Kahtiajaot ja vastakkainasettelut

Jokainen sukupolvi imee lukemistostaan näkemyksiä, jotka asetetaan ajattelun lähtökohdiksi. Analyyttista filosofiaa arvostavat sanoivat fuksivuonna, että ”minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi”. Fenomenologit lähtivät siitä, että ”objektiivisuus perustuu subjektin toimintaan”. Meille, jotka tankkasimme jälkistrukturalisteja opiskeluiden alusta asti, yhdeksi lähtökohdaksi tuli binaaristen asetelmien eli kahtiajakojen ja vastakkainasetteluiden epäileminen. Opimme varhain, että länsimaisen ajattelun historian valtavirta on sarja hierarkkisia dualismeja, joissa toinen termi asetetaan vähäpätöisempään asemaan ensimmäiseen nähden: naiset/miehet, totuus/valhe, länsi/itä, sisäpuoli/ulkopuoli, läsnäolo/poissaolo ja niin edelleen.

Kriittisen ajattelun tehtäväksi tuli tällaisten kahtiajakojen purkaminen. Se tapahtui osoittamalla ensiksi dialektisesti, että ylempi termi edellyttää alemman: miehet voivat olla miehiä vain erottautumalla naisista, olemalla siis ei-naisia, ei siis olisi miehiä ilman naisia, aivan kuten herra voi olla herra vain orjan vuoksi. Toiseksi näytettiin, että yksikään kahtiajako ei pysty lakaisemaan maton alle kaikkia metafyysisiä ristiriitoja, pakenevia ryhmiä, rajatapauksia, anomalioita, vähän tunnettuja ja tarkoituksella vaiettuja ilmiöitä. Miesten ja naisten jakoa purettiin esimerkiksi transgenderin ja intersukupuolisuuden käsitteillä, järjen ja hulluuden rajaa tarkasteltiin jäljittämällä mielisairauden historiallisia muutoksia, totuuden ja valheen vastakkainasettelu kyseenalaistettiin relativisoimalla tiedettä, proletariaatin ja kapitalistien luokkataistelu purettiin osoittamalla ryhmiä, joita ei hyväksytty luokkataistelun logiikkaan.

Dekonstruktio eteni ensin kääntämällä hierarkia nurin: naiset ovatkin arvokkaampia kuin miehet, itä onkin kehittyneempi kuin länsi. Sitten irrotettiin alistettu termi koko dualismista: ei itse asiassa ole mitään ”naista” eli yhtä naissubjektia, kyse on moninaisista performatiiveista vallan matriisissa. Tuloksena oli loputon rykelmä moneuksia ja asenne, jonka mukaan kaikki kahtiajaot ovat alistavia, koska ne sulkevat niin paljon asioita ulos ja koska jaottelun toinen osapuoli asetetaan vähempiarvoiseksi. Tästä dekonstruktiivisesta eleestä tuli helposti yhtä kankea kuin muidenkin filosofian suuntausten tavaramerkkieleistä.

Jos dualismien poissulkeva luonne riittää syyksi olla käyttämättä dualismeja, niin samalla periaatteella muukin ajattelu käy vaikeaksi, koska mitään ei voi käsitellä rajaamatta sitä jotenkin. Kysymys on vain rajaamisen tavasta. Jos taas dualismeihin liittyvät ensisijaisuudet ja hierarkiat ovat ajattelussa ongelmallisia, niin sitten todellisuudessa tapahtuvien mekanismien ja prosessien kuvailu menee hyvin vaikeaksi. Eikä dualismien välttäminen ole mikään itseisarvo.

Kaikki ei tapahdu ”tasa-arvoisesti”. Joskus täytyy pystyä sanomaan, että X tulee ennen Y:tä ja on siihen nähden ensisijainen. Pakeneminen tulee ennen kiinniottoa ja on siihen nähden ensisijainen, niin kuin vastarinta tulee ennen valtaa ja tuotanto tulee ennen siitä imettävää voittoa. Ero on ensisijainen identiteettiin nähden, koska identiteetti edellyttää eron. Sileä tila on ensisijainen uurteiseen tilaan nähden, koska uurteetkin ovat tarpeeksi läheltä katsottuna sileitä (esimerkiksi poimu on uurre, mutta sen molemmat puoliskot ovat sileitä).

***

Olennaista ei ole se, ajatellaanko dualismeilla vai ei, vaan se, kiinnitetäänkö ajattelu johonkin tiettyyn dualismiin. Ajattelu, joka latistaa maailman subjektiin ja objektiin, herraan ja orjaan tai olemiseen ja olevaan, sietääkin tulla dekonstruoiduksi, vaikka sitten kuinka kliseisesti.

Tämä ei tarkoita, että meidän täytyisi luopua kaikista dualismeista. Dualismeja voi käyttää. Niihin ei vain pidä jämähtää. Ajattelua ei pidä lukita vastakkainasetteluihin eikä maailmaa ei pidä pelkistää kahtiajakoihin.

Binaaristen asetelmien kritiikin lisäksi pitäisi tutkia, mistä vastakkainasettelut periytyvät ja mitä kaikkea kahtiajakojen ympärillä tapahtuu. Mitkä moninaiset koneistot ja sommitelmat tuottavat binaarisia koneita? Mikä kaikki pakenee binaarisista asetelmista? Mitkä dualismit ovat edelleen käyttökelpoisia?

Kapitalismi ja skitsofrenia

Kuinka monta kertaa kirjoitetaan:

Jos on olemassa niin sanottu ”jälkistrukturalistinen” sukupolvi, French Theorya ja postmodernismia äidinmaitonaan imenyt sukupolvi [- -], on Anti-Oidipus yksi tämän sukupolven aapisista. Se on yksi niistä kirjoista, joita ilman tähän sukupolveen kuuluva ei ole voinut oppia lukemaan ja kirjoittamaan comme il faut.

(Olli Sinivaara, Nuoren voiman pääkirjoitus 6/2007)

ja samalla valitetaan, ettei Deleuzen ja Guattarin tekstistä saa mitään tolkkua. Pitäisi lukea, mutta kun en ymmärrä! Vaikeita käsitteitä raskaat sivut täynnä, eikä mitään selitetä. Nuoren voiman Anti-Oidipus-teemanumero, jonka pääkirjoitusta juuri siteerasin, on tässä mielessä oireellinen, koska se ei auta juuri lainkaan ymmärtämään Deleuzea ja Guattaria. Lehdessä on muutama lyhyt perusjohdatus Deleuzeen (ei niinkään kyllä Guattariin, mikä on myös oireellista) ja yksi mielenkiintoinen soveltava polemiikki (Eetun EuroMayDayhin liittyvä kirjoitus vasemmiston vanhuudenvaivoista), mutta muu on apinoivaa pullistelua. Kirjoittajat matkivat Deleuzen ja Guattarin tyyliä sillä nololla tavalla, josta tuli vanhentunutta 80-luvun lopussa, tai pyörittävät peniksiään – sillä he ovat yhtä lukuunottamatta miehiä – osoitellen elintensä kokeneisuutta (ks. Janne Kurjen artikkeli, jossa hän kehuu kuinka kova tohtori hän on verrattuna Deleuzeen ja Guattariin).

Olen lukenut suomeksi yhden tekstin, jossa on onnistuneesti käsitelty Deleuzea ja Guattaria heidän omalla tyylillään, ja se on Janne Toivoniemen Skitsoanalyysia keltanokille (julkaistu Vastarintaa nykyisyydelle -kokoelmassa). Jos näen jonkun muun yrittävän samaa, todennäköisesti viivan kirjoittajan nimen yli. Vain kaksi asiaa auttavat tarttumaan Deleuzeen ja Guattariin, eikä kumpikaan niistä ole matkiminen:

1. kuiva ja selkeä selostaminen, sen selvittäminen, mistä on kyse ja mitä siitä on seurannut, vanha kunnon akateemisen kirjanpitäjän työ
2. Deleuzen ja Guattarin soveltaminen nykyisiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja kapitalismin muotoihin.

Yritän tässä ja myöhemmin gradussa ensimmäistä vaihtoehtoa. Jälkimmäistä on toteutettu vanhassa verkkolehti Megafonissa, Hedelmäblogissa ja Uusissa barbaareissa.

Anti-Oidipus

Deleuzen ja Guattarin teokset Anti-Oidipus (1972) ja Mille plateaux (Tuhat tasankoa, 1980) muodostavat kokonaisuuden, jota tekijät kutsuvat Kapitalismiksi ja skitsofreniaksi. Ensimmäisenä julkaistu Anti-Oidipus on tutkimus erilaisista tavoista organisoida yhteiskunnallisia muodostelmia, joilla kontrolloidaan sosiaalisia haluja. Kirja on myös manifesti halun vapauttamiseksi valtion, puolueen, ydinperheen, kirkon ja kapitalismin kaltaisista instituutioista. Teoksen lähtökohtana on psykoanalyysin kyvyttömyys ymmärtää osallisuuttaan kapitalistiseen yhteiskuntaan. Tätä voi verrata siihen, että Marxin mukaan poliittinen taloustiede ei myöntänyt ”porvarillisuuttaan” eli tukahduttavaa ja kapitalismia luonnollistavaa luonnettaan. Marx arvostelee Pääomassaan Adam Smithin ja David Ricardon taloustiedettä, joka ymmärtää porvarilliset omaisuuden ja tuotannon käsitteet epähistoriallisiksi ja luonnollisiksi kategorioiksi. Vastaavasti psykoanalyysi Deleuzen ja Guattarin mukaan käsittää halun perheen sisäiseksi ja yksilökeskeiseksi puutteeksi. Niin kuin porvarillinen taloustiede aloittaa vaihdon konkreettisesta piiristä eikä selitä miten konkreettinen tuli sellaiseksi kuin se on, siten psykoanalyysi aloittaa halun konkreettisesta piiristä eikä selitä miten halu lukittiin niihin kohteisiin, joihin se suuntautuu porvarillisessa yhteiskunnassa. Niin kuin porvarillinen taloustiede päätyy puolustelemaan ja luonnollistamaan kapitalistista yhteiskuntamuotoa keskittymällä yksityisomaisuuden esitysmuotoihin, siten psykoanalyysi päätyy luonnollistamaan ja puolustamaan ydinperheen kaltaisia instituutioita – ja sitä kautta koko kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää – keskittymällä yksityisen ja yksilökeskeisen halun esitysmuotoihin.[1] Psykoanalyysi, kuten suuremmassa mittakaavassa kapitalismi, on ”fantastinen hanke halun houkuttelemiseksi umpikujiin”. Oidipuksen hahmo (isä, mestari, pappi, pomo, johtaja, kenraali jne.) on halun kaappaamisen mekanismi, jota sekä psykoanalyysi että kapitalismi käyttävät.

Jos psykoanalyysin kritiikki vaikuttaa nykyään epäolennaiselta, Deleuzen ja Guattarin projektia voi yrittää ymmärtää sijoittamalla psykoanalyysin tilalle kulloinkin hallitsevan asetelman, esimerkiksi uusklassisen taloustieteen, evoluutiopsykologian, ydinperheopin, työmoraalin, kristillisen fundamentalismin tai nationalismin, ja kysyä, toimiiko Deleuzen ja Guattarin analyysi sen kanssa. Millä tavalla asetelma kanavoi ihmisten haluja? Mikä on sen yhteys kapitalismiin?

Anti-Oidipuksen keskeinen väite on, että psykoanalyysi toimii kuin kapitalismi siinä mielessä, että molempien rajana on skitsofrenia. Deleuze ja Guattari ymmärtävät skitsofrenian jatkuvaksi jakautumisen, hajoamisen ja psykoosin prosessiksi eli tietynlaisen tapahtumisen malliksi, eivät kliiniseksi käsitteeksi. Psykoanalyysi ei pysty käsittelemään psykootikkoja, koska heissä ei ole mitään tulkittavaa. Psykoanalyysin lähtökohtana on aina neuroosi, jonka oireita on mahdollista tulkita, ja analyytikko näkee skitsofrenian vain neuroosin läpi. Psykoanalyyttinen viitekehys löytää tiedostamattoman, halujen virrat ja fantasiat, mutta päätyy aina sitomaan nämä voimat oidipaalisiin kaappausmekanismeihin. Esimerkiksi Freud löytää jokaisen neurootikon oireista aina metaforan isään tai äitiin kohdistuvalla halulle, ja Melanie Kleinille lapsen puhe tunneliin menevästä junasta tarkoittaa isän penistä, joka menee äitiin. Psykoanalyysi palaa aina perhenäyttämölle eikä kykene käsittelemään halua yhteiskunnallisella, historiallisella ja sosiaalisella tasolla.[2] Vastaavasti kapitalismissa vallitsevat diskurssit (taloustiede) eivät pysty käsittelemään skitsofreenista jakautumista, hajoamista ja pakenemista, vaikka tämä skitsoprosessi on kapitalismin lähtökohtana siinä mielessä, että se elää vallankumouksista, työväen kamppailuista, pakolinjoista, innovaatioista, kokeiluista ja laajentumisyrityksistä.

Yhtäältä kapitalismi vapauttaa tuotannon potentiaalin (työvoiman ja koneet) hävittämällä vanhoja hierarkioita ja muodostelmia sekä tarjoamalla väestölle ”vapauden magiaa”. Toisaalta kapitalismi kiinnittää vapauttamansa voimat uusiin kiinnioton mekanismeihin, kuten palkkatyöhön, finanssimarkkinoihin ja loputtomaan velkaan. Kapitalismi vapauttaa tuotannon ja samalla tukahduttaa sen palkkatyöllä, tehtaalla ja yrityksellä – kontrollin ja riiston muodoilla – niin kuin se apurinsa psykoanalyysin kanssa tukahduttaa psykootikot psykiatrian ja mielisairaalan keinoin. Sama vapautuksen/hajottamisen (deterritorialisaation) ja kiinnioton/koostamisen (reterritorialisaation) välinen jännite vaikuttaa sekä psykoanalyysissa että kapitalismissa.

Deleuze ja Guattari eivät kannata deterritorialisaation ja reterritorialisaation välistä tasapainoa. Päinvastoin he haluavat kiihdyttää kapitalistista prosessia ja suistaa sen raiteiltaan:

Skitsofreniapitoisesta virtojen teorian ja käytännön näkökulmasta virrat eivät kenties nimittäin vielä ole kyllin deterritorialisoituja, kyllin dekoodattuja. Prosessista ei pidä vetäytyä, vaan on mentävä pitemmälle, ”kiihdytettävä prosessia”, kuten Nietzsche sanoi: todellisuudessa emme ole vielä nähneet mitään.

(Deleuze & Guattari 2010, 274.)

Deleuzen ja Guattarin antiautoritaarinen kirjoitustyyli tulkittiin ilmaisuksi vuoden 1968 työläisten ja opiskelijoiden kapinasta. Anti-Oidipuksesta tuli juhlittu underground-kirja, joka ”kaikkien” oli pakko lukea ja tuntea. Niinpä Deleuze ja Guattari saatettiin nostaa pienten oidipus-hahmojen asemaan ja korottaa postmoderneiksi teoriaguruiksi, vaikkei heidän ajattelunsa ole sisällöltään erityisen ”postmodernia” (kirjoitustyyliltään se varmasti on).

Tuhat tasankoa

Kahdeksan vuotta myöhemmin julkaistu Mille plateaux on Anti-Oidipusta varovaisempi kirja, joka sai ilmestyessään laimeamman vastaanoton. Psykoanalyysi on korvattu siinä kielitieteellä, ja deterritorialisaation ja kapitalismin kiihdyttämisen julistaminen on vaihtunut ehdotuksiin kokeellisesta ja ”minoorisesta” politiikasta. Antonio Negri ehdottaa Deleuzelle eräässä haastattelussa, että kirja on ” luettelo ratkaisemattomista ongelmista, erityisesti poliittisen filosofian alueella”. Kyseessä on erittäin rikas ja heterogeeninen kokoelma käsitteitä ja ajattelun malleja ympäristöineen, jotka vaihtelevat biologiasta ja geologiasta taloustieteeseen, politiikkaan antropologiaan, kuvataiteisiin ja musiikkiin. Se on yritys rakentaa avoin systeemi eli kokoelma käsitteitä, jotka ovat yhteydessä erilaisiin olosuhteisiin.

Milla plateaux jatkaa Anti-Oidipuksessa aloitettua marxilaista kapitalismianalyysia soveltamalla siihen monimutkaisia järjestelmiä tutkivien luonnontieteiden ajattelumalleja. Deleuze ja Guattari käsittelevät kapitalismia ”dekoodattujen virtauksen aksiomatiikkana”. Tämä vaatii hieman avaamista. Virtaus tai virta viittaa siihen, että Deleuzelle ja Guattarille yhteiskunta koostuu liikkeistä ja suuntauksista. Raha ja tavarat virtaavat markkinoilla, väestö virtaa kaupungeissa, sähkö virtaa johdoissa, hiustyylit ja muodit virtaavat ihmisryhmissä ja niiden välillä. Kapitalismia edeltävät yhteiskuntajärjestelmät perustuivat tällaisten yhteiskunnallisten virtojen ”koodaamiseen” eli rakenteistamiseen ja rajoittamiseen. Koodaaminen ei täysin häviä kapitalismissa – täysin koodaamaton eli vapaana virtaava yhteiskunta on mahdoton ajatus – mutta kapitalismin perustendenssi on kuitenkin Deleuzen ja Guattarin analyysissa dekoodaus eli virtausten vapauttaminen, purkaminen ja abstrahoiminen. Kapitalismi dekoodaa avioliiton, omaisuuden ja työn kaltaisten instituutioiden määritelmiä ja tyhjentää niitä merkityksistä. Avioliiton se purkaa yleiseksi seksuaalisuuden virraksi, omaisuuden abstraktiksi rahaksi eli pääomaksi ja työn yleiseksi potentiaaliksi eli työvoimaksi. Ilman dekoodausta ei olisi mahdollista käsitellä esimerkiksi ananasta, hiustenleikkuuta ja lentotukialusta toisiinsa verrattavina kauppatavaroina. Näistä dekoodatuista virtauksista muodostuu kapitalismissa aksiomaattinen järjestelmä, joka tekee kaikista virtauksista keskenään verrannollisia alistamalla ne rahan arvomuodolle.

Aksiooma on matematiikassa peruslause, jonka avulla todistetaan tuloksia päättelemällä. Mikä tahansa lausejoukko, joka on keskenään ristiriidaton, voidaan asettaa aksiomaattiseksi järjestelmäksi. Tällainen järjestelmä on looginen eli se perustuu muotoihin eikä sisältöön tai merkitykseen. Deleuzen ja Guattarin mukaan kapitalismi toimii aksiomaattisesti, koska se uuttaa lisäarvoa yhdistelemällä merkityksettömiä (dekoodattuja) virtauksia. Periaatteessa siis mitkä tahansa yhteiskunnalliset virrat voidaan asettaa lisäarvon lähteiksi (aksioomiksi), koska kapitalismi on nimenomaan muodollinen eikä sisältöön tai merkitykseen perustuva yhteiskuntamuodostelma. Aksioomaksi käy niin liberaali parlamentarismi kuin Kiinan autoritaarinen suunnitelmatalous. Kapitalismin elinvoimaisuus johtuu siitä, että se kykenee lennossa lisäämään aksioomia ja liittämään uusia dekoodattuja virtoja voimanlähteekseen. Ja koska kapitalismi ei perustu niinkään rajoittamiseen kuin purkamiseen, sillä ei järjestelmänä ole muita rajoja kuin se itse, ja tätä rajaa se lakkaamatta siirtää ja määrittelee uudestaan.

Deleuzen mukaan Mille plateaux’n poliittinen ajattelu osoittaa erityisesti kolmeen tärkeään suuntaan. Ensiksi siinä tarkastellaan yhteiskuntaa jatkuvasti kaikkialle pakenevana prosessina. Yhteiskuntaa määrittävät erilaiset pakolinjat, eivätkä esimerkiksi luokkien väliset vastakkainasettelut. Toiseksi Deleuze ja Guattari korvaavat luokan käsitteellä operoivan ajattelun vähemmistöjen käsitteellä. Vähemmistö ei ole heille lukumäärän mukaan määrittyvä käsite, vaan kyse on normeista ja malleista. Globaalisti tarkasteltuna valkoinen keski-ikäinen ja keskiluokkainen heteromies kuuluu lukumääräisesti vähemmistöön, mutta koska häntä pidetään vakiona ja mallina, johon kaikkia muita verrataan ja suhteutetaan, hän kuuluu itse asiassa enemmistöön. Kolmas suunta rakentuu ”’sotakoneiden’ aseman etsimisestä”. Tässä Deleuzen ja Guattarin käsitteistö hämää helposti. He kirjoittavat ”sotakoneesta”, ja haastattelussa Deleuze sanoo, että sotakoneen käsite ei ”määrity lainkaan sodan kautta vaan tietyn miehitystavan kautta” ja antaa esimerkiksi Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n tavan käyttää aikaa ja tilaa. Tämän perusteella voisi ajatella, että sotakone viittaa jonkinlaiseen militanttiuteen ja aggressioon. Kyse on kuitenkin pikemminkin organisoitumisen tavasta. Kun esimerkiksi valtiokoneisto organisoi yhteiskuntaa uurtamalla, kanavoimalla ja juovittamalla tilaa (vrt. shakkilauta), sotakoneen organisoitumismuoto on avoin, sileä, ulkoinen ja perustuu liikkuville suhteille (vrt. go-pelilauta).

Deleuzen ja Guattarin mukaan vähemmistöjen tehtävä on ”kapitalismin murskaaminen, sosialismin uudelleenmäärittely, sotakoneen perustaminen”. Kysymys kapitalismin tuhoamisesta tai ylittämisestä jää kuitenkin auki molemmissa Kapitalismin ja skitsofrenian teoksissa. Tämä johtuu siitä, että kapitalismin ylittävä perspektiivi vaikuttaa utopistiselta kapitalismin sisältä katsoen, eivätkä Deleuze ja Guattari halua esittää minkäänlaista utopiaa, koska sellainen olisi idealismia, toisten puolesta ajattelemista ja hierarkian asettamista.

---

[1] Marxin ja Deleuzen ja Guattarin projekteja voi rinnastaa pitemmällekin. Marxin mukaan tavaroiden vaihtoa selittämään tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat Smithin ja Ricardon poliittisen taloustieteestä. Siksi Marx abstrahoi pääoman prosessina irti sen konkreettista ilmentymistä ja käsittelee sitä ikään kuin itsenäisenä subjektina. Vastaavasti Deleuzen ja Guattarin mukaan halun muodostelmien selittämiseksi tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat psykoanalyysista. Siksi he abstrahoivat halun prosessina ja itsetuotantona irti sen konkreettisista ilmentymistä ja käsittelevät sitä ikään kuin yhteiskunnan metafyysisenä pohjavirtana.

[2] Deleuze ja Guattari pitävät Wilhelm Reichia myönteisenä poikkeuksena psykoanalyysin valtavirrasta ja viittaavat hänen vuonna 1933 julkaistuun teokseensa Fasismin massapsykologia, jossa Reich etsii syitä siihen, miksi iso osa saksalaisista äänestäjistä todella halusi natsien nousevan valtaan. Frankfurtin koulukunta on toinen ilmeinen poikkeus. Esimerkiksi Herbert Marcuse ja Erich Fromm sovelsivat psykoanalyysia yhteiskunnallisella tasolla ja marxilaisesta taustasta. Frankfurtilaiset eivät kuitenkaan tiettävästi vaikuttaneet ranskalaiseen keskusteluun 1960- ja 70-luvuilla, eivätkä Deleuze ja Guattari viittaa heihin.

Johdatus spekulatiiviseen realismiin

Quentin Meillassoux julkaisi vuonna 2006 kirjan Après la finitude (pdf ranskaksi & englanniksi). Kirja määritteli filosofian pääongelman uudelleen. Moni on varmaan lukenut kirjasta ja sitä seuranneesta filosofian mullistuksesta blogeista ja englanninkielisistä journaaleista. Suomeksi aiheesta ei käsittääkseni ole kirjoitettu kuin yksi tieteellinen artikkeli: Ari Korhosen ”Spekulaation materiaalinen paluu ja välttämätön kontingenssi” (Tiede & edistys 1/2011). Tietääkseni kukaan ei myöskään bloggaa aiheesta. On siis syytä kerrata tämän vedenpaisumuksen juoni.

Jos on vilkaissutkaan englanninkielisiä filosofiablogeja viimeisen kahden vuoden aikana, on ollut vaikea välttyä spekulatiiviselta realismilta ja objektiorientoituneelta ontologialta (OOO). Näistä toisiaan lähellä olevista suuntauksista on pidetty isoja seminaareja, blogattu paljon sekä julkaistu useita teoksia ja antologioita. Suuntauksin liittyy kaksi aikakauslehteä ja niiden ympärille on kasvanut aktiivinen nettiyhteisö, joka antaa puoli miljoonaa google-osumaa. Eli mistään ihan tuntemattomasta liikkeestä ei ole enää kyse. Monet povaavatkin, että tästä kaksipäisestä liikkeestä tulee mannermaisen filosofian seuraava suuri suuntaus. Kutsun koko asetelmaa tässä postauksessa lyhyyden vuoksi spekulatiiviseksi realismiksi.

Spekulatiivinen realismi on kritiikkiä mannermaisen filosofian hallitsevia suuntauksia eli fenomenologiaa ja jälkistrukturalismia kohtaan. Se on myös kritiikkiä analyyttisen filosofian kielellistä käännettä kohtaan. Se ei siis itsestään selvästi asetu eurooppalaiseen eikä angloamerikkalaiseen filosofian perinteeseen. Sen tarkoitus on ylittää molemmat eikä esimerkiksi silloittaa niitä tai ”käydä dialogia”. Spekulatiivisten realistien mukaan fenomenologian ja jälkistrukturalismin pääongelma on ihmiskeskeisyys ja kyvyttömyys sekä haluttomuus ajatella asioita itsessään, mikä johtaa naurettavuuksiin.

Liikettä yhdistää pääasiassa tämän ongelman diagnoosi. Ratkaisuehdotukset ongelmaan vaihtelevat paljon, joskin kaikkien liikkeen ajattelijoiden ratkaisuehdotukset perustuvat ontologiseen realismiin. Realismia kutsutaan spekulatiiviseksi, jotta sen filosofisuus painottuisi ja jotta se erottuisi tieteellisestä realismista; spekulaatio viittaa yksinkertaisesti vain ajatteluun. Liikkeeseen ehkä eniten vaikuttaneita ajattelijoita voi listata: Heidegger, Deleuze, Badiou, Schelling, Laruelle, Whitehead, Latour sekä monet filosofian ulkopuoliset tutkijat. Sen sijaan liikkeellä ei ole juuri mitään tekemistä vaikkapa Foucault’n, Derridan tai Wittgensteinin kanssa.

Keitä liikkeeseen kuuluu? Kuten tavallista, liikkeen nimi on vain päälleliimattu lappu. Jos spekulatiivisten realistien ongelma on yhteinen, niin ratkaisuyritysten perusteella voi erottaa kaksi suuntaa:

1. objektiorientoitunut ontologia (Graham Harman, Levi Bryant, Ian Bogost)
2. luonto-/luonnontiedeorientoitunut realismi (Iain Hamilton Grant, Quentin Meillassoux, Ray Brassier).

Mainittuja nimiä esittelevä antologia The Speculative Turn löytyy pdf:nä kustantamon sivuilta.

Esittelen lyhyesti Meillassoux’n kirjan, koska se määritteli nykyajattelun ongelman upeasti ja antoi lähtösignaalin spekulatiiviselle realismille.

Après la finitude

Esipuheen teokseen on kirjoittanut Meillassoux’n opettaja Alain Badiou. Kun kirja käännettiin englanniksi, takakanteen hankittiin ylistävät sitaatit Slavoj Zizekiltä ja Bruno Latourilta. Kirja on filosofian klassikkoargumenttien all-stars. Meillassoux esimerkiksi puolustaa matematiikan avulla perinteistä jaottelua primaari- ja sekundaarikvaliteetteihin, ottaa kantaa Descartesin ontologiseen Jumalan olemassaolon todistukseen ja Kantin hyökkäykseen sitä vastaan, briljeeraa modaalitermeillä ja yrittää kaataa arkkifossiilin käsitteellään koko transsendentaalifilosofian. Viime vuosisatojen klassikoita ammutaan yksinkertaisilla ja viattomilla kysymyksillä: jos transsendentaalinen subjekti muodostaa tiedon ehdot, niin mitkä ovat itse transsendentaalisen subjektin ehdot? Tiiviin argumentoinnin nivoo yhteen harvinaisen selkeä ja koherentti tyyli, jota on helppo lukea ilman minkäänlaista ”vihkiytyneisyyttä” esimerkiksi badioulaisen ajattelun termeihin, lukuun ottamatta kirjan loppupuolen pieniä joukko-oppia käsitteleviä osuuksia.

Meillassoux’n pääväite on, että jos Hume herätti Kantin dogmaattisesta horroksesta, niin viimeisen 230 vuoden ajan me olemme olleet kantilaisessa horroksessa. Moni filosofiassa edelleen ”radikaalilta” tuntuva asia jää kantilaisen horroksen vällyihin. Horrosta voisi kutsua korrelationismiksi, koska Kantin jälkeen filosofian mielenkiinto on ollut ajattelun ja ajattelun kohteen välisessä korrelaatiossa.

AJATELTU <— korrelaatti —> AJATTELU

esimerkiksi

OBJEKTI <— suhde —> SUBJEKTI

Ennen Kantia filosofit olivat kiinnostuneita substanssin kysymyksestä: mikä on absoluutti, onko ainetta, ovatko havaittavat yksilöoliot substansseja. Kantin jälkeen filosofit ovat olleet kiinnostuneita oikean korrelaatin valinnasta: havainto-havaittava kohde, kieli-referentti, ihminen-oleminen jne.

Meillassoux ei ole erityisen kiinnostunut objekteista, mutta hänen termeillään voisi sanoa, että objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä.

OBJEKTI <—> OBJEKTI <—> OBJEKTI <—> SUBJEKTI=OBJEKTI <—> OBJEKTI

***

Kantin jälkeen ”asioiden itsensä” ajattelusta tuli mahdotonta. Kantilaisten mukaan emme voi saada tietoa siitä, millainen maailma olisi ilman ajattelua, koska

1. jokaiseen ajattelun kohteeseen liittyy välttämättä ajatteleva subjekti (korrelationistinen kehä) ja koska
2. subjekti edellyttää aina objektin ja objekti edellyttää aina subjektin (korrelationistin kaksoisaskel).

Kant katsoi osoittaneensa, että maailmaa koskeva tietomme on aina subjektiivisuuden välittämää. Tietomme voi koskea vain meille ilmenevää maailmaa, ja ”oleva sinänsä” jää tiedon ulkopuolelle. Sitä on mahdollista vain ajatella.

Kerrataan: kantilaisuuden kehitys on

1. fenomenologisen tietoisuuden filosofian (Husserl, Heidegger, Merleau-Ponty)
2. jälkistrukturalismin (Foucault, Derrida, Butler)
3. analyyttisen kielifilosofian (Wittgenstein)

kautta johtanut siihen, että olevaa itsessään ei ole mahdollista edes ajatella. Koska ajattelumme on täysin tietoisuuden rakenteiden (tai kielen tai Daseinin eksistentiaalien tai historiallisen a priorin tai merkkien tai ”erojen leikin” tai heteroseksuaalisen matriisin) välittämää, ajatus asioiden itsensä ajattelusta tuntuu nykyään naivilta.

Ajattelun päätehtäväksi on tullut ajattelun rajojen osoittaminen, mikä huipentuu postmodernissa. Postmodernin pääpointtina tuntuu olevan sen sanominen, miten kaikki ajattelu ja toiminta on loputtomasti välittynyttä ja sitä kautta helposti paradoksaalista, illusorista, vaikeaa, pettävää tai mahdotonta. Kaikki ajattelun muodot ja diskurssit suodattuvat erilaisten merkkijärjestelmien läpi.

Tämän kantilaisuuden radikalisoimisen seurauksena filosofia on joutunut noloihin ongelmiin. Yhtäältä uskonnolliset fundamentalistit ja kreationistit saavat temmeltää vapaana, koska korrelationistit eivät pysty haastamaan heidän väitteidensä totuusarvoa. Kantilaisuus tekee tilaa uskolle. Toisaalta filosofia näyttäytyy epäuskottavana tieteen silmissä, koska korrelationismiin jumiutunut ajattelu suhteellistaa tieteellisen tutkimuksen tai päätyy kokonaan kieltämään tieteen tulokset.

Pistävimmillään ongelma ilmenee siinä, ettei filosofia suostu tai kykene käsittelemään esimerkiksi ihmistä edeltänyttä todellisuutta, johon Meillasoux viittaa arkkifossiilin käsitteellä.

Otetaan lyhyt draamallinen ekskursio.

Fyysikko kysyy: ”Oliko maapallo olemassa ennen ihmistä, kyllä vai ei?”

Nykyaikainen filosofi vastaa: ”No, jos otamme huomioon täälläolon eksistentiaalisen olemissuhteen ja historiallisen aprioriskeeman sekä länsimaisen metafysiikan tuottaman binaarisen oppositiojärjestelmän, emmekä unohda elämänmuotomme kielipeliä vallan muokkaaman diskurssikerrostuman heteroseksuaalisessa matriisissa, niin voimme sanoa nykyisyyden perspektiivistä käsin, että tieteessä vallitseva hegemonia on tuota mieltä, mutta on kuitenkin muistettava, että kaikki tieteellinen tietomme on historiallis-paikallisesti suodattunutta eikä liity luontoon sinänsä, vaan kertoo aikamme valtaverkoston mikrodispositiivien kontingentista konvergenssista…”

***

Meillassoux jakaa korrelationistisen ajattelun kahteen lajiin. Heikot korrelationistit kieltävät tiedon kokemuksen tuonpuoleisesta mutta samalla pitävät kiinni siitä, että siellä on jotain ja sitä jotain on mahdollista ajatella; se, mikä ylittää aistimellisuuden, on ajateltavissa. Kant on tällainen ajattelija. Vahvat korrelationistit, kuten Hegel, Heidegger ja Wittgenstein, ajavat olion sinänsä haamun kokonaan pois mutta absolutisoivat korrelaatin itsessään. Filosofian kohteeksi tulee korrelaatti eli se suhde, joka meillä on olioon sinänsä, mutta ilman oliota sinänsä. Kuten Hegel sanoo: tapahtumissa vain paljastuu totuus oman kokemuksemme muodoista. Mitään inhimillisen tietoisuuden ulkopuolista ei enää ole.

Meillassoux’n mukaan ”metafysiikan loppu tarkoittaa uskonnon paluuta” ja ”moderni ei tarkoita maallistumista vaan ihmisen täydellistä uskonnollistamista”. Kristinuskon rationalistinen metafysiikka on kyllä hävinnyt, mutta sen myötä järki on joutunut minkä tahansa teologian (jopa ateologian) juoksupojaksi. Tämän sijaan pitäisi kehittää ajattelua, joka kykenee arvostelemaan sekä ideologista dogmatismia että skeptistä fanatismia

Korrelationismin ongelma ei rajoitu ihmiskeskeisyyteen. Kyse on yleisestä suhdekeskeisyydestä: olioita ajatellaan vain suhteidensa kautta, ja yhdelle suhteelle eli ajattelun ja olemisen suhteelle annetaan etusija. Harva filosofi on yrittänyt ajatella, mitä tapahtuu kun liekki kohtaa puuvillan ilman ihmisen tietoisuutta.

Teksti perustuu vuoden 2010 spekulatiivinen realismi -lukuseminaarin alustukseen. Silloisista kommenteista kiitos KK:lle.

Historiasta maantieteeseen

Siirtymää ”uuden ajan ajattelusta” (esim. moderni) ”nykyaikaiseen ajatteluun” (esim. postmoderni) käsitteellistetään usein tällaisilla tavoilla:

• ensimmäinen ajattelu pyrkii löytämään puhtaan ytimen tai alkuperän, toinen ajattelu käsittelee loputtomia kerrostumia ja tasoja ilman oletusta vakaasta pisteestä
• ensimmäinen ajattelu tekee kaksiarvoisia jaotteluita kuten perusta-pinta tai sisäpuoli-ulkopuoli ja arvottaa toisen toista ensisijaisemmaksi, toinen ajattelu kiinnittää huomiota tähän liikkeeseen ja pyrkii luopumaan siitä
• ensimmäiseen ajatteluun liittyy eksistentiaalinen ahdistus, negatiivisuuden korostaminen, traagisuus ja kokemus vieraantumisesta, toiseen ajatteluun liittyy keveys, leikki, ilo, nautinto ja myöntäminen.

Hieman vähemmälle huomiolle on jäänyt siirtymä historiallisesta ja ajallisesta ajattelusta maantieteelliseen ja tilalliseen ajatteluun. Siirtymä on tapahtunut eri aloilla filosofiasta taloustieteeseen ja psykoanalyysista marxismiin. En usko, että siirtymä on yhdelläkään alalla täydellinen tai edes millään tavalla hegemoninen, mutta uskon, että alan sisällä siirtymän toteuttaneet ajattelijat ovat tällä hetkellä kaikkein hedelmällisimpiä lähtökohtia.

Uuden ajan ajatteluun ja täsmällisemmin modernismiin kuuluu voimakas historiallisuuden painottaminen. Modernit ajattelijat kuten Hobbes, Locke ja Rousseau esittävät loputtomia historiallisia ajatuskokeita ja tietoisen satumaisia kertomuksia yhteiskunnan alkuperästä. 1800-luvulle tultaessa historia astuu modernismiin täydellä voimalla Hegelin, Comten ja Marxin ajattelussa. Syntyy nykyaikainen historiatiede ja sosiologinen teoria yhteiskunnan kehitysvaiheista. Lopulta Heidegger vie historiallisuuden ja ajallisuuden itse olemiseen; ennen modernia ontologiaa olisi ollut erittäin outo ajatus kirjoittaa teos nimeltä Oleminen ja aika.

Historia joutui 1900-luvun puolivaiheilla pahaan kriisiin. Natsien toiminta kyseenalaisti sekä hegeliläisten että liberaalien humanistien käsityksen kehityksestä. Kommunististen vallankumousten seuraukset tekivät saman marxilaisille. Teorian kentällä Foucault osoitti yhteiskuntahistorian epäjatkuvuuden, ja Kuhn teki saman tieteenhistorialle. Tieto-opin alueella Feyerabend, Lyotard ja Derrida hyökkäsivät modernia tietokäsitystä vastaan, ontologiassa Deleuze kyseenalaisti modernin historia-ajattelun hellimät identiteetin ja representaation käsitteet. 1980-luvulla historiantutkimuksessa tultiin paikoittain tilanteeseen, jossa ei nähty mahdolliseksi kirjoittaa muuta kuin vaatimattomia, epävarmoja ja tarkasti rajattuja esityksiä tietystä ajallisesta näkökulmasta.

Vaikuttaa siltä, että 1970-luvulta alkaen ihmistieteissä on käsitteellistetty ongelmia yhä enemmän paikan ja alueen kautta samalla, kun historian käsite on ongelmallistunut. Historiallinen materialismi on korvattu maantieteellisellä materialismilla. Sosiolingvistiikka tutkii kielen alueellisia eroja. Kirjallisuustieteessä jälkikolonialistiset tutkimukset ovat avanneet kirjaimellisesti uuden tutkimusalueen. Edward Said kiinnitti orientalismi-kirjassaan huomiota ”itään” kohdistuviin fantasioihin. Ekologia ja muut järjestelmiä tutkivat tieteet operoivat sekä ajan että paikan käsitteillä, mutta niiden mielikuvituksen rekisteri on ensisijaisesti tilallinen, ei historiallinen.

Osittain (mutta vain osittain) kyse on samankaltaisesta siirtymästä kuin minkälainen tapahtui modernin ja postmodernin ajattelun välillä. Siirtymä nimittäin näkyy erityisen vahvana sellaisissa ajattelijoissa, jotka ovat käsitelleet postmodernin käsitettä tai jotka liitetään postmoderniin esimerkiksi ajattelun muotonsa tai kirjoitustyylinsä vuoksi. Saattaa kuitenkin olla, että jotkin postmodernit ajattelijat toteuttavat tunnustettua tai väitettyä postmodernismiaan juuri historiallisuuden korostamisen kautta. Jako historian ja maantieteen välillä ei siis välttämättä ole suoraan jako modernin ja postmodernin välillä.

Omassa perinteessäni siirtymä historiasta maantieteeseen ilmenee ainakin neljässä
tärkeässä ajattelijassa. David Harvey on marxilainen maantieteilijä, joka tutkii pääoman logiikan tilallisia ja maantieteellisiä seurauksia. Marxismissa kapitalismia lähestytään yleisesti ottaen edelleen historiallisesti. Prekarisaatio- ja postfordismikeskusteluissa ei ole kuultukaan maantieteestä, vaan keskustelu pyörii oireenomaisesti kapitalismin vaiheiden ympärillä. Milloin siirryttiin fordismista postfordismiin? Mikä aiheutti tämän historiallisen siirtymän? Kuka on vielä fordisti ja mikä on prekarisoitunein väestönosa? Mitä uusin talouskriisi tarkoittaa pääoman kasautumisjärjestelmien historiassa? Silloin kun tässä keskustelussa on puhuttu maantieteestä, kyse on ollut joko historiasta (viittaukset proletariaatin pakenemiseen Amerikan rajaseuduille 1800-luvulla) tai sitten täysin abstraktista ja mitäänsanomattomasta puheesta (Hardtin ja Negrin Imperiumi-teesi, jonka mukaan kapitalismin uusin vaihe tarkoittaa globaalia aterritoriaalista koneistoa, joka on kaikkialla ja jota vastaan voidaan hyökätä kaikkialla). Harveyn kapitalismin maantiede on raikas tuulahdus tässä historiallisten abstraktioiden mahtipontisessa diskurssissa.

Nigel Thrift on toinen tärkeä kapitalismia käsittelevä maantieteilijä. Hän eroaa Harveysta siten, että kun Harvey vaikuttaa vähintään epäsuorasti sitoutuvan uuden ajan tai modernin ajattelun tieto-oppiin, niin Thrift tekee maantiedettä jälkistrukturalismista käsin. En osaa sanoa hänestä paljon muuta kuin mitä Wikipedia tarjoaa: Thrift on kiinnostunut ei-representatiivisesta ja ei-tulkinnallisesta teoriasta, joka tutkii ruumiillisia käytäntöjä, subjektifikaatiota, teknologioita ja tilojen tekemistä loputtoman merkkien vatvomisen sijaan. Joka tapauksessa Thriftin teos Knowing Capitalism on lukulistallani.

Deleuze ja Guattari tekevät siirtymän historiasta maantieteeseen kaikkein puhtaimmalla ja intensiivisimmällä tavalla. Siirros näkyy jo heidän metodissaan. Hegeliläinen ja marxilainen ajattelu pyörii dialektiikan ympärillä ja dialektiikka on ensisijaisesti kytköksissä aikaan, vaikka molemmat perinteet käyttävät sitä myös paikan ajatteluun. Dialektiikassa on kyse vaiheista ja kehityksestä. Deleuzen ja Guattarin territorialisaatio-deterritorialisaatio-reterritorialisaatio-triadi ei ensisilmäykseltä eroa dialektiikasta. Triadissa on kuitenkin kyse ensisijaisesti alueesta, vaikka D&G ajattelevat sillä myös historiaa. Alueet ja vyöhykkeet ovat tärkeitä ja kaikki on niissä yhtä aikaa olemassa, kaikki jakautuu alueisiin ja alueille, kun taas historia – niin kuin dialektiikka – on alueellisten prosessien kiinniottamisen näkökulma. Historia on todellista ja siitä voidaan puhua, niin kuin dialektiikasta, mutta se on pysähtymisen ja kiinnioton perspektiivi.

Olisi juuri modernin ajattelutavan (vaikkakaan ei sen sisällön) mukaista hylätä historia ja ajallisuus ja nostaa alue tai maantiede jalustalle. Sellainen ei ole kiinnostavaa, ja totta kai aika ja paikka ovat suhteessa toisiinsa: yhtäältä tila on jähmettynyttä aikaa, toisaalta (mennyt) aika on jähmettynyttä tilaa; aika ja tila vaihtelevat erilaisten juoksevien ja kiinteiden olomuotojen välillä tavoilla, jotka riippuvat toisistaan. Siirtymää historiasta maantieteeseen kannattaa kuitenkin seurata. Siinä pakenee jotain hyvin kiinnostavaa, jotain, jonka uusiksi ajatteleminen saattaa auttaa uudistamaan myös poliittista filosofiaa.