Lyhyt ja hyvin keskeneräinen Marx-käsitteistö Marxin ja marxilaisten tekstien lukemista varten. Mukana klassiset marxilaiset termit ja lisänä autonomien kehittämiä käsitteitä.
Hyviä alkeisjohdatuksia Marxiin:
- Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa – selkeä ja ajan tasalla oleva johdatus marxilaista kapitalismikritiikkia koskeviin väärinkäsityksiin.
- David Harvey: A Companion to Capital – kuiva mutta tarkka opas Pääoman lukemiseen. Tätä ei ehkä kannata silti ensimmäiseksi lukea.
- Rius: Marx for Beginners (suom. Marx vasta-alkaville ja edistyville) – kevyt ja viihdyttävä sarjakuvamuotoinen johdatus Marxiin.
- Hans-Jørgen Schanz: Karl Marxin teoria muurin murtumisen jälkeen – katsaus Marxin koko tuotantoon sosialismin murentumisen jälkeisessä tilanteessa.
Tarkemmin eri osa-alueista:
- Duncan Foley: Understanding Capital. Pääoman ydinargumentit summattuna pariin sataan sivuun. Käsitteellisesti tarkka esitys sisältää hieman malleja ja matematiikkaa.
- Howard Nicholas: Marx’s theory of price and its modern rivals. Hintateoria on yksi Pääoman keskeisimmistä, kiistellyimmistä ja mutkikkaimmista kokonaisuuksista. Nicholasin kirja esittää läpileikkauksen Marxin kirjoituksista ja niiden eri nykyisistä päätulkintalinjoista sekä vertaa Pääoman hintateoriaa muiden taloustieteellisten pääkoulukuntien hintateorioihin.
- Anwar Shaikh: ”An Introduction to the History of Crisis Theories”. Kattava kriisiteorioita käsittelevä artikkeli, joka tuo esiin eroja talousteorioiden tavoissa käsittää kapitalismin perusdynamiikkaa ja taustoittaa Pääoman yksityiskohtaisempia argumentteja.
- Eetu Viren & Jussi Vähämäki: Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia – poleeminen ja valikoiva sovellus, joka pyrkii osoittamaan Marxin vallankumoukselllisen potentiaalin.
- Björn Wahlroos: ”Marxismi taloustieteenä oli vanhentunut jo syntyessään” – Wahlroos yrittää teilata Marxin talousajattelun mutta osoittaa vain olevansa riemastuttavan pihalla, ks. verkkolehti Megafonin riemastuttavampi takaisinteilaus.
- Francis Wheen: Marxin Pääoma – kirja sotkeutuu alkeellisiin kömmähdykseen käsitellessään Marxin arvoteoriaa, eikä kirjoittaja ymmärrä mitään esimerkiksi yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan käsitteestä. Lisäksi Wheen piikittelee tiettyjä Marxin lukijoita – kuten Althusseria – laiskoilla ad hominem -heitoilla.
Absoluuttinen lisäarvo on työpäivän pidentämisellä tuotettua lisäarvoa.
Abstrakti työ. Kapitalistia ei kiinnosta konkreettinen työ, vaikkapa seinän maalaaminen tai lehtijutun kirjoittaminen, vaan mikä tahansa työ, joka lisää pääoman arvoa. Tämä ”mikä tahansa työ” on abstraktia työtä. Lyhyesti: Jos kaksi tavaraa ovat vaihdettavissa keskenään eli jos niillä on sama vaihtoarvo, taustalla täytyy olla jokin ”kolmas” eli asteikko, jolla vaihtoarvoa mitataan. Saman tavaran vaihtoarvot ilmaisevat tätä kolmatta, ja vaihtoarvo on tämän sisällyksen ilmaisutapa, sen ilmenemismuoto. Siis jos 1 x:ää = 2 y:tä, niin näissä kahdessa eri oliossa on olemassa yhtä suuret määrät jotakin molemmille yhteistä. Marxin abstrahoinnin tuloksena on, että tämä yhtäläisyys on abstrakti inhimillinen työ. Abstrahoinnin jälkeen tavaroistakin jää jäljelle vain osoitus kasatusta ihmistyöstä. Vaihto edellyttää yhteismitallisutta, siis laadullista samankaltaisuutta, ja abstrakti tai yleinen työ on tämä alkuperäinen samankaltaisuus. ”Kokonaan erilaiset työt voivat olla yhtäläisiä ainoastaan siten, että niiden todellinen erilaisuus jätetään huomioon ottamatta, ainoastaan pelkistämällä ne niin, että ne ihmistyövoiman käyttämisenä, abstraktisesti inhimillisenä työnä ovat luonteeltaan yhtä.” (Pääoma I.1.4.)
Alkuperäinen kasautuminen. 1) Kapitalismin historiallinen synty: pääomaa kasattiin esimerkiksi aitaamalla yhteismaita. 2) Jokapäiväinen ja edelleen käynnissä oleva prosessi, jossa tuottajat erotetaan väkivaltaisesti tuotantovälineistään. ”Alkuperäinen kasautuminen pääomasuhteen väkivaltaisena tuottamisena on siten työläisen tekemistä riippuvaiseksi pääomasta estämällä häntä käyttämästä tuotantovälineitään ja uusintamisensa edellytyksiä vapaasti, ennen kaikkea estämällä häntä hylkäämästä työnantajaa ja pakenemasta riiston olosuhteita. [–] alkuperäisen kasautumisen pääomasuhteen (kapitalistiluokan ja työväenluokan) uusintamisena täytyy tapahtua uudelleen joka päivä. [—] Alkuperäinen kasautuminen on siis tuottajien irrottamista tuotantovälineistä, välittömien tuottajien pakkoluovuttamisen prosessi, joka edeltää pääomasuhteen syntyä, pääoman ja työläisen välistä vaihtotapahtumaa ja sille pohjautuvaa tuotantoon kuuluvaa riistoa.” (Perinnöttömien perinne, s. 34-35.)
Arvo. Arvo on yhteiskunnallinen suhde ja prosessi, joka objektivoituu tavaraan. Se ei ole kiinni subjektiivisista preferensseistä eikä se ole sama asia kuin vaihtoarvo. Se ei missään nimessä ole sama asia kuin hinta (Pääoma I, s. 103), minkä väärinkäsittäminen on yleensä ensimmäisiä sekaannuksia Marxia luettaessa. ”Arvon suuruuden määrää siis vain yhteiskunnallisesti välttämätön työn paljous eli käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tavaroilla, jotka voidaan valmistaa samassa työajassa, on siis sama arvomäärä. Arvoina kaikki tavarat ovat vain tietty määrä jähmettynyttä työaikaa.” (Pääoma I.1.1.) Arvo voi ilmetä vain tavaran yhteiskunnallisessa suhteessa toiseen tavaraan, siis vaihtoarvon muodossa – vaikka kuinka kääntelisimme itse tavaraa, emme löydä siitä mitään sisäistä arvoa. Käyttöarvolla on arvoa vain, koska siihen on aineellistunut abstraktia ihmisen työtä. Tavaran arvomäärä ei riipu vaihdosta, vaan päinvastoin tavaran vaihtosuhteet riippuvat sen arvomäärästä. Arvon suuruus mitataan työajalla. Kyseessä ei yksilön työaika, vaan yhteiskunnan keskimääräinen työaika. Kapitalismissa arvosta itsessään tulee arvonlisäysprosessin subjekti: ”Arvosta tulee siis itseliikkuva arvo, itseliikkuva raha ja sellaisena pääoma. Se tulee kiertokulusta, menee siihen jälleen, säilyy ja monistuu siinä, palaa siitä suurenneena ja alkaa saman kiertoliikkeen aina vain uudestaan.” (Pääoma I.4.1.) Tuotteen arvo muodostuu pysyvästä pääomasta (kuten koneista ja raaka-aineista), vaihtelevasta pääomasta (työstä) ja lisäarvosta (jonka työläiset tuottavat).
Arvolaki. Kapitalistisessa yhteiskunnassa tavaran arvo jakautuu Marxin mukaan käyttöarvoon, vaihtoarvoon ja pelkkään arvoon. Käyttöarvo on tavara sen käyttämisen näkökulmasta (vasaralla voi lyödä), vaihtoarvo on tavara sen markkinoilla vaihtamisen näkökulmasta (vasaran voi myydä) ja arvo on tavara työn näkökulmasta (tarvitaan tietty määrä yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa tuottamaan vasara). Ks. työnarvoteoria.
Arvomuoto. Marx tarkastelee Pääoman alussa arvomuodon loogista (ei historiallista) kehkeytymistä yksinkertaisesta yleiseen arvomuotoon ja edelleen rahamuotoon. Arvomuodon rakentuminen on tärkeä esittää muun muassa sen osoittamiseksi, että raha on yhteiskunnallisesti muodostuva suhde eikä itsessään maagisesti arvoa kantava entiteetti. ”Yleinen arvomuoto, jossa työn tuotteet esiintyvät erotuksettoman ihmistyön pelkkinä hyytyminä, näyttää omalla rakenteellaan, että se on tavaramaailman yhteiskunnallinen ilmiasu.” (Pääoma I.1.3.) Ks. vaihtoarvo.
Dialektiikka tarkoittaa jaottelujen, suhteiden, yhtymien ja lisäjaottelujen sekä ristiriitojen kautta etenevää ajattelua. Marxilla dialektiikka ei johda ylempään synteesiin, vaan uuteen jakautumiseen: ristiriitoja ei ratkaista edes hetkellisesti. Dialektiikalla Marx yrittää tavoittaa yhteiskunnan liikkeen juoksevassa muodossa. Kuuluisa sitaatti Pääoman jälkikirjoituksesta kuuluu: ”Dialektinen metodini ei ainoastaan ole perustaltaan erilainen kuin Hegelin metodi, vaan se on tämän suoranainen vastakohta. Hegelin mielestä ajatusprosessi, jonka hän aatteen nimisenä muuttaa jopa itsenäiseksi subjektiksi, on todellisuuden demiurgi, todellisuuden, joka on vain aatteen ulkoinen ilmaus. Minulle taas ideaalinen ei ole muuta kuin ihmispäähän siirrettyä ja siellä muunnettua materiaalisuutta.”
Fetisismi tarkoittaa muun muassa ihmisten välisten suhteiden näyttäytymistä tavaroiden välisinä suhteina. Tavaroiden väliset suhteet peittävät ihmisten välisiä tuotantosuhteita. Kapitalistinen arvojärjestelmä toimii selkiemme takana: markkinat piilottavat tuotannon tason silmiltämme. Koska yksittäinen työ tulee yhteiskunnallisen kokonaistyön osaksi vain vaihdon eli markkinoiden kautta, tuottajille heidän oman työnsä yhteiskunnalliset suhteet ilmenevät ”henkilöiden esineellisinä suhteina ja esineiden yhteiskunnallisina suhteina” eivätkä välittöminä yhteiskunnallisina suhteina tuottajien omassa työssä. ”[T]avaramuodolla ja työn tuotteiden arvosuhteella, jossa se ilmenee, ei ole kerrassaan mitään tekemistä esineiden fyysisen luonnon ja siitä johtuvien esineellisten suhteiden kanssa. Vain itsensä ihmisten keskinen tietty yhteiskunnallinen suhde saa heidän silmissään olioiden keskisen suhteen mielikuvituksellisen muodon. Löytääksemme jotakin tätä vastaavaa, meidän täytyy paeta uskonnollisen maailman usvakerroksiin. Siellä ihmisaivojen tuotteet näyttävät eläviltä, keskenään ja ihmisten kanssa suhteissa olevilta itsenäisiltä olennoilta. Samoin on ihmiskäden tuotteiden laita tavaramaailmassa. Tätä minä sanon fetisismiksi, joka takertuu työn tuotteisiin, mikäli niitä tavaroina tuotetaan, ja joka siis on eroamattomasti tavarantuotantoon kuuluva.” (Pääoma I.1.4.)
Formaalisubsumptio viittaa tilanteeseen, jossa työläiset ovat muodollisesti riippuvaisia kapitalistista, mutta kapitalisti ei kontrolloi tuotantoprosessia. Marx kuvaa Pääomassa siirtymää formaalisesta subsumptiosta reaalisubsumptioon: ”Samoin pääoman käskyvalta työn yli näytti alkuaan olevan vain muodollinen seuraus siitä, että työläinen tekee työtä kapitalistille ja kapitalistin alaisena sen sijaan että tekisi sitä itselleen [formaalisubsumptio]. Monien palkkatyöläisten yhteistoiminnan mukana kehittyy pääoman käskyvalta itse työprosessin suorittamisen välttämättämäksi edellytykseksi, todelliseksi tuotantoehdoksi. Kapitalistin käsky tuotantokentällä tulee nyt yhtä välttämättömäksi kuin kenraalin käsky taistelukentällä [reaalisubsumptio].” (Pääoma I, luku 11, ”Yhteistoiminta”.)
General intellect. Ymmärrys tai äly yleensä, josta Marx kirjoittaa Grundrissen kuuluisassa kone-fragmentissa: ”Kiinteän pääoman kehitys osoittaa, missä määrin yleinen yhteiskunnallinen tieto (Wissen, knowledge) on tullut välittömäksi tuotantovoimaksi, ja niin ollen osoittaa, missä määrin itse yhteiskunnallisen elämänprosessin ehdot ovat tulleet yleisen älyn (General intellect) valvontaan ja tulleet uudelleen muovatuiksi sen mukaisesti; missä määrin yhteiskunnalliset tuotantovoimat on luotu paitsi tiedon muodossa, myös yhteiskunnallisen käytännön, reaalisen elämänprosessin välittöminä eliminä.” (Ks. Megafonin artikkeli.)
Hinta ei ole sama kuin arvo tai vaihtoarvo vaan se on niiden välittynyt ilmenemistapa tietyssä tilanteessa. Marx on kiinnostuneempi kapitalistisen yhteiskunnan taloudellisten muotojen (kuten arvomuodon ja tavaramuodon) tutkimuksesta kuin hintojen selvittämisestä.
Itsevalorisaatio on Negrin kehittämä käsite (autovalorizzazione), joka viittaa työväenluokan itsenäiseen arvonmuodostukseen. Käytännössä itsevalorisaatiolla tarkoitetaan työläisten luovaa ja pääomasta erillistä toimintaa. Kansankeittiöt, sosiaalikeskukset, opintopiirit ja kadunvaltaukset voi käsittää esimerkeiksi itsevalorisaatiosta. (Ks. Harry Cleaver.)
Kapitalisti sijoittaa tuotantoon pääomaa, jolla hän yrittää tehdä lisäarvoa eli voittoa. Kyse ei ole henkilöstä vaan roolista rakenteessa. Marx kirjoittaa ”henkilöistä vain sikäli kuin he ovat taloudellisten kategorioiden henkilöitymiä, tiettyjen luokkasuhteiden ja etujen edustajia” (Pääoman esipuhe).
Kapitalistinen tuotantotapa on se yhteiskuntamuoto, josta Marx kirjoittaa; ”kapitalismi” ei juuri esiinny Marxin tuotannossa.
Kiertokulku tarkoittaa pääoman lisäytymisen prosessia. Kaavamaisesti yksinkertaistettuna Marxin ajan teollisen kapitalismin kiertokulku meni seuraavasti: 1) kapitalisti sijoittaa vaihtelevaan ja pysyvään pääomaan (työvoimaan ja tuotantovälineisiin), 2) työvoima luo tuotteen ja siirtää siihen oman arvonsa, tuotantovälineiden arvon sekä luodon lisäarvo, 3) kapitalisti myy luodun tuotteen markkinoilla ja realisoi sen lisäarvon, 4) lisäarvosta osa menee kapitalistin omaan kulutukseen ja osa sijoitetaan takaisin tuotantoon. – Jos tarpeeksi moni ihminen pitää rahojaan paikoillaan, pääoman kiertokulku pysähtyy. Ihmiset eivät saa myytyä tavaroitaan. Seuraa talouskriisi.
Kiinteä pääoma tarkoittaa tavallisesti tuotantovälineitä toimivia työvälineitä, rakennuksia, koneita, jne. Vastakohta liikkuva pääoma.
Konkreettinen työ on abstraktin työn vastakohta. Se voi olla ojan kaivamista lapiolla tai vaikkapa älypuhelimen ohjelmointia.
Kulutus. Yksilöllinen kulutus tuottaa kuluttajan itse (elintarvikkeiden kuluttamisen kautta), tuottava kulutus tuottaa kuluttajasta erillään olevan tuotteen (työvälineiden ja raaka-aineiden kulutus tuotteen tuottamiseksi).
Kysyntä ja tarjonta. Pääoma I:n lukija saattaa ihmetellä, missä on kysynnän ja tarjonnan laki. Nykyisen ”arkijärjen” eli uusklassisen talousteorian mukaan tavaroiden hinnat muodostuvat subjektiivisten preferenssien sekä kysynnän ja tarjonnan mukaan, minkä vuoksi Marxin arvoteoria vaikuttaa aluksi hyvin epäintuitiiviselta. Tämä johtuu osittain siitä, että nykylukijat sekoittavat hinnan, arvon ja vaihtoarvon käsitteet. Osittain ihmettely johtuu myös siitä, että Marx tarkastelee arvoteoriassaan tilannetta, jossa kysyntä ja tarjonta ovat tasapainossa, ja kysyy, mistä arvo silloin muodostuu. Juuri tähän vastaamiseen tarvitaan arvoteoriaa. Kuitenkin esimerkiksi korkotason selittämiseen tarvitaan Marxin mukaan kysynnän ja tarjonnan lakia.
Käyttöarvo. Hyödyllisyys (se kuinka tavara tyydyttää tarpeita) määrittää tavaran käyttöarvon. Käyttöarvo on tavara sen laadun näkökulmasta tarjasteltuna. ”Itse tavaraolio on käyttöarvo eli hyödyke. Käyttöarvo realisoituu ainoastaan käytössä eli kulutuksessa.” (Pääoma I.1.) Olio voi olla käyttöarvo olematta vaihtoarvo, jos olion ihmiselle tuottamaa hyötyä ei välitä työ. Tällaisia olioita ovat esimerkiksi ilma, luonnontilainen maa, villiniityt ja -metsät. Olio voi myös olla ihmisen tuottama käyttöarvo olematta (kauppa)tavara, jos ihminen tyydyttää sillä omia tarpeitaan (tai muiden, esimerkiksi ylempien verottajien tarpeita, kuten feodalismissa). Ei kuitenkaan voi olla oliota, jolla olisi vaihtoarvo mutta ei käyttöarvoa. Arvon oleminen riippuu käyttöarvosta: jos tavaralla ei ole käyttöarvoa, sillä ei voi olla arvoa eikä vaihtoarvoa (kukaan ei halua vaihtaa sitä mihinkään).
Liikkuva pääoma tarkoittaa raaka-aineita ja tuotteita. Vastakohta kiinteä pääoma.
Lisäarvo on työvoiman tavaraan tuotantoprosessissa lisäämä arvo, jota kapitalisti ei maksa työläisille vaan ulosmittaa voittona realisoituaan lisäarvon markkinoilla. Tavaroiden kiertokulku ei pysty synnyttämään lisäarvoa, koska tavaranvaihto ei ylipäänsä luo arvoa. Tavaran voi kyllä myydä sen arvoa suuremmalla hinnalla, mutta tämä johtaa yleiseen hinnannousuun ja tavaroiden arvosuhteet pysyvät ennallaan (sama pitää muutettavat muuntaen paikkaansa myös ostamisen suhteen). Kapitalismin säilymiseksi sen on kasvettava ja laajennuttava koko ajan, eli lisäarvon tuottaminen on kapitalismille yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Tämä johtaa siihen, että lisäarvo täytyy saada realisoitua jossain. Siksi kapitalismissa täytyy luoda jatkuvasti uusia ympäristöjä (siirtomaita, uusia kaupallistettavia elämänalueita jne.), joissa arvo voidaan realisoida
Lisäarvon suhdeluku. ”Vaihtelevan pääoman suhteellista arvonlisäystä eli lisäarvon suhteellista suuruutta minä nimitän lisäarvon suhdeluvuksi.” (Pääoma I, s. 20.1) ”Lisäarvon suhdeluku ilmaisee siis täsmälleen sen riistoasteen, jossa pääoma riistää työvoimaa eli kapitalisti työmiestä.” (s. 203.)
Lisätyö
Luokka
Luokkakompositio
Luokkataistelu
Materialismi. Marxin materialismi on erilaista kuin yleensä ajatellaan. Materialismi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan huomiota siitä, että esimerkiksi pelkästään kunnian ja tyylin tasolla toimiva talous ei toimisi, koska esimerkiksi ruoka, asunnot ja vaatteet puuttuisivat. Immateriaaliset asiat ja suhteet on realisoitava joskus myös materiaalisella tasolla. Aineellinen ei kuitenkaan suoraviivaisesti määrää aineetonta. Esimerkiksi pääoma on yhteiskunnallinen immateriaalinen suhde, joka ohjaa kapitalistista tuotantotapaa. Materialistiksi kutsutun Marxin analyysissa siis ei-aineellinen suhde käskee kapitalistista yhteiskuntaa aineellisina tuotantoprosesseineen!
Pysyvä pääoma muuttuu tuotantovälineiksi, kuten raaka-aineeksi, apuaineiksi ja työvälineiksi. Se on mennyttä ja kuollutta työtä. Sen arvo on määrätty ja siirtyy tuotantoprosessissa valmiiseen tuotteeseen (tämä on mahdollista, koska arvo on immateriaalista mutta objektiivista). Työntekijät antavat tämän arvonsiirron kapitalistille ilmaiseksi; ilman työntekijän tekoa pysyvän pääoman arvo häviäisi. Työvoima siirtää arvoa tuottavan kulutuksen avulla. Jos työvoima menee lakkoon, myös arvonsiirto lakkaa.
Pääoma on yhteiskunnallinen suhde ja prosessi, joka voi olla olemassa vain liikkeenä. Se on rahaa, joka muuttuu tavaroiksi muuttuakseen jälleen rahaksi isommassa mittakaavassa. Pääoma syntyy yhteiskunnallisesta päätöksestä käyttää rahaa tietyllä tavalla. Se on arvoa liikkeessä; arvoa, joka liikkuu niin, että se tuottaa lisää arvoa. Se on prosessi ja liike, ei asia tai olio. Kun liike lakkaa, pääoma ei ole enää pääomaa. Pääoman liike on periaatteessa loppumaton, sen ainoa raja on pääoma itse. Pääoma tähtää aina rajojen rikkomiseen ja laajentumiseen, siis myös itsensä rikkomiseen ja ylittämiseen. Jotta kapitalismi säilyisi, sen täytyy välttämättä kasvaa ja tähdätä rajattomaan laajentumiseen ja loputtomaan lisäarvon tuottamiseen. Pääomaa on ollut olemassa myös ennen kapitalismia. Kapitalismi on pääomasuhteen hallitsema yhteiskuntamuoto eli tuotantotapa, jossa pääoma nousee hallitsevaksi. ”Tavaran kiertokulku on pääoman lähtökohta. [–] Tavarantuotanto ja kehittynyt tavaran kiertokulku, kauppa, ovat ne historialliset edellytykset, joiden nojassa pääoma syntyy. Maailmankauppa ja maailmanmarkkinat aloittavat 1500-luvulla pääoman uudemman kehityshistorian.” (Pääoma I.4.1.) Kaikki markkinatalousyhteiskunnat eivät kuitenkaan ole kapitalistisia: ”Pääomaa syntyy vain siellä, missä tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden omistaja kohtaa markkinoilla vapaan työläisen työvoimansa myyjänä, ja jo tämä yksi historiallinen edellytys käsittää kokonaisen maailmanhistorian. Pääoma ilmentää siis jo aivan syntymästään alkaen yhteiskunnallisen tuotannon uutta aikakautta.” (Pääoma I.4.3.)
Pääoman kasautuminen
Pääoman yleinen kaava on R – T – R’ eli raha – tavara – lisääntynyt raha. Aluksi tavaroita vaihdetaan tavaroihin (T – T). Seuraavassa vaiheessa raha ilmestyy välittämään tavaroiden vaihtoa (T – R – T). Kapitalismissa rahan ja tavaran suhde kääntyy nurin: tavara vain välittää rahan liikettä (R – T – R). Rahan luovuttaminen (R-T) tarkoittaa tässä sijoittamista, investointia, joka epäonnistuu, ellei rahaa saada takaisin (T-R). Kun aikaisemmat liiketoimijat ostivat lähinnä tyydyttääkseen tarpeitaan, kapitalistit ostavat vain myydäkseen. Mutta miksi kukaan liiketoimija ostaisi ja myisi samalla hinnalla? Kapitalistit ostavatkin tavaroita (R – T) myydäkseen tavaraa suuremmalla hinnalla (T – R’). Tämä arvonlisäys (R’) johtuu työvoiman tuotteeseen lisäämästä arvosta, lisäarvosta, jota kapitalisti ei maksa työläisille vaan jonka se ulosmittaa voittoina (kunhan saa tavaran myytyä). Jos kapitalisti halua pysyä kapitalistina, pitkällä aikavälillä hänen on noudatettava pääoman yleistä kaavaa ja tehtävä voittoa. Muuten hänet kilpaillaan ulos markkinoilta. Kirjoitettuna auki pääoman yleinen kaava näyttää suurin piirtein tältä: R (alkupääoma) – T (työvoima + tuotantovälineet –> tavaran tuotantoprosessi) – T’ (tuotettu tuote) – R’ (realisoitu lisäarvo).
Raha on arvon mitta ja sen säilyttäjä sekä kiertokulun (vaihtamisen) väline. Se hävittää taustallaan olevan arvosuhteen jäljet. ”Kun tavara rahaksi tullessaan häviää, ei rahasta näe, kuinka se on joutunut omistajansa käsiin tai mikä on muuttunut rahaksi. Non olet (raha ei haise), olkoonpa sen alkuperä mikä hyvänsä.” (Pääoma I.3.1.) Aikaisemmilla yhteiskunnilla on aina ollut rajansa – erityisesti rikkaudessa – ja ne ovat pitäneet kapitalismin poissa. Kapitalismissa taas rikkauden kasautuminen rahan muodossa on rajatonta. Raha on valtaa, ja koska rahaa voi kasata loputtomasti, myös valtaa voi kasata rajattomasti. Kapitalismissa kaikki on periaatteessa muutettavissa rahaksi, ja pääoma on itse ainoa (yhteiskunnallinen) rajansa. Marxin mukaan työkuitti, ”työraha” tai aikapankin työtunnit eivät ole rahaa eikä niillä ole mitään tekemistä rahan kanssa.
Rahapääoma
Reaaliabstraktio
Reaalisubsumptio viittaa tilanteeseen, jossa työläiset ovat riippuvaisia kapitalistista ja lisäksi kapitalisti kontrolloi tuotantoprosessia. Marx kuvaa Pääomassa siirtymää formaalisesta subsumptiosta reaalisubsumptioon: ”Samoin pääoman käskyvalta työn yli näytti alkuaan olevan vain muodollinen seuraus siitä, että työläinen tekee työtä kapitalistille ja kapitalistin alaisena sen sijaan että tekisi sitä itselleen [formaalisubsumptio]. Monien palkkatyöläisten yhteistoiminnan mukana kehittyy pääoman käskyvalta itse työprosessin suorittamisen välttämättämäksi edellytykseksi, todelliseksi tuotantoehdoksi. Kapitalistin käsky tuotantokentällä tulee nyt yhtä välttämättömäksi kuin kenraalin käsky taistelukentällä [reaalisubsumptio].” (Pääoma I, luku 11, ”Yhteistoiminta”)
Riisto on tekninen termi, jolla on Pääomassa täsmällinen merkitys. Marxin mukaan työvoima tuottaa enemmän arvoa kuin mitä sen uusintaminen vaatii, ja siten kapitalistien voiton taustalla on työläisten maksamaton työpanos. ”Työvoiman kulutusprosessi on samalla tavaran ja lisäarvon tuotantoprosessi.” (Pääoma I, 166.) Jos työläiset pitäisivät kaiken tuottamansa arvon, silloin kapitalistille ei jäisi mitään, minkä voisi realisoida voitoksi. Lisäarvon suhteellista suuruutta Marx kutsuu lisäarvon suhdeluvuksi, ja ”lisäarvon suhdeluku ilmaisee siis täsmälleen sen riistoasteen, jossa pääoma riistää työvoimaa eli kapitalisti työmiestä” (mt., 203). Kun Marx kirjoittaa riistosta, hän tarkoittaa tätä työvoiman kapitalisteille tuottamaa lisäarvoa.
Suhteellinen lisäarvo on tuotantoprosessia tehostamalla eli tuottavuutta nostamalla tuotettua lisäarvoa. Tuottavuuden lisääminen laskee tavaroiden arvoa (koska se lyhentää välttämätöntä työaikaa, ja arvohan liittyy juuri välttämättömään työaikaan).
Tavara tai kauppatavara on käyttöarvon ja vaihtoarvon ristiriitainen ykseys. Tavaralla tyydytetään tarpeita ja sitä vaihdetaan markkinoilla. Molemmat ovat tavaran edellytyksiä: tullakseen tavaraksi tuotteen täytyy vaihdon kautta siirtyä toiselle, jolle se on käyttöarvo. Vasta yhteiskunnallisen suhteen kautta (vaihtoarvon kautta) esine muuttuu kauppatavaraksi. Tämän yhteiskunnallisen suhteen ulkopuolella esineellä ei ole kuin käyttöarvo. Niinpä omaan kulutukseen tehdyt tuotteet eivät ole tavaroita (koska niiltä puuttuu vaihtoarvo). Siksi joidenkin mielestä ”kauppatavara” on pelkkää tavaraa osuvampi suomennos Marxin käsitteelle.
Tavarapääoma
Teollisuuspääoma
Tuotanto
Tuotantopääoma
Tuotantosuhteet
Tuotantovälineet
Työ
Työnarvoteoria / työarvoteoria. Ongelmallisimpia Pääoman väärinymmäryksiä on luulla Marxin työnarvoteoriaa normatiiviseksi. Marx ei sano, miten asioiden pitäisi olla, vaan yrittää kuvailla arvon muodostumista aikansa kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Työvoima on yleinen inhimillinen potentiaali. Se ei ole sama asia kuin työ, aivan kuten ruoansulatuskyky ei ole sama asia kuin ruoansulatus. ”Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä yhteensä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja.” (Pääoma I.4.3.) Työvoiman arvo on sen hyödykesumman arvo, joka tarvitaan työvoiman uusintamiseen, ja vaihtelee näiden elintarvikkeiden arvon mukaan. ”Mikäli työvoima esiintyy arvona, se edustaa vain määrättyä paljoutta siihen esineellistettyä yhteiskunnallista keskimääräistyötä. [–] Työvoiman tuottamiseen välttämätön työaika käy siis yhteen näiden elinhyödykkeiden tuottamiseen välttämättömän työajan kanssa, eli työvoiman arvo on sen omistajan ylläpitoon tarvittavien elinhyödykkeiden arvo.” Työvoimalla on ainutlaatuinen kyky lisätä arvoa tuotantoprosessissa: ”Työvoiman kulutusprosessi on samalla tavaran ja lisäarvon tuotantoprosessi.”
Uusintaminen
Vaihteleva pääoma on pääoman työvoimaan kiinnitetty osa. Arvon siirtämisen lisäksi työvoima lisää arvoa. Sitä kutsutaan vaihtelevaksi, koska se lisää arvoa, toisin kuin pysyvä pääoma.
Vaihtoarvo ”esiintyy lähinnä määrällisenä suhteena, jossa toisenlaiset käyttöarvot vaihtuvat toisenlaisiin, suhteena, joka alituisesti vahtelee ajan ja paikan mukaan”. Vaihtoarvo on määrällinen ulkokohtainen suhde, tavara käsitettynä yhteismitallisuuden ja vaihdettavuuden näkökulmasta. Vaihtoarvo ei ole sama kuin hinta; arvo ilmenee vaihtoarvossa ja vaihtoarvo ilmenee hinnoissa. Jokaisen vaihtoarvon täytyy sisältää käyttöarvo. Millään tavaralla ei voi olla sisäistä arvoa, vaan arvot määrittyvät yhteiskunnallisissa suhteissa. Tässä yksinkertaisessa huomiossa on suuri poliittinen lataus: mille yhteiskunnassa annetaan arvoa ja mikä työ katsotaan hyödylliseksi työksi?
Voiton suhdeluku näkyy kaavasta S/C+V, jossa S on lisäarvo, C pysyvä pääoma ja V vaihteleva pääoma. Kyse on siis siitä, kuinka paljon lisäarvoa kapitalisti saa suhteessa pääomaansa.
Voiton suhdeluvun laskutendenssin lain käsittely lienee Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin kiistellyimpiä kohtia. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että kapitalistit yrittävät lisätä työläisestä saatavan lisäarvon määrää siten, että he korvaavat työvoimaa koneilla ja teknologialla, mutta koska vain elävä työvoima kykenee tuottamaan lisäarvoa, niin järjestelmätasolla tuotetun lisäarvon määrä laskee suhteellisesti kilpailun ja koneellistamisen myötä. Toisin sanoen järjestelmän tasolla teknologinen kehitys johtaa voiton suhdeluvun laskuun. “Voiton suhdeluku laskee siksi, että verrattuna käytettyyn pääomaan ylipäätään käytetään suhteellisesti vähemmän työtä eikä siksi, että työläisiä riistetään vähemmän.” (Pääoma III, 249.)
Yhteiskunnallisesti välttämätön työaika ”on työaika, joka vaaditaan jonkin käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti normaalien tuotantoehtojen ja yhteiskunnallisesti keskimääräisen työtaidon ja -tehon vallitessa” (Pääoma I.1.1.). Arvon suuruus mitataan työajalla. Kyseessä ei ole kenenkään tietyn yksilön työaika, vaan yhteiskunnan keskimääräinen työaika.
Teoriapiikki 