Paperittomien kokemuksista

Peruste-aikakauslehden numero 1/2014 ilmestyi teemalla ”siirtolaisuus”. Kirjoitin lehteen Shahram Khosravin kirjasta ”Laiton matkaaja”. Paperittomuus ja rajojen valta.

Monisyisenkin maahanmuuttokeskustelun ongelma on, että sitä käyvät yleensä ne, joita asia ei oikeastaan koske. “Me” puhumme “niistä” eli ihmisistä, jotka ylittävät rajoja ja joutuvat kontrollin kohteeksi. Oletamme, että siirtolaiset ja erityisesti pakolaiset näyttävät roolinsa mukaisilta, esimerkiksi likaisilta, surullisilta ja syvämietteisiltä. Itse siirtolaisia ei oteta huomioon, varsinkaan paperittomia siirtolaisia.

[–]

Epätarkkuuksista ja puutteista huolimatta kirja on hyvä johdatus siirtolaisten kokemuksiin rajoilla, rajahierarkioihin sekä kansallisvaltiokeskeisen politiikan ja tutkimuksen ongelmiin. Teos kannattaa lukea jo sen autoetnografisen metodin vuoksi. Keskittymällä siirtolaisten kokemuksiin Khosravi pystyy kuvailemaan lakien ja periaatteiden käytäntöönpanoa tarkemmin kuin jos tutkimuskohteina olisivat varsinaiset lait ja viralliset dokumentit.

(Paperittomat puhuvat)

Mainokset

Strukturalismi ja ihminen Foucault’n Sanoissa ja asioissa

(Esseeluonnos 9/2013.) Foucault’n Sanat ja asiat (Foucault 2010, jatkossa SA) ilmestyi strukturalismin huippuaikaan 1966, samana vuonna kuin esimerkiksi Barthesin Critique et vérité, Greimasin Strukturaalista semantiikkaa, Todorovin Théorie de la littérature, Communications-lehden strukturalismia esittelevä kahdeksas numero ja Lacanin Ècrits. Vuosi on taitekohta strukturalismin historiassa, jonka Dosse (2011, 16) jakaa yhdistävän strukturalistisen ohjelman kehittely- ja nousukauteen (1950-1966) sekä strukturalismin purkamisen aikaan (1967-).

Foucault’n teos on avainasemassa tässä taitteessa. Sanat ja asiat on yritys hahmottaa ihmistieteitä yhdistävä strukturalistinen ohjelma tutkimalla tieteellisten diskurssien historiallisia ehtoja ja kartoittamalla ihmisen hahmon ilmaantumista yhtäältä ihmistieteiden kohteeksi ja toisaalta oman olemassaolonsa transsendentaaliseksi ehdoksi. Teoksen alaotsikoksi piti alun perin tulla ”Strukturalismin arkeologia” (Dosse 2011, 386). Tästä näkökulmasta Foucault kuului strukturalisteihin. Hänen teostaan pidettiin synteesinä strukturalistisesta ajattelusta, ja hän itse käytti strukturalismi-termiä puhuessaan ”ajattelumme taivaasta” (SA 201) ja vitsaili haastattelussa olevansa ”strukturalismin kuoripoika” (Eribon 1993, 216). Dosse (2011, 397) puolestaan kirjoittaa: ”Foucault’n vuoden 1966 näkökulma oli täysin osa strukturalismia ympäröivää teoriainnostusta, johon hän antoi filosofisen vastauksen etuoikeuttamalla puhtaan järjen ja kokemusrakenteiden representaation yhdistettyinä epistemologisten objektien muodostamiseen.”

Foucault’n tutkimuksesta puuttuvat kuitenkin strukturalistien hakemat universaalit rakenteet. Hän ei yritä selittää ihmistieteiden tutkimia ilmiöitä esimerkiksi ihmismielen (Levi-Strauss), kieliopin (semiologia) tai tiedostamattoman (Lacan) vakioisilla muodoilla vaan ”episteemeillä”, jotka ovat historiallisia diskursiivisia muodostelmia. Foucault purkaa historian monimutkaiseksi ja epälineaariseksi asetelmaksi, mutta ei rakenteiden hyväksi vaan relativistisesti kontingenssin, epäjatkuvuuksien ja murtumien hyväksi. Näistä syistä Sanoja ja asioita on kutsuttu ”strukturalismiksi ilman rakenteita” (Dosse 2011, 386). Foucault otti myöhemmin tietoista etäisyyttä strukturalismiin ja jopa väitti Sanojen ja asioiden englanninkielisen laitoksen esipuheessa, että hän ei ole ”käyttänyt mitään menetelmiä, käsitteitä tai avainsanoja, jotka ovat luonteenomaisia strukturaaliselle analyysille” (SA 12).

Sanat ja asiat on jännitteinen kirja. Sitä voi pitää yhteenvetona strukturalismin hankkeesta. Samalla sitä voi pitää tuon hankkeen murenemisen alkuna. Tarkastelen tätä jännitettä ja Foucault’n asemaa strukturalismin vedenjakajalla. Paljon teoksessa riippuu ihmisen hahmon asemasta. Foucault analysoi strukturalismia edeltänyttä modernia ajattelua kriittisesti ja pyrki osoittamaan, että se antropologisoi tiedon asettamalla ihmisen kaiken tietämisen transsendentaaliseksi ehdoksi. Pääsikö Foucault kuitenkaan itse eroon tästä ihmiskeskeisyydestä?

Lue loppuun

Psyykkisten siirtymien sarja: Ehrenberg

120503-M-9426J-001

Alain Ehrenbergin La Fatigue d’être soi on tutkimus masennuksen diagnosoinnin historiasta ja yleisemmin mielenhäiriöiden luokitusten ja psykiatrian suhteesta. Yksi tapa lukea kirjaa on hahmottaa se kahdeksan psyykkisen siirtymän sarjaksi. Luin kirjan erästä negatiivisia affekteja käsittelevää artikkelia varten. En saanut mahdutettua luentaani tekstiin, joten laitan sen nyt tähän (luenta on myös tämän tekstin pohjalla).

Mielenhäiriöihin ja niiden diagnosoimiseen ja hoitamiseen liittyvät siirtymät ajoittuvat suurin piirtein 1970-luvulle eli samaan ajanjaksoon, johon sijoitetaan esimerkiksi postfordismin ja kontrolliyhteiskunnan nousu. Siirtymien tarkastelu auttaa ymmärtämään, miten ”uudet oireet” eroavat erityisesti psykoanalyysin käsittelemistä neuroottisista oireista.

1. Neuroosista masennukseen. Masennus tunnettiin tietenkin ennen 1970-lukua, mutta tuolloin siitä tuli yleisin mielenhäiriö. Kun se yhdistettiin aikaisemmin surullisuuteen ja alakuloon, 70-luvulla siitä tuli sairaus, joka alettiin liittää toimintakyvyn puuttumiseen ja aloitekyvyn laskemiseen. Ehrenbergin mukaan masennus kokoaa yhteen modernin yksilön kaikki jännitteet. Se on suuruudenhulluuden patologia, jossa autonomiaan liittyvät arvot (henkilökohtainen valinta, itsensä omistaminen, yksilöllinen aloitteellisuus) yleistetään kaikkialle urheilusta uraan ja sosiaaliturvaan. Neuroottiset oireet, kuten pakkomielteet, fobiat, toisteinen tai impulsiivinen käytös, ilmenivät toimintana. Masennus taas ilmenee toiminnan ja sen aloittamisen puutteena. Masennus on kontrolliyhteiskunnan sairaus: se nousee samalla, kun kielletyn ja sallitun rajoista (kuriyhteiskunta) siirrytään mahdollisen ja mahdottoman rajoihin (kontrollit). Masennus irtaantuu uuden talouden hyveistä, kuten aloitekyvystä ja motivaatiosta; masennus on niiden vastakohta ja sellaisena opettaa meille arvoista ja normeista. On huomionarvoista, että masennuksesta tuli kansantauti juuri suuren talouskasvun, hyvinvoinnin lisääntymisen ja optimismin aikana. (Ehrenberg 2010, xx, 108.)

2. Konfliktista tyhjyyden ja puutteen kokemukseen. Freudin mukaan neuroosin lähteenä on aina psyyken sisäinen konflikti, ja konfliktista muodostui psykoanalyysin perusmalli. Psykoanalyysi ei ollut kiinnostunut mielialasta ja oletti, että oireiden taustalla on aina tiedostamaton psyykkinen konflikti. Tämän vuoksi analyysi joutui 1970-luvulla ongelmiin masentuneiden ja itsensä tyhjäksi tuntevien potilaiden kanssa: potilaat eivät älylllistäneet tai representoineet ongelmaansa, toisin kuin neuroosipotilaat. Esimerkiksi riittämättömyyden kokemuksella ei ole mitään tekemistä konfliktin kanssa. Sitä luonnehtii puute, niin kuin masennus luonnehtii tyhjyys ja merkityksen poissaolo. Riittämätön ihminen ei ole ristiriidassa ympäristönsä tai halujensa suhteen, hän ei vain kykene saavuttamaan vaadittua. Hän on riittämätön suhteessa toiminnan normeihin. Tässä mielessä Freudia nykyaikaisempi opas saattaa olla hänen aikalaisensa Pierre Janet, joka käsitti masennuksen syyksi juuri puutteen. (Mt., xvi, 11-12, 21, 122-123.)

3. Syyllisyydestä häpeään. Kuriyhteiskunta perustui syyllisyyteen, käskyihin ja kieltoihin. Nykyajan normeja ovat aloitteellisuus ja vastuu. Avainsanoja ovat sisäinen “draivi”, motivaatio, kommunikaatio ja jatkuvat projektit, joissa epäonnistuminen synnyttää häpeää. “Masentunut yksilö kokee häpeää, koska perustavassa suurudenhulluudessaan hän ei voi kykene myöntämään riittämättömyyksiään; hän ei myönnä tuntevansa todellisuuden rajoittavan häntä…” (Mt., 129.) Kiellettyihin haluihin liittyvä syyllisyydentunto on korvautunut häpeällä siitä, ettei kykene “pysymään tahdissa” tai yltämään normiin. Yliminä rankaisi väärästä käytöksestä syyllisyydellä. Häpeä puolestaan syntyy vastuuntunnosta: yksilö kokee epäonnistuneensa henkilökohtaisesti ja omasta syystään. Masennus on vastuullisuuden sairaus (mt., 4). Kyseessä ei ole täydellinen siirtymä, koska syyllisyys ei kokonaan häviä: “Yksilöä ahdistelevat kysymykset: Miksi minä? Miksi en minä? Vastaanko vaatimuksia? Yksilön riittämättömyys saa hänet tuntemaan syyllisyyttä, ja hän alkaa epäillä kykyjään.” (Mt., xvi.)

4. Ahdistuksesta addiktioon. “Masennus ja riippuvaisuus ovat riittämättömyyden patologian kaksi puolta.” (Mt., 221.) Yksilö lääkitsee riittämätöntä ja kykenemätöntä itseään addiktioilla, kuten nettipornolla, shoppailulla, päihteillä ja viihteellä. Addiktion voi käsittää eräänlaiseksi antisubjektiudeksi, jossa “itsenä olemiseen” väsynyt yksilö orjuuttaa itsensä merkityksettömälle toistolle päästäkseen eroon pakosta päättää ja toimia itse. (Mt., 10-11, 220. Ks. myös ylempänä linkattu Larval Subjects -blogin kirjoitus.)

5. Vieteistä ja haluista riittämättömyyteen eli voimasta impotenssiin. Psykiatrian ja psykoanalyysin syntyaikojen porvarillinen yhteiskunta pelkäsi eläimellisiä viettejä, järjestystä uhkaavia haluja ja seksuaalisuutta. Jos yksilö oireili, kyse oli voiman väärästä kanavoitumisesta tai sen sääntelyn ongelmasta. Vaarana oli virheellinen käytös. Postfordistinen yhteiskunta korostaa haluamista positiivisessa mielessä, ja yksilön oireilussa on kyse enemmän voimattomuudesta kuin “viettien” liiallisesta tai virheellisestä ilmenemisestä. “Yksilö kohtaa ennemmin riittämättömyyden patologioita kuin virheeseen liittyviä patologioita.” (Mt., 9.) Moderni egalitaarinen ajattelu ilmoittaa, että jokainen voi olla poikkeusyksilö. Tästä on ei ole pitkä matka taipumukseen ajatella, että jokaisen tulee olla poikkeusyksilö. Entä kun yksilö ei koe itseään tarpeeksi poikkeukselliseksi? Hän tuntee riittämättömyyttä ja voimattomuutta. Yksilön paheita ja ongelmia ovat nykyään estyneisyys, päättämättömyys, epäröinti, välttely ja jumittaminen. (Mt., xxx.)

6. Yliminästä minäideaaliin. Vanha käsitys yliminästä kiertää sääntelyn ja rajoittamisen ympärillä. Yliminä kertoo, mikä on hyväksyttävää toimintaa ja mikä on velvollisuus. Sen perusfunktio on kieltäminen. Minäideaali päinvastoin kannustaa tekemään ja toimimaan kohti ihannetta, joksi yksilön pitäisi tulla. Ehrenberg tulkitsee narsismia siirtymänä minäihanteeseen, jossa ihminen on idealisoidun itsekuvan vankina, mikä johtaa voimattomuuteen ja halvaantumiseen; tällainen yksilö kaipaa jatkuvasti kannustusta toisilta ja päätyy helposti riippuvaiseksi heistä. (Mt., 126.)

7. Rooliin samastumisesta identiteettiin ja itseaffirmaatioon. Yksilön tehtävä ei ole enää samastua tiettyä funktiota täyttävään rooliin instituutiossa, vaan omasta elämästä on tehtävä projekti ja taideteos. Aikaisemmin riitti, että totteli. Toiminnan yksilöllistyminen tarkoittaa, että jokaisen on nyt valittava ja päätettävä “itse”, oltava itsevarma, joustava, nopea ja energinen sekä ennen kaikkea nähtävä vaivaa jatkuvasti ja oma-aloitteisesti. Lääketeollisuus kehittää avuksi tähän tehtävään psyykenlääkkeitä eli kemikaaleja, jotka auttavat modernia yksilöä toteuttamaan autonomian, itsensä toteuttamisen ja itsenäisen toiminnan ideaaleja. Yksilöä lääkitään tuntemaan itsensä riittäväksi, aivan kuten yksilöt itse lääkitsevät itseään addiktioilla. (Mt., xv.)

8. Parantamisesta jatkuvaan muunteluun ja laaduntarkkailuun. Mielenterveyden hoidossa huomio siirtyy potilaan “lopullisesta” parantamisesta toiminnan ylläpitämiseen, elämänlaadun tarkkailuun ja mielen muunteluun terapian ja sosiaalipolitiikan lisäksi erityisesti lääkityksellä, joka ei enää niinkään helpota terapiaa vaan usein korvaa sen kokonaan (mt., 165). Psykiatria on valinnut masennuksen vertauskuvaksi diabeteksen: masennuslääkitystä verrataan insuliinilääkitykseen. Näin on hyväksytty sairauden kroonisuus ja luovuttu parantamisen ideasta. Vertauskuvaksi olisi voitu valita muukin häiriö, esimerkiksi psykoosi, mutta tällä olisi saavutettu huonompi imago kuin diabetekseen vertaamisella. “Kaikesta tulee masennusta, koska masennuslääkkeet vaikuttavat kaikkeen. Kaikkea voidaan hoitaa, mutta enää ei tiedetä, mikä voidaan parantaa.” (Mt., 189.)

Hiljaiseloa Helsingissä

Viime vuosi oli raskaimpia ikinä. Samalla se oli ehkä yliopistoajan tuottoisin vuosi. Raskaudella ja tuottavuudella ei ollut suoraa yhteyttä, enkä muutenkaan voi sietää ajatusta siitä, että tunteakseen itsensä tuottavaksi pitäisi kokea kipua ja lunastaa voitto kärsimyksen kautta. Yleensä uuden tekeminen on nautinnollista. Ainakin sen pitäisi olla. Jos ei ole, kannattaa harkita olosuhteita uudestaan.

Alkuvuosi oli raskas, koska sairastin putkeen viisi kuukautta ja yritin samalla tehdä maisteriohjelman loput pakolliset opinnot gradua lukuun ottamatta. Se oli synkkää ja hidasta aikaa. Loppuvuosi oli tuottoisa, koska kirjoitin vimmatusti, kun viimein toivuin. Tein kesällä kolmisenkymmentä lehtijuttua. Syksyllä kirjoitin artikkelin nettipolitiikkaa käsittelevään kirjaan (ilmestyy tänä keväänä), esseen Foucault’n suhteesta strukturalismiin ja ihmiseen ja toisen esseen Anti-Oidipuksen subjektikäsityksestä (tekstit voisi laittaa vaikka tähän blogiin), luvun gradua, pari lehtijuttua ja kolumnia ja vielä yhteistyönä toisen artikkelin affektien filosofiaa käsittelevään kirjaan, joka tulee ulos mahdollisesti ensi vuonna. Lisäksi aloin kirjoittaa arvosteluja konsoli- ja tietokonepeleistä, pidin yllä perinteistä käsitepalstaani Liberossa, kävin puhumassa prekaseminaarissa marraskuussa, bloggasin, osallistuin lukupiiriin…

Ennen listasin tekemisiäni eräänlaisena itselle esitettynä vaatimuksena, sanotaan vaikka mikrofasistisena minätekniikkana: vaadin itseäni täyttämään jonkinlaisen tuottavuuden normin, koska, no, koska niin tässä Suomeksi kutsutussa rahan ja vallan yhteisössä tulee toimia. Nykyään omien tekemisten listaaminen tuntuu hyvältä, koska se osoittaa, miten paljon itselle merkityksellistä tulee tehneeksi, vaikka päivätasolla tuntuukin, että jumittaa eikä liiku mihinkään suuntaan elämässään tai töissään.

Tämän kevään varasin kapitalismi-gradun tekemiseen. Aloitin kirjoittamisen joulukuussa, ja nyt koossa on 140 sivun raakaversio kokonaisuudesta. En taida enää laittaa gradun palasia tähän blogiin, koska teksti muuttuu jatkossa niin nopeasti ja olen muutenkin niin lähellä valmistumista. Sen sijaan saatan blogata filosofiasta, tieteistä ja osa-aikaisesta akateemisesta elämästä muuten. Ylläpidän tällä hetkellä kolmea aktiivista blogia (tämä mukaanlukien), ja olen jotenkin halvaantunut niiden välille. Prekaarissa tilanteessa on vaikea valita, mihin sitoutua: poliittinen, teoreettinen vai viihteellinen blogi, toimittajan vai tutkijan ”ura”, sosialismi vai barbaria…

Joka tapauksessa jatkossa: gradun viimeistely, muutama teksti sinne ja tänne, hajanaista bloggaamista, lukemista & kirjoittamista, niin kuin aina.

Muualla

Kirjoitin Kansan Uutisiin kolumnin:

Nykyaikainen kontrolli tähtää yksilöiden erottamiseen ja irrottamiseen massasta. Yksilöllisyydestä ja erottautumisesta on tullut normi. Yksilöä on helpompi hallita kuin kasvottomia ja arvaamattomia joukkoja.
(…)

Koska ihmiset napataan nykyään kiinni erottelemalla, nimeämällä, luokittelemalla ja jakamalla heidät hierarkioihin, vapaus edellyttää nimettömyyttä. Vapaus on mahdollisuutta kadota massoihin ja lakata olemasta brändätty yksilö, jolla on henkilökohtainen opinto-, laina-, aktivointi-, kuntoilu- ja julkisuussuunnitelma.

Kirjoitan lehteen aika paljon muutakin tänä kesänä, niin kuin vuosi sitten. Syksyllä alkaa vimmattu gradun puserrus valmiiksi: on jo melkoinen aika valmistua.

Sitä odotellessa voi lukea fellow-filosofin graduprosessista tästä blogista.

Kahtiajaot ja vastakkainasettelut

dualism-ubuntu

Jokainen sukupolvi imee lukemistostaan näkemyksiä, jotka asetetaan ajattelun lähtökohdiksi. Analyyttista filosofiaa arvostavat sanoivat fuksivuonna, että ”minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi”. Fenomenologit lähtivät siitä, että ”objektiivisuus perustuu subjektin toimintaan”. Meille, jotka tankkasimme jälkistrukturalisteja opiskeluiden alusta asti, yhdeksi lähtökohdaksi tuli binaaristen asetelmien eli kahtiajakojen ja vastakkainasetteluiden epäileminen. Opimme varhain, että länsimaisen ajattelun historian valtavirta on sarja hierarkkisia dualismeja, joissa toinen termi asetetaan vähäpätöisempään asemaan ensimmäiseen nähden: naiset/miehet, totuus/valhe, länsi/itä, sisäpuoli/ulkopuoli, läsnäolo/poissaolo ja niin edelleen.

Kriittisen ajattelun tehtäväksi tuli tällaisten kahtiajakojen purkaminen. Se tapahtui osoittamalla ensiksi dialektisesti, että ylempi termi edellyttää alemman: miehet voivat olla miehiä vain erottautumalla naisista, olemalla siis ei-naisia, ei siis olisi miehiä ilman naisia, aivan kuten herra voi olla herra vain orjan vuoksi. Toiseksi näytettiin, että yksikään kahtiajako ei pysty lakaisemaan maton alle kaikkia metafyysisiä ristiriitoja, pakenevia ryhmiä, rajatapauksia, anomalioita, vähän tunnettuja ja tarkoituksella vaiettuja ilmiöitä. Miesten ja naisten jakoa purettiin esimerkiksi transgenderin ja intersukupuolisuuden käsitteillä, järjen ja hulluuden rajaa tarkasteltiin jäljittämällä mielisairauden historiallisia muutoksia, totuuden ja valheen vastakkainasettelu kyseenalaistettiin relativisoimalla tiedettä, proletariaatin ja kapitalistien luokkataistelu purettiin osoittamalla ryhmiä, joita ei hyväksytty luokkataistelun logiikkaan.

Dekonstruktio eteni ensin kääntämällä hierarkia nurin: naiset ovatkin arvokkaampia kuin miehet, itä onkin kehittyneempi kuin länsi. Sitten irrotettiin alistettu termi koko dualismista: ei itse asiassa ole mitään ”naista” eli yhtä naissubjektia, kyse on moninaisista performatiiveista vallan matriisissa. Tuloksena oli loputon rykelmä moneuksia ja asenne, jonka mukaan kaikki kahtiajaot ovat alistavia, koska ne sulkevat niin paljon asioita ulos ja koska jaottelun toinen osapuoli asetetaan vähempiarvoiseksi. Tästä dekonstruktiivisesta eleestä tuli helposti yhtä kankea kuin muidenkin filosofian suuntausten tavaramerkkieleistä.

Jos dualismien poissulkeva luonne riittää syyksi olla käyttämättä dualismeja, niin samalla periaatteella muukin ajattelu käy vaikeaksi, koska mitään ei voi käsitellä rajaamatta sitä jotenkin. Kysymys on vain rajaamisen tavasta. Jos taas dualismeihin liittyvät ensisijaisuudet ja hierarkiat ovat ajattelussa ongelmallisia, niin sitten todellisuudessa tapahtuvien mekanismien ja prosessien kuvailu menee hyvin vaikeaksi. Eikä dualismien välttäminen ole mikään itseisarvo.

Kaikki ei tapahdu ”tasa-arvoisesti”. Joskus täytyy pystyä sanomaan, että X tulee ennen Y:tä ja on siihen nähden ensisijainen. Pakeneminen tulee ennen kiinniottoa ja on siihen nähden ensisijainen, niin kuin vastarinta tulee ennen valtaa ja tuotanto tulee ennen siitä imettävää voittoa. Ero on ensisijainen identiteettiin nähden, koska identiteetti edellyttää eron. Sileä tila on ensisijainen uurteiseen tilaan nähden, koska uurteetkin ovat tarpeeksi läheltä katsottuna sileitä (esimerkiksi poimu on uurre, mutta sen molemmat puoliskot ovat sileitä).

***

Olennaista ei ole se, ajatellaanko dualismeilla vai ei, vaan se, kiinnitetäänkö ajattelu johonkin tiettyyn dualismiin. Ajattelu, joka latistaa maailman subjektiin ja objektiin, herraan ja orjaan tai olemiseen ja olevaan, sietääkin tulla dekonstruoiduksi, vaikka sitten kuinka kliseisesti.

Tämä ei tarkoita, että meidän täytyisi luopua kaikista dualismeista. Dualismeja voi käyttää. Niihin ei vain pidä jämähtää. Ajattelua ei pidä lukita vastakkainasetteluihin eikä maailmaa ei pidä pelkistää kahtiajakoihin.

Binaaristen asetelmien kritiikin lisäksi pitäisi tutkia, mistä vastakkainasettelut periytyvät ja mitä kaikkea kahtiajakojen ympärillä tapahtuu. Mitkä moninaiset koneistot ja sommitelmat tuottavat binaarisia koneita? Mikä kaikki pakenee binaarisista asetelmista? Mitkä dualismit ovat edelleen käyttökelpoisia?

Liiketeoriaa Perusteessa

Kirjoitin yhdessä työryhmän kanssa Vasemmistofoorumin Peruste-aikakauslehteen artikkelin, joka käsittelee yhteiskunnallisen muutoksen ja liikkeiden teoriaa.

Historialliset muodostelmat voivat vaikuttaa ”älyttömiltä” juuri siksi, että ne koostuvat moninaisista ja täysin eriaineksisista osista. Feodalismin sommitelmaan kuului muun muassa tietynlainen ymmärrys maasta tai alueesta, eläimistä sekä miesten ja naisten välisestä suhteesta. Mitään historiallista yhteiskuntamuotoa ei voi määritellä pelkästään tuotantomuodon ja omistussuhteiden perusteella, vaan lisäksi on huomioitava myös arkipäiväiset tavat, uskomukset ja käsitteet, ihmisiä yhdistävät kokemukset ja käytössä oleva teknologia.

Yhteiskunnan jakaminen tasoihin toimii karttana. Sillä ei ole niinkään väliä, onko yhteiskunnan tasoja seitsemän, kuten Harvey katsoo, vai tuhat, kuten Deleuze ja Guattari ovat esittäneet. Tärkeintä on hahmottaa yhteiskunta monimutkaisena toisiinsa kietoutuneiden ja toisensa lävistävien tasojen järjestelmänä, jossa mikään taso ei ole ensisijainen muihin nähden.

Pdf: Tuhat liikettä tuhannella tasolla