Yksin Marxissa 2: Kun voima kääntyy vieraantumiseksi

Nopea jatko-osa Marxin Taloudellis-filosofisiin käsikirjoituksiin 1844. Edellisessä postauksessa sivuutin kokonaan vieraantumisen, josta nuori Marx parhaiten tunnetaan. Aatehistoriallisesti vieraantuminen juontuu Hegelin nurinpäinkääntelevästä metodista ja Feuerbachin käsityksestä, jonka mukaan kristinuskon jumala on vain ulkoistettu ja vieraantunut versio ihmisen omasta voimasta. Marxin käsikirjoituksista on jäänyt elämään jako kolmeen tapaan, jolla ihminen kapitalismissa vieraantuu:

1. Vieraantuminen oman työn tuotteesta. Työläinen tekee tuotteen, jossa hänen työnsä tulee ulkoiseksi esineeksi. Esine asettuu työläista vastaan riippumattomana ja vieraana. Vieraantunut työ tarkoittaa työläiselle tuotteen menettämistä ja sen muuttumista vihamieliseksi työläistä kohtaan.
2. Vieraantuminen omasta itsestä. Vieraantunut työ on alistusta ja se tuottaa kurjuutta. Se ei ole itsen toteuttamista vaan ”toiminnan luovuttamista, luovuttamisen toimintaa”.
3. Vieraantuminen ihmisen universaalista lajiolemuksesta. Vieraantunut työ vieroittaa ihmisen ”lajinelämästä”, joka on ”universaalia tuottamista” ja vapautta välittömästä fyysisestä tarpeesta. Universaalin tuottamisen sijaan vieraantuneessa työssä työläinen tuottaa vain oman fyysisen olemassaolonsa jatkumisen välineet.

1900-luvun marxismin historiassa myös suhtautuminen vieraantumisen käsitteeseen voidaan jakaa karkeasti kolmeen:

1. Oikeaoppinen marxismi-leninismi hylki vieraantumisen tematiikkaa, koska vieraantumisesta puhumalla oli mahdollista arvostella myös Neuvostoliiton ja muiden sosialististen valtioiden oloja. Jos niin sanottu sosialismi ei lopettanutkaan työläisten vieraantumista työnsä tuotteesta, itsestään ja ihmisen hyvästä lajinelämästä, oliko kyse sosialismista ensinkään? Vieraantumiskeskustelun tukahduttaminen oli kyynistä ja pragmaattista enemmän kuin teoreettista.
2. Frankfurtin koulukunta ja kriittinen teoria omaksuivat vieraantumisen käsitteen marxisminsa ytimeen. Tämä ”pehmeäksi” ja humanistiseksi marxismiksi nimitetty suuntaus korosti inhimillistä kokemusta ja sen vääristymistä, typistymistä ja esineellistymistä. Vieraantumisesta puhuminen oli voimakkaan normatiivista.
3. Operaismi, autonomia, situationistit ja Althusserin seuraajat vastustivat yllä kuvattua idealistista tulkintaa vieraantumisen käsitteestä. Vieraantumisesta puhuminen edellyttää helposti oletuksen jostakin hyvästä alkuperästä, johon pitäisi palata, tai vähintään ajatuksen luonnollisesta lajiolemuksesta. Sen sijaan löydettiin muita tapoja puhua vieraantumisesta: operaisteille työläisten ulkopuolisuus ja vieraantuminen oli totta, mutta se oli jotain, mikä piti myöntää ja mistä piti tehdä aktiivisen työstä kieltäytymisen väline; situationisteille eli Guy Debordille vieraantuminen oli tuottajasta irrotetun tuotteen spektaakkelia ja valheellisen yhtenäisyyden liisteröimistä jakautuneen yhteiskunnan päälle.

Yhden lukukerran perusteella en tietenkään kehtaisi väittää mitään sellaista, että nuoren Marxin käsikirjoituksessaan esittelemä vieraantumisen käsite ymmärrettettäisiin yleisesti väärin ns. julkisessa keskustelussa. Ehkä voi kuitenkin kysyä: miten käyttää käsitettä mielekkäästi ja yleistajuisesti ilman, että tarvitsee olettaa mitään alkuperäistä, aitoa, luonnollista tai hyvää inhimimillistä olemista tai olemusta?

Ensimmäinen vieraantumisen laji on helppo käsittää kokemuksellisesti. Kun vaikkapa kirjoitan kirjan kapitalistisille markkinoille, teos otetaan minulta ja kustantajan tarkoitus on tehdä sillä voittoa parhaaksi katsomallaan tavalla. Oikeudet siirtyvät kustantajalle, joka survoo ja markkinoi kirjaa niin kuin parhaaksi näkee. Olen jopa työskennellyt eräälle kustantamolle, joka suorasanaisesti kieltäytyi lähettämästä valmista pdf:ää teoksesta kirjoittajalle, koska pelkäsi, että kirjoittaja levittäisi tiedostoa omaehtoisesti, mikä vähentäisi teoksen myyntiä. Näin vieraannutaan oman työn tuotteesta. Vieraantumisessa se, mikä on ollut omassa hallinnassa, muuttuu vieraaksi ja antaa voimia itsen sijaan jollekin toiselle: pomolle, omistajalle, sijoittajalle, medialle.

Toinenkin vieraantumisen laji vaikuttaa yksinkertaiselta. Ainakin itsestäni tuntuu helpolta jakaa oma tekemiseni siihen, mitä teen siksi, että se tuntuu sisäisesti mielekkäältä ja tyydyttävältä (ei-vieraantuneelta) ja siihen, mitä teen, koska minun on pakko tehdä jotakin rahan tai puhtaan tottelemisen vuoksi (vieraantunut työ). Nykypsykologian kielellä kyse on jossain määrin sisäisen ja ulkoisen motivaation välisestä jaosta. Vieraantunut työ on alistettua ja pakotettua työtä, joka ei sisällä tyydytystä, vaan se on pelkkä ”väline työn ulkopuolella olevien tarpeiden tyydyttämiseksi”.

Kolmas Marxin kapitalismista löytämä vieraantumisen laji on ollut murheenkryyni, koska se tuntuu viittaavan niin voimakkaasti normatiiviseen käsitykseen ihmisyydestä ja ihmislajin olemuksesta. Marx käsittelee hmisen vieraantumista lajiolemisestaan huomattavasti vuolassanaisemmin kuin muita vieraantumisen lajeja, ja teoreettisesta tykityksestä voi lukija sitten valita mitä huvittaa, esimerkiksi sen, että lajinolentona (Gattungswesen) ihminen ”suhtautuu itseensä universaalina ja tästä syystä vapaana olentona”. Lajinolentona ihminen on universaali, kun taas vieraantuneena oliona hän käyttää universaaliuttaan (mielikuvitustaan, työkykyään jne.) vain yksilöllisen elämänsä jatkamisen välineenä.

Nähdäkseni väitteen voi käsittää mielekkäästi ihmisen lajihistorian kautta: ihmisen universaalisuus tarkoittaa ihmisen hämmästyttävää kykyä ”mihin tahansa”. Ihmisen lajihistoriallinen olemus on se, mitä Deleuze ja Guattari kutsuvat deterritorialisaatioksi.

Ainoana eläimenä ihminen on enemmän tai vähemmän tietoisesti levittäytynyt ympäri Maan ja mullistanut sen merenpohjasta ilmakehään. Lajinsa historian ajan ihminen on ollut eläin, joka pakenee, liikkuu, laajentaa, rakentaa, yllättää ja yhdistelee – deterritorialisoi. Aina kun on väitetty, että jokin alue tai järjestelmä on luonnollinen ihmiselle ja että sen ylittäminen on mahdotonta, se on ylitetty tai ainakin kyseenalaistettu: monarkia demokratia, patriarkaalinen järjestelmä feminismillä, teokratia maallistumisella, hevonen junalla ja autolla ja molemmat lentokoneella, Maa avaruusmatkailulla, luonnolliseksi luultu geeniteknologialla, merivesi sukellusveneellä. Tämä ”kaiken ylittäminen” ja jatkuva yllättäminen ja totaalinen mullistaminen todella on ihmisen historiallinen olemus. Ihminen pystyy äärimmäisen yllättäviin ja ennakoimattomiin tekoihin.

Ihmisen yllättävä kyky vapautua olosuhteista on Marxin käsittelevää universaalisuutta.

Vieraantumisessa ihmisen hämmästyttävät kyvyt valjastetaan abstraktin arvonlisäyksen palvelukseen ja typistetään surkeaksi palkkatyöksi. Kun ihminen voisi tehdä mitä tahansa, luoda mitä tahansa, mennä mihin tahansa, niin kapitalismissa elämän tarkoitukseksi annetaan työn tekeminen, jotta osakkeenomistajien vauraus lisääntyisi. Surkeaa ja vieraantunutta todellakin!

Siksi työstäkieltäytyminen on vastarintaa vieraantumiselle ja pyrkii sen kumoamiseen.

∞ ∞ ∞

Jos kaikki kolme vieraantumisen lajia pitäisi tiivistää yhdellä nykykielisellä muotoilulla, muotoilisin näin: Vieraantuminen tarkoittaa toimijuuden kääntämistä sitä itseään vastaan.

Vieraantuminen on kyvyn kääntämistä kykyä vastaan. Se on sitä, että ihminen päätyy toimimaan itseään vastaan.

Vieraantunut työ tuottaa hirviön, pääoman, joka irrottautuu sen tuottajasta ja kääntyy hirveällä tavalla tuottajaansa vastaan.

Vieraantuminen on toimijuuden pakkoluovuttamista.

Tällä tavalla on ihan mielekästä puhua vieraantumisesta edelleen: kapitalismi on ympäristö, jossa oma toimijuutemme käännetään meitä vastaan. Operaistien ja situationistien näkemys vieraantumisesta on edelleen käyttökelpoinen.

Erittäin mielekkäästi vieraantumisesta kirjoitti Joel Kaitila 10 vuotta sitten:

Kuvittele, että ryhdyt intentionaaliseen ja itsetiedostettuun toimintaan eli asetut suhteeseen ympäristösi kanssa. Koska kyse on sosiaalisesta/yhteiskunnallisesta toiminnasta, asetut siis yhteiskunnalliseen suhteeseen toisten ihmisten kanssa ja voit kuvitella tietäväsi edes suunnilleen, mitä jatkossa tapahtuu. Nyt kuitenkin käy niin, että tässä asetelma kääntyy täysin nurin. Vieraantumisessa on kyse siitä, että oma toimintasi jonka implikaatioista kuvittelit olevasi tietoinen ”kiertää korttelin ympäri”, hyökkää yllättäen nurkan takaa ja vetää intentionaalisen teon tekijää turpaan. Ongelma ei ole se, että tekijä olisi yksiselitteisesti ”väärän tietoisuuden” uhri ja kaikki olisi voitu välttää tiedostamalla tilanne paremmin. Ongelma on pikemminkin siinä, jos ilmaus sallitaan, että toiminnan olosuhteet, eli suhteet muihin toimijoihin sekä toiminnan rakenteellisiin puitteisiin muodostavat ”kaltevan tason” kohti kuvattua toiminnan nurinkäännöstä eli teon kääntymistä tekijäänsä vastaan.

Yksin Marxissa: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844

Neljä vuotta blogin lopettamisen jälkeen hiivin yksin paikalle ja teen muutaman muistiinpanon ilmoittamatta kenellekään, linkkaamatta (melkein) mihinkään, hakematta huomiota mistään. Kymmenen vuoden ajan tapanani oli aloittaa uusi blogi aina, kun siirryin tiedon alueelta toiselle, aktivismista teoriaan, teoriasta journalismiin, journalismista kirjallisuuteen. Lopputuloksena oli niin monta blogia, että enää ei tarvitse perustaa uutta, koska voi jatkaa vuosia sitten hylätyn kirjoittamista.

Suunnittelen kyllä vielä yhden, lopullisen blogin perustamista, mutta sitä odotellessa käytän tätä.

Neljä ja puoli vuotta olen pitänyt taukoa yliopistosta ja Teoriasta, kirjoittanut lehtijuttuja ja kirjoja, tehnyt podcastia. Filosofisia intohimoja on voinut hyödyntää kaikessa, mutta jonkin verran syntyy ylijäämä, josta ei vain saa mitään kovin nopeasti käyttökelpoista mutta joka saattaisi silti kiinnostaa hyvin marginaalista joukkoa satunnaisesti googlailevia ihmisiä. Muistiinpanojen valmistaminen edes puolijulkisiksi pakottaa myös jäsentämään omaa ajattelua. Lisäksi saatan olla kirjoittamassa jotakin teoreettisempaa taas vuosien mittakaavassa, mahdollisesti. Vahva ehkä!

∞ ∞ ∞

Olin niin Althusserin aivopesemä, että opiskeluaikana en suostunut lukemaan Marxin Taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia 1844, jotka tunnetaan myös ”Pariisin käsikirjoituksina”. Kuten tiedetään, 1960-luvun Marx-projekteissaan Althusser asetti jyrkän epistemologisen katkoksen ”nuoren” ja ”kypsän” Marxin välille. Althusserin mukaan nuori Marx oli vuoteen 1845 asti humanistinen kaunosielu, joka runoili ihmisen lajiolemuksesta ja vieraantumisesta. Kypsä, Pääomaan huipentuva Marx oli puolestaan karski protostrukturalisti, joka tutki kapitalistisen tuotantotavan rakenteistamia valtasuhteita. Näkemys jäi omaan teoriaperinteeseeni vahvaksi opinkappaleeksi.

Ja totta se osittain on, sanon käsikirjoitukset nyt viimein lukeneena. Marxin teemat ovat samat 1840-luvulta 1880-luvulle, mutta varhaisvuosien lähestymistapa on epämääräisempi, pirstaleisempi ja epähistoriallisempi myöhempään verrattuna.

Jos Marx kiinnostaa, minusta Pariisin käsikirjoitukset kannattaa kuitenkin lukea.

Kun vertaa nuoruudentyön lukukokemusta Pääomaan tai Grundrisseen, se on – viimeisen käsikirjoituksen loppua lukuun ottamatta – melko helppo, jopa vapauttava. Pääoman kaltaiset jylhät klassikkomonoliitit uhkaavat jyrätä lukijan alleen hiotulla dynamiikallaan. Pariisin kässäri sen sijaan purkautuu tekstimassaksi, josta on kirjaimellisesti repeytynyt paloja irti ja joka koostuu erittäin pitkistä sitaateista, kommenteista ja luonnostelmista. On helpottavaa nähdä klassikoksi nostetun ajattelijan tuotantoprosessi: niin monta asiaa, jotka on laitettu Marxin nimiin, onkin Marx ottanut edeltäjiltään, Hegelin lisäksi erityisesti englanninkielisestä poliittisesta taloustieteestä eli Smithiltä ja Ricardolta. Lisäksi jotkin ”vulgaarimarxismiin” liitetyt väitteet, kuten näkemys kapitalismissa väistämättä tapahtuvasta absoluuttisesta kurjistumisesta, näyttäisivät käsikirjoituksen perusteella tulevan suoraan Smithin Kansojen varallisuudesta.

∞ ∞ ∞

Ensimmäisen Pariisin käsikirjoituksen alku on tuttua tavaraa:

Työpalkan määrää kapitalistin ja työläisen välinen vihamielinen taistelu. Voitto menee väistämättä kapitalistille. Kapitalisti voi elää kauemmin ilman työläistä kuin tämä ilman kapitalistia. Kapitalistien liittoutuminen on vakiintunutta ja tehokasta, työläisten liittoutuminen on kiellettyä ja sillä on kehnot seuraukset heille.

Tämä ei ole muuttunut mihinkään 175 vuodessa, paitsi että suuressa osassa maailmaa jonkinlainen työläisten liittoutuminen on sallittu, kiitos Marxista vauhtia saaneen työväenliikkeen. Sitaatissa näkyy työn ja pääoman välinen abstrakti ja vihamielinen ristiriita, joka on nähdäkseni Pariisin käsikirjoitusten pääjuttu.

Oikeastaan suurin osa käsikirjoituksesta on hegeliläisen dialektiikan auki kerimistä, ja tässä Marxin pääjuonen dialektiikka tuntuu todella olevan hyvin hegeliläistä verrattuna Pääoman dialektiikkaan, joka perustuu Hegelin Aufhebungin eli säilyttäen kumoamisen sijaan jatkuviin jakautumisiin ja lisäristiriitoihin ilman ”ylentävää” liikettä.

Marxin vuoden 1844 tekstissä työvoima vieraantuu tuottamalla pääomaa, joka asettuu työtä vastaan, ja tämä negatiivinen tilanne negatoidaan kehittyneellä kommunismilla. Kaava on hyvin yksinkertainen:

työtä kasataan runsaasti yhteen, sillä pääoma on kasattua työtä, siis siten, että työläiseltä otetaan pois yhä enemmän hänen työnsä tuotteita, että hänen oma työnsä on yhä suuremmassa määrin häntä vastassa vieraana omaisuutena ja että hänen olemassaolonsa ja toimintansa välineet keskittyvät yhä enemmän kapitalistien käsiin.

Kaava on loistavan yksinkertainen, ja samalla aivan liian yksinkertainen. Mutta: a) se on toki ”totta” ja toteutuu edelleen, b) käsikirjoitusten varsinainen arvo piilee kaavan sijaan yksittäisissä kohdissa.

Sivuhuomio: käsikirjoituksesta löytyy minusta myös jossain määrin epähegeliläistä dialektiikkaa, nimittäin osiossa, joka käsittelee yksityisomaisuussuhdetta. Pääoman ja työn ykseys –> pääoman ja työn vastakkaisuus –> pääoman vastakkaisuus pääomaa kohtaan ja työn vastakkaisuus itseään kohtaan = jakautumalla etenevä dialektiikka ilman Aufhebungia. Toisaalta Logiikassaan Hegel kyllä käsittelee vastakohdan ja ristiriidan välistä eroa. Ehkä joku Hegel-tuntija osaa kommentoida, onko vastakohtien jakautumiselle perustuva dialektiikka kuinka ”hegeliläistä”?

Dialektiikan lisäksi toinen kiinnostava ero myöhempään Marxiin on rivien välistä pilkottava jonkinlainen uhrinäkemys alistetusta työstä. Itse opin lukemaan Marxia autonomien luokkataistelumonokkelin läpi niin, että työvoima tulee aina ensin ja pääoma juoksee sen perässä. Kapitalismin muutokset johtuvat työläisten pakenemisesta, kamppailuista ja kekseliäisyydestä eivätkä pääoman ilkeistä juonista. Pariisin tekstissä Marx kirjoittaa kuitenkin paheksuvaan sävyyn siitä, kuinka ”työläisestä on tullut tavara”, jonka kysyntä ”riippuu rikkaiden ja kapitalistien oikuista”. Tässä on minusta kaksi olennaista pointtia: 1) käsikirjoituksissa viitataan yllättävän paljon kysynnän ja tarjonnan teoriaan (jonka esimerkiksi Pääoman I osa sivuuttaa täysin), 2) Marx näkee työvoiman kysynnän määräytyvän omistajien oikuista käsin, ei siis työvoiman omasta toiminnasta. Käsittääkseni nämäkin piirteet tulevat suoraan Smithiltä, jossa Marx näyttää olevan aivan kiinni vuonna 1844.

∞ ∞ ∞

Käsikirjoitusten alkupuolella on kiinnostavaa kapitalismin fenomenologiaa. Marx huomioi muun muassa, että työläisen ja kapitalistin kokemat takaiskut eivät ole mitenkään verrattavissa toisiinsa. Jos työläinen kärsii menetyksiä, hän ”kärsii ne olemassaolossaan, kapitalisti elottoman mammonsa voitossa”. Toisin sanoen työntekijään leikkaukset ja irtisanomiset iskevät suoraan ja raa’asti, koska koko työläisen aineellinen olemassaolo – ruoka, asuminen, terveys – on uhattuna. Sen sijaan jos sijoittaja kärsii tappioita, kyse on vain hänen vaurautensa arvon alenemisesta.

Edelleen Marx huomioi, että kapitalismissa työläisen kannalta vain talouskasvun tilanne on edes jollain tavalla suotuisa, koska silloin työlle on kysyntää ja kapitalistit jopa kilpailevat työstä. Tämä on taas yksi tapa, jolla meidät on lukittu toivomaan ja yrittämään talouskasvua kaikkien rakenteellisten syiden (velkojen takaisinmaksu korkoineen, eläkejärjestelmät jne.) lisäksi.

Lisäksi Marx esittelee porvarillisia edeltäjiään Smithiä ja Jean-Baptiste Sayta, joilta löytyvät jo perinteiset, paheksuvat kapitalismikritiikit: 1) kapitalistit tavoittelevat voittoa itselleen eivätkä esimerkiksi yhteiskunnan parantamista, 2) ”kauppiaan” etu eroaa ja on usein jyrkästi vastakkainen ”yleisön” edun kanssa ja ”kauppias” on oikeastaan ihmisluokka, ”jonka yleisenä etuna on pettää ja sortaa yleisöä”. Ottakaa siitä, Smithiä palvovat klassiset liberaalit!

∞ ∞ ∞

Nostan käsikirjoituksista esiin muutaman määritelmän ja yksityiskohdan. Ensiksi kannattaa huomioida, miten Marx puhuu työstä, varsinkin kun niin iso osa myöhemmästä marxismista on tehnyt (alistetusta palkka)työstä ankean ja surullisen fetissin:

Mutta se että itse työ on paitsi nykyisissä olosuhteissa myös ylipäätään, sikäli kuin sen tarkoituksena on pelkkä rikkauden lisääminen, että itse työ — se toistettakoon — on vahingollista ja turmiollista, tämä seuraa kansantaloustieteilijöiden tietämättä heidän kehitelmistään.

Työ pelkkänä rikkauden lisäämisenä eli kapitalismissa tehtävä alistettu palkkatyö on vahingollista ja turmiollista: tästä lisää tuoreessa Työstäkieltäytyjän käsikirjassa.

Toiseksi pitkäpiimäinen keskustelu proletaarista tai työläisestä saa yksinkertaisen määritelmän nuorelta Marxilta: proletaari on ”ilman pääomaa ja maankorkoa, puhtaasti työstä ja lisäksi yksipuolisesta, abstraktista työstä elävä” henkilö. Määritelmää ei tietenkään tarvitse tulkita puhdasoppisesti joko-tai-mielessä, vaan voidaan ajatella, että yksittäiset ihmiset ja ryhmät pitävät sisällään erilaisia pitoisuuksia ”proletaaria” ja ”kapitalistia”. ”Työläinen” on yksinkertaisesti asema, jossa on enemmän tai vähemmän pakko tehdä jotakin työtä (tai olla vastaavalla tavalla toisten armoilla, esimerkiksi kerjäläisenä tai apurahan anojana), koska ei ole pääomaa tai esimerkiksi vuokratuloa.

Toiston uhalla tarkennus: työläisen ja kapitalistin kaltaiset termit ovat tietenkin analyyttisia välineitä, eivät identiteettien nimiä. Tässä yhteydessä on se ja sama, kokeeko joku itsensä täksi tai tuoksi, koska kyse on funktioista eikä luokkaidentiteeteistä. Lisäksi kyse on ryhmistä ja rakenteellisista suhteista, ei siitä, onko jokin tietty henkilö sitä tai tuota.

Kolmanneksi Marx lainaa hyväksyvästi taloustieteilijä Wilhelm Schultzia vuodelta 1843 siitä, kuinka tarpeet, halut ja vaatimukset (ja ehkäpä myös niukkuus ja luksus) ovat suhteellisia ja määrittyvät rikkaudesta ja sen jakautumisesta:

Mutta vaikka olisikin totta eikä valhetta, että kaikkien yhteiskuntaluokkien keskiansiot olisivat kasvaneet, ovat ansioiden erot ja suhteelliset erotukset silti voineet kasvaa ja tästä johtuen ovat rikkauden ja köyhyyden vastakohdat voineet tulla kärjistyneempänä esiin. Sillä juuri siksi, että kokonaistuotanto kasvaa, ja samassa mitassa kuin näin tapahtuu, lisääntyvät myös tarpeet, halut ja vaatimukset, ja suhteellinen köyhyys voi siis lisääntyä samalla kun absoluuttinen köyhyys vähenee. Samojedi ei ole köyhä eläessään traanista ja pilaantuneista kaloista, koska hänen suljetussa yhteiskunnassaan kaikilla on samat tarpeet. Mutta kehittyvässä valtiossa, joka on vaikkapa kymmenvuotiskauden aikana lisännyt kokonaistuotantoaan kolmanneksella suhteessa väkilukuun, työläinen, joka ansaitsee yhtä paljon kuin 10 vuotta aikaisemmin, ei ole pysynyt yhtä varakkaana, vaan on köyhtynyt kolmanneksella.

Edelleen Marx lainaa hyväksyvästi Schultzin tekstiä automatisaatiosta, mikä osoittaa jälleen kerran, miten vanhaa keskustelu koneiden tuottamasta vapautuspotentiaalista on:

Ranskassa on laskettu, että tuotannon nykyisessä vaiheessa riittäisi keskimäärin 5-tuntinen työpäivä kutakin työkykyistä kohti tyydyttämään yhteiskunnan kaikki aineelliset intressit… Huolimatta koneistuksen täydellistymisen tuomasta ajan säästöstä on tehtaiden orjatyön kesto vain pidentynyt suuren väestönosan kohdalta.

Seuraava Schultz-sitaatti kyseenalaistaa mielikuvan 1800-lukulaisesta työväenluokasta raavaiden teollisuusmiesten joukkona:

Englannin kehruutehtaissa on työssä ainoastaan 158 818 miestä sekä 198 818 naista. Lancasterin kreivikunnan puuvillatehtaissa on kutakin 100 työmiestä kohti 103 naista ja Skotlannissa jopa 209. Englannissa Leedsin pellavatehtaissa on laskettu olevan 100 miespuolista työläistä kohti 147 naispuolista, Drudenissa sekä Skotlannin itärannikolla peräti 280. Englannin silkkitehtaissa on runsaasti naistyöläisiä, suurempaa ruumiinvoimaa vaativissa villatehtaissa on enemmän miehiä. Myös Pohjois-Amerikan puuvillatehtaissa oli vuonna 1833 18 593 miehen ohella työssä peräti 38 927 naista.

Ja vielä yksi Schultz-lainaus, joka osoittaa, miten kapitalistien työläisille suuntaama ”tulkaa meiksi” -self help kukoisti jo 1840-luvulla:

Lordi Brougham kehottaa työläisiä: ’Tulkaa kapitalisteiksi!’ Siinä on… se paha, että miljoonat kykenevät hankkimaan niukan toimeentulon ainoastaan rasittavalla, ruumiillisesti tuhoavalla, moraalisesti ja henkisesti surkastavalla työllä; että heidän on jopa pidettävä onnenaan sitä onnettomuutta, että ovat löytäneet tällaista työtä.

Neljänneksi Marx määrittelee myös pääoman täsmällisesti jo tässä vaiheessa. Kun porvarillisessa taloustieteessä pääoma käsitetään ikään kuin neutraaliksi tavaraksi, kuten rahaksi, koneiksi ja maaksi, Marx lähtee Smithin pohjalta liikkeelle vallasta:

Näin ollen pääoma on hallintovaltaa työhön ja sen tuotteisiin nähden. Kapitalistilla on tämä valta, ei henkilökohtaisten tai inhimillisten ominaisuuksiensa vuoksi, vaan sikäli kuin hän on pääoman omistaja. (…)

Jäljempänä me näemme ensiksikin, kuinka kapitalisti hallitsee pääomansa avulla työtä, sekä toiseksi sen, kuinka pääomalla kuitenkin on valtaa hallita itse kapitalistiakin.

Pääoma eli kasautunut ja haltuunotettu työ on hallintovaltaa, joka ei ole kuitenkaan lähtöisin kenestäkään yksilöstä, siis tietystä kapitalistijoukosta, vaan se on valtasuhde ja prosessi, joka hallitsee työn lisäksi kapitalisteja. Erityisen hankalaksi pääoman tekee, että se köyhdyttää sitä kasvattavan työläisen valtaa: työläinen tekee työtä jotta pääoma kasvaa, ja mitä enemmän työläistä vastaan asettuva pääoma kasvaa, sitä enemmän valtaa työläisellä on vastassaan, eikä ainoastaan työläisellä, vaan myös kapitalistilla, joka ei itsekään pysty hallitsemaan pääoman prosessia, vaikka siitä hyötyykin ja nauttiikin varmasti työläistä enemmän.

Kypsemmän Marxin protostrukturalismia löytyy siis jo nuoruuden käsikirjoituksista.

Viidenneksi vaikuttaa siltä, että se minkä niin sanottu uusliberalismi on toteuttanut käytännössä, löytyy teoriassa jo Marxin referoimalta Ricardolta: ”kansakunnat ovat ainoastaan tuotannon työpajoja, ihminen on kulutus- ja tuottokone, ihmiselämä on pääomaa, taloudelliset lait hallitsevat sokeasti maailmaa”. Uusliberalismin voisi määritellä tämän teoreettisen jäsennyksen toteuttamiseksi elämän jokaisella tasolla. Nykyään kansantaloutta ei ainoastaan käsitetä ”tuotannon työpajaksi” vaan yhteiskunnasta on todella tehty sellainen, ja ihmiselämää todella kohdellaan pääomana, johon sijoitetaan ja josta odotetaan ja puristetaan voittoa. Kaikki demokratiasta taiteeseen todellakin alistetaan ”sokeasti hallitseville” taloudellisille laeille, ja taloustieteilijät kaahaavat poliiseina ympäriinsä valvomassa näitä lakeja.

Kuudenneksi yllätyin konfliktista, jonka Marx löytää klassisen taloustieteen pohjalta. Tämä muotoilu voisi olla Foucault’n ”yhteiskuntaa on puolustettava” -luentosarjasta: ”etujen vihamielinen vastakkaisuus, kamppailu, sota tunnustetaan kaikkialla kansantaloustieteessä yhteiskuntajärjestyksen perustaksi”. Tai tämä: ”Ainoat pyörät, jotka kansantaloustieteilijä panee liikkeeseen, ovat voitonhimo ja voitonhimoisten välinen sota, kilpailu.” Talous on sotaa ja kilpailua, yhteiskunta rakentuu kamppailuista eikä markkinavaihdosta tai yksilöiden rationaalisista sopimuksista.

Seitsemänneksi Marx esittää ”porvarillisen tieteen” kritiikin tiiviisti. Porvarillisessa ajattelussa oletetaan se, mikä pitäisi johtaa ja todistaa. Esimerkiksi tietyt yhteiskunnalliset roolit tai ”työnjaon ja vaihdon välinen suhde” oletetaan välttämättömiksi lähtökohdiksi sen sijaan, että tarkasteltaisiin niiden kehkeytymistä valtakamppailussa. ”Vastaavalla tavalla teologi selittää pahan alkuperän syntiinlankeemuksella, toisin sanoen hän olettaa tosiasian, historian muodossa sen, mikä hänen pitäisi selittää.” Tässäkin näen yhteyden Foucault’hon, joka arvostelee liberaalia perinnettä valmiiden subjektien olettamisesta, kun päinvastoin pitäisi lähteä ajallisista valtasuhteista ja selvittää, miten subjektit syntyvät niistä.

Kahdeksanneksi Marx naulaa täsmällisesti taloustieteen antihedonistisen ohjelman:

Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa — sinun pääomasi. Mitä mitättömämpi on olemisesi, mitä vähemmän sinä ilmaiset elämääsi, sitä enemmän sinä omistat, sitä suurempi on sinun luovutettu elämäsi, sitä enemmän sinä kasaat kokoon vieraantunutta olemustasi.

Inhimillisen pääoman ja kulutushyveiden aikakaudella taloustieteilijät tietysti haluavat, että ihmiset kuluttavat ja sijoittavat itseensä mahdollisimman paljon, mutta tavoite on sama: ihmisen on kiellettävä itsensä ja nautintonsa, jotta voisi luovuttaa mahdollisimman paljon elämästään pääoman lisäystä varten.

∞ ∞ ∞

Olen tässä hutiloivassa heittelykokoelmassa vain raapaissut käsikirjoitusten ensimmäistä kolmasosaa. Paljon voisi kirjoittaa esimerkiksi vieraantumisesta ja ihmisen lajiolemuksesta, luonnosta jonka Marx käsittää ihmisen ruumiiksi, kiinteän ja liikkuvan omaisuuden omistajien eli vanhan maa-aristokratian ja modernin kapitalistiluokan katkerasta vastakkaisuudesta, rahasta deterritorialisaationa ja hyvästä elämästä.

Viimeinen gradukommentaari: Palkkatyön kyseenalaisuus

Kirjoitan tähän vielä yhden kysymyksen kommentaareista, joita sain gradua tehdessäni. Se on ongelma, johon jatkuvasti tömään keskusteluissa marxistien kanssa.

Marxistien mukaan palkkatyösuhde on kapitalismissa erittäin olennainen rakenne, koska se on viimekätinen edellytys lisäarvon tuottamiselle. En sulata tätä: millä tavalla palkkatyösuhde on viimekätinen edellytys lisäarvolle, kun niin paljon yhteiskunnallista toimintaa tapahtuu sen ulkopuolella ja niin moni elää koko elämänsä sen ulkopuolella tai korkeintaan välähtää sen sisällä tai tekee pimeää työtä.

Itselläni ei ole intohimoja väitellä marxistien kanssa palkkatyösuhteen asemasta eikä se ole kovin olennainen oman tutkimukseni kannalta, mutta haluaisin silti käsittää, miten finanssoituneen innovaatio- ja elämänmuototalouden aikakaudella – jolloin maailmassa on enemmän orjatyötä kuin koskaan – arvonluonti on yhä ”viime kädessä” kiinni palkkatyöstä.

Kuinka makrotasolla pitää katsoa planeettaa, jotta saa tällaisen käsityksen? Neptunuksesta asti?

Yleensä, kun esitän vastaesimerkkejä (finanssivetoinen talous, älypuhelinten väliset arvoerot) palkkatyökeskeiseen työarvoteoriaan tai kysyn siitä kysymyksiä, niin marxistien vastaus on suurin piirtein: no joo, teoriamme ei ehkä päde tuohon esimerkkiin, mutta teoriamme pätee, jos taloutta katsotaan makrotasolla, tendenssimäisesti, pitkällä aikavälillä, maailman mittakaavassa, sykleittäin…

Kykeneekö perinteinen työnarvoteoria selittämään vain jotakin tietyn aikavälin arvonluontijaksoja? Mikä on tarpeeksi suuri aikaväli? Miksei arvoteoria kykene selittämään paikallisempia esimerkkejä selkeästi?

En nyt vastusta tai kyseenalaista työarvoteoriaa tai varsinkaan lisäarvon käsitettä, vaan ihmettelen sen täydellistä palkkatyöhön sitomista. Jos arvoteoriaa voi nykyään arvostella ihmiskeskeisyydestä ja todeta, että nykyään koneidenkin voi katsoa tuottavan arvoa, niin miksei teoriaa voi arvostella myös palkkatyökeskeisyydestä?

Kapitalismi lyhyesti eli gradu on julkaistu

(Flickr)

Tässä blogissa työstämäni gradu on viimein valmis ja ulkona. Täältä sitä saa.

Kapitalismin käsite: Deleuzen ja Guattarin Marx-luenta ja autonomiset liikkeet

Tutkielmassa lähestytään kapitalismin käsitettä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Marx-luennan pohjalta. Pyrin muodostamaan systemaattisen esityksen Deleuzen ja Guattarin kapitalismianalyysista, joka on toiminut yhtenä viitekehyksenä 1990-luvulla nousseelle tietotalous- ja prekariaattikeskustelulle sekä tietyille yhteiskunnallisille liikkeille, kuten EuroMayDay-mielenosoituksia järjestäneelle ja perustuloa vaatineelle prekariaattiliikkeelle.

Deleuzen ja Guattarin ajattelussa kapitalismi on yhteiskunnallisten virtausten sattumanvaraisesta yhdistymisestä kehittynyt monimutkainen ja globaali yhteiskuntajärjestelmä, joka elää ristiriidoista ja jonka ainoa tarkoitus on Marxin esittelemän pääoman yleisen kaavan ilmaisema arvonlisäyksen tuottaminen. Kapitalismi ei ole sama asia kuin ”talous” tai ”markkinatalous”, vaan se on niitä laajempi muodostelma. Aksiomaattisena järjestelmänä kapitalismi ehdollistaa muita yhteiskunnan sektoreita. Kapitalismi ei kuitenkaan ole kaikkea hallitseva totaliteetti, koska yhteiskunnallinen toiminta vuotaa aina yli kontrolleista. Liikkeet pystyvät vaikuttamaan kapitalismiin kiihdyttämällä sen kehityskulkuja ja pakenemalla sen asettamia rajoja.

Tutkin kapitalismin käsitettä käsitteellis-filosofisella tasolla Deleuzen ja Guattarin ajattelussa sekä verkkolehti Megafoniin kirjoittaneiden yhteiskunnallisten liikkeiden toimijoiden teksteissä. Esitän Deleuzen ja Guattarin kautta huomautuksia kapitalismin historiasta ja toimintamekanismeista. Työ kytkeytyy ranskalaisen filosofian, yhteiskuntafilosofian, marxismin ja yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksen perinteisiin.

Gradua varten kävin läpi kohtalaisen kasan kapitalismimääritelmiä sanakirjoista, mediasta, taloustieteen oppikirjoista, sosiologian historiasta ja marxilaisten teksteistä. Olen päätynyt siihen, että jos tarvitsee nyrkkisäännöksi nopean määritelmän, Terry Eagletonin kuvaus on paras:

Yrittäjä on eri asia kuin kapitalisti. Kapitalismin ydin on nimenomaan sijoittamisessa eikä yrittämisessä sinänsä. Sijoittaja ja yrittäjä voivat toki olla sama henkilö, ja yrittäjä palvelee aina sijoittajaa, mutta tämä ei muuta asiaa. Ilman sijoittajaa ja sijoitustoiminnan aikaansaamaa kasautuvaa kasvupainetta yrittäjälle voisi riittää omien elinkustannustensa kattaminen (tuokin ylijäämä toki koostuu Marxin silmissä lisätyön mahdollistamasta voitosta). Mutta sijoittaja sijoittaa rahaa yksinomaan saadakseen lisää rahaa eikä tuottaakseen lisää tavaraa muille tai itselleen.

(–) Kapitalismi on sijoittajavaltaa, vaikka Marx ei tätä termiä käyttänytkään. Sijoittajavalta ei perustu siihen, että finanssimaailman parlamentaarinen kontrolli on liian vähäistä. Sen ydin ei ole sijoittajien harjoittamissa konkreettisissa painostus- tai lobbaustoimissa – vaikka vulgaarimarxilaiset ovat aivan oikeassa korostaessaan näiden ilmiöiden laajuutta. Sijoittajavallan ydinongelma ei ole tuloerojen kasvaminen.

Toki näitäkin ilmiöitä voi pitää vastenmielisinä, varsinkin silloin kun toimeentuloerot ovat rivoja, demokraattisten periaatteiden rippeitäkin poljetaan ja kun sijoittajat käyttävät päivänpoliittista kiristysvaltaa tavalla, joka raunioittaa tuhansien ihmisten elämän. Silti sijoittajan valta ei ensi kädessä ole vallankäyttöä poliittisessa tai sisällöllisessä mielessä, vaikka sillä onkin ratkaisevia poliittisia seurauksia.

Kapitalismi tarkoittaa rakenteellista pakkoa alistaa elämä arvonlisäyksen eli käytännössä sijoitustoiminnan ehtojen alaiseksi ja sen päämäärien palvelukseen.

(Miksi Marx oli oikeassa, s. 252-253)

Parraton Marx ja nuoruuden materialismi

Vaikka opiskelin filosofiaa viisi vuotta putkeen, tutustuin melko harvaan ajattelijaan kunnolla alkuperäistekstejä lukemalla. Marx on yksi sellainen kohde, josta olen lukenut valtavasti kommentaareja ja jatkokehittelyjä mutta jonka omien tekstien lukeminen on jäänyt lähinnä Pääoman ensimmäisen osan, Kommunistisen manifestin, Grundrissen johdannon ja hajanaisten otteiden tasolle. Gradua kirjoittaessani kiinnostuin Marxin tuotannosta ja elämästä. Aloin lukea elämäkertoja ja jostain syystä juuri Marxin nuoruuden tuotantoa. Tuota idealistiseksi kutsuttua vaihetta voisi nimittää myös ”Marxiksi ilman partaa”, sillä tuolloin hän ei vielä ollut kasvattanut ikonista naamakarvapuuhkaansa.

Ensimmäinen isompi lukemani teksti oli Marxin materialismia ja luonnon luovuutta käsittelevä väitöskirja Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero. Kiinnostavinta suomenkielisessä laitoksessa on Jukka Heiskasen laaja esipuhe, joka selvittää muun muassa nuorhegeliläisten kiinnostusta hellenistiseen ajatteluun. Nuorhegeliläiset kokivat olevansa Hegelin laajan systeemin jälkeen samankaltaisessa tilanteessa kuin stoalaiset, epikurolaiset ja skeptikot olivat Aristoteleen jälkeisessä maisemassa. Miten tehdä filosofiaa jättiläismäisen järjestelmänrakentajan vanavedessä? Toinen syy on hellenististen ajattelijoiden käytännöllisempi ja (nuorhegeliläisten näkökulmasta) itsetietoisuutta korostava ote. Näiden suhteen nuorhegeliläisten (ja hellenistien) tilanne ei ollut aivan täysin erilainen verrattuna siihen, missä nyt elämme. Filosofiassa ei ole vieläkään toivuttu suurten järjestelmien vararikosta, ja järjestelmien jättämän tilan täyttävät nyt kaikenlaiset käytännöllisen elämänfilosofian tarjoajat.

Itse väitöskirjasta löysin neljä tärkeää juonnetta. Ensiksi on kiinnostavaa, miten Marx kiinnittää epikurolaisissa, stoalaisissa ja skeptikoissa huomiota subjektiviteettiin. Hellenistiset koulukunnat asettavat Marxin mukaan subjektiivisuuden aristoteelista järjestelmää vastaan:

Minusta näyttää, että kun aiemmat järjestelmät olivat merkittävämpiä ja kiinnostavampia kreikkalaisen filosofian sisällön kannalta, niin Aristoteleen jälkeiset järjestelmät ja aivan erityisesti epikurolaisen, stoalaisen ja skeptisen koulukunnan sykli, ovat sitä sen subjektiivisen muodon, luonnekuvan kannalta. Mutta juuri subjektiivinen muoto, filosofisten järjestelmien henkinen kantaja, on tähän asti lähes kokonaan unohdettu ja huomio keskitetty niiden metafyysiseen määreisiin. (69)

Makrotason reduktionismista syytetty Marx siis väittää subjektiivista muotoa ”filosofisten järjestelmien henkiseksi kantajaksi”. Eikä tämä ole ainoa kohta. Esimerkiksi ensimmäisessä Feuerbach-teesissään Marx hehkuttaa subjektiivisuutta, siis ”inhimillistä aistitoimintaa, käytäntöä”. Marxin näkemys subjektiivisuudesta ei näin mitenkään tyhjene Pääomasta tunnettuun kuvioon, jossa pääoman itselisäysprosessi näyttäytyy todellisena subjektina.

Toiseksi kirja kiinnostaa varhaisena, nykyaikaisia luonnontieteitä edeltävänä luonnoksena materialismista. 1840-luvulla materialismit olivat melko vähissä, joten Marxin piti hakea metafysiikalleen innoitusta kauempaa. Edes 1900-luvun alussa ei ollut mitenkään itsestään selvää ajatella, että atomeita on todella olemassa muuten kuin laskuteknisinä apuvälineinä. Siksi nykynäkökulmasta vaikuttaa oudolta, että väitöskirjaa on syytetty idealismista. Kirjan kielenkäyttö on tietysti hegeliläistä, mutta muuten Marx ottaa antiikista vauhtia uuden syntymistä korostavaan materialismiinsa.

Kolmanneksi Marx puolustaa väitöskirjassaan voimakkaasti Epikuroksen sattumanvaraisuutta Demokritoksen determinismiä vastaan. Kun Demokritoksella atomien liike on putoamista ja törmäyksestä syntyvää sinkoutumista, Epikuroksella atomit poikkeavat putoavasta liikeradastaan sattumanvaraisesti, ja tämä poikkeama (”deklinaatio”) on eräänlainen ennustamattomuuden, luovuuden ja vapauden tila. Tässä voi nähdä ituja aleatorisesta materialismista, jota Althusser kehitteli Marxin pohjalta 1980-luvulla.

Neljänneksi, toisin kuin Marxin kohdalla tavataan esittää, ainakaan Epikuros-tulkinnassaan Marx ei katso ihmisen ja luonnon olevan toisistaan erillisiä. Hyvin hegeliläisellä (zizekiläisellä?) tavalla Marx näkee ihmisen luonnon tapana havaita ja ajatella itseään:

Niinpä kuunneltaessa luonto kuuntelee itse itseään, haistettaessa se haistaa itse itseään, katseltaessa se näkee itse itsensä. Näin ihmisen aistitoiminta on keskiö, jossa luonnonprosessit heijastavat itseään kuin polttopisteessä ja leimahtavat ilmiön valoksi. (108)

Liiketeoriaa Perusteessa

Kirjoitin yhdessä työryhmän kanssa Vasemmistofoorumin Peruste-aikakauslehteen artikkelin, joka käsittelee yhteiskunnallisen muutoksen ja liikkeiden teoriaa.

Historialliset muodostelmat voivat vaikuttaa ”älyttömiltä” juuri siksi, että ne koostuvat moninaisista ja täysin eriaineksisista osista. Feodalismin sommitelmaan kuului muun muassa tietynlainen ymmärrys maasta tai alueesta, eläimistä sekä miesten ja naisten välisestä suhteesta. Mitään historiallista yhteiskuntamuotoa ei voi määritellä pelkästään tuotantomuodon ja omistussuhteiden perusteella, vaan lisäksi on huomioitava myös arkipäiväiset tavat, uskomukset ja käsitteet, ihmisiä yhdistävät kokemukset ja käytössä oleva teknologia.

Yhteiskunnan jakaminen tasoihin toimii karttana. Sillä ei ole niinkään väliä, onko yhteiskunnan tasoja seitsemän, kuten Harvey katsoo, vai tuhat, kuten Deleuze ja Guattari ovat esittäneet. Tärkeintä on hahmottaa yhteiskunta monimutkaisena toisiinsa kietoutuneiden ja toisensa lävistävien tasojen järjestelmänä, jossa mikään taso ei ole ensisijainen muihin nähden.

Pdf: Tuhat liikettä tuhannella tasolla

Kotityö ei ole tuottavaa työtä – pääoman näkökulmasta

Tähän väliin lyhyt huomio tuottavasta ja tuottamattomasta työstä. Marxia on arvosteltu paljon siitä, ettei hän pitänyt kotityötä tuottavana työnä, vaan katsoi, että ainoastaan palkkatyö on arvoa tuottavaa toimintaa. Monien 1970-luvun feministien mukaan Marx ylikorosti palkkatyötä ja väheksyi työvoiman uusintamisen edellyttämää työtä.

Pääomassa Marx todella on tätä mieltä. Jos puhutaan työstä Pääoman viitekehyksessä ja pääoman näkökulmasta, niin kotityö tai hoivatyö eivät ole tuottavaa työtä. Tässä ei kuitenkaan ole mitään erityisen hämärää tai automaattisesti seksististä tai rasistista (naiset ja rodullistetut ihmiset kun yhä tekevät suurimman osan koti- ja hoivatyöstä). Siihen on syynsä, että teoksen nimi on Pääoma eikä Vallankumous. Marx tarkastelee kapitalismia tässä kohtaa pääoman näkökulmasta ja tietyssä historiallisessa tilanteessa. Kirja kuvaa pääomaa prosessina, joka muokkaa työläisten asuttamaa maastoa. Tästä pääoman näkökulmasta katsottuna tuottava työ on vain sellaista, joka rikastuttaa kapitalistia suoraan eli tuottaa lisäarvoa, joka voidaan realisoida markkinoilla. Koska koti- ja hoivatyö uusintavat työvoimaa, ne eivät (perinteisessä palkkatyön ulkopuolisessa mielessä) tuota lisäarvoa. Ne eivät ole arvoa tuottavaa työtä, vaan työvoimaa uusintavaa työtä. Ne ovat välttämätöntä ja äärimmäisen tärkeää ja hyödyllistä työtä, mutta ne vain eivät tuota lisäarvoa kapitalistille, vaikka ne mahdollistavat tämän lisäarvon tuotannon pitämällä huolta työvoimasta.

Tämä erittäin yksinkertainen pointti tuntuu jääneen pois monilta Marxin arvostelijoilta. He ovat lukeneet Marxia moraalisesti, ikään kuin Marx väheksyisi kotityötä vähäarvoisena. Se, että kotityö ei Marxin mukaan tuota arvoa (eli ei toimi vaihtelevana pääomana) ei tarkoita sitä, etteikö kapitalisti hyötyisi tästä työstä valtavasti ja etteikö kotityö itse asiassa olisi koko palkkatyön välttämätön ennakkoehto. Marxin väite palkkatyön tuottavuudesta ja kotityön tuottamattomuudesta ei myöskään kiellä sukupuolitettua vallanjakoa ja tämän ongelmallisuutta, joskaan se ei tarkastele sitä missään määrin riittävästi – ja tässä kohtaa 1970-luvulla noussut feministinen marxilaisuus on tehnyt valtavasti tärkeää tutkimusta.

Ehkä tässä on ollut kyse alempiarvoisina pidettyjen ryhmien voimaannuttamisesta sanomalla, että nekin tuottavat arvoa (ja toisinaan sanomalla, että ne tuottavat arvoa välittömästi, mitä se sitten tarkoittaakaan). Oli miten oli, sen ohella, että Marxia täydennetään tutkimalla työvoiman uusintamisen olosuhteita, feministinen kritiikki pitäisi nähdäkseni suunnata kapitalismia eikä Marxin (toki sinänsä abstraktia ja vaillinaista) kuvausta kohtaan: pääoman hallitsema yhteiskuntamuoto on syy siihen, miksi työ on hierarkkisesti jakautunutta.

Marxismin ja työväenliikkeen historiaan kritiikki varmasti pätee. On ollut suuntauksia, joiden mielestä lisäarvon tuottaminen on ”se vallankumouksellinen juttu” ja jotka ovat siksi väheksyneet kaikkea palkkatyön ulkopuolista. Tämä on edelleen ongelma perinteisen ja konservatiivisen vasemmiston ajattelussa, mutta se ei liity mitenkään suoraan Pääoman lukemiseen.

Kun Marxia on arvosteltu milloin mistäkin, ehkä olisi voimakkaammin pitänyt arvostella työväenliikkeen käsitystä siitä, että vain lisäarvon tuottamiseen eli tuottavaan työhön liittyy vallankumouksellista potentiaalia.

[Jälkikirjoitus: Ah, mitä brosialismia… Tässä on pointtinsa, mutta tämä täytyy miettiä uusiksi.]

Muistiinpanoja Marxin Grundrissestä

Vuoden 1848 myttyyn menneen vallankumousaallon jälkeen Marx ja Engels pakenivat Lontooseen Preussin, Ranskan ja Belgian viranomaisten jahtaamina. Pariisin työläisten kapina kukistettiin vuonna 1850, ja Kommunistien liitto hajosi 1852. Työväenliike oli tuottanut pettymyksiä ja epäonnistumisia toinen toisensa jälkeen. Vallankumouksen mahdollisuus oli siirtynyt kauemmas tulevaisuuteen. Niinpä Marx päätti keskittää voimansa toistaiseksi taloustieteen opintoihin. Hän alkoi työskennellä British Museumissa aikomuksenaan kirjoittaa mahtava taloustieteellinen teos, ”miekka, joka ilmestyessään olisi aikojen loppuun saakka alamaailman seiväs kapitalistien ja porvarien sydämessä”. Teosta varten Marx teki elokuun 1857 ja maaliskuun 1858 välillä yli 800 sivua muistiinpanoja, jotka sisälsivät muun muassa suunnitelman valtavaa kapitalistista yhteiskuntaa käsittelevää teossarjaa varten (tästä suunnitelmasta toteutui lopulta vain yksi osa, Pääoma). Nämä alustavat muistiinpanot julkaistiin toisen maailmansodan aikana Moskovassa Grundrisse-nimellä. Länsimaihin tekstit kulkeutuivat varsinaisesti vasta 1950-luvulla. Suomeksi ne julkaistiin 1970-luvulla otsikolla Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset.

Tästä saa kirjan englanninkielisen pingviiniedition pdf:nä, tehkää hyvin. Suomenkielinen pdf seuraa perässä joskus. Itse luen Marxia tässä kohtaa mieluiten englanniksi, sillä suomennoksesta tuntuu puuttuvan kieliopillisia täydennyksiä eikä sitä ole toimitettu yhtä hyvin kuin englanninnosta (englanninkielisessä editiossa on mm. termejä, eri käsikirjoituslähteiden eroja ja Marxin käsittelemiä henkilöitä avaavia alaviitteitä). Penguin-editiossa on myös käypä esipuhe käsikirjoituksen kontekstista ja sisällöstä.

Monet marxilaiset pitävät Grundrisseä lähes maagisena kirjoituksena. Sitä on kuvailtu Pääoman esityöksi ja luonnokseksi, yritykseksi ajatella ensimmäistä maailmanlaajuista talouskriisiä (vuoden 1857 paniikki) ja tekstiksi, jossa Marx ikään kuin ennalta käsin ylittää itse itsensä ja koko itseään seuraavan marxismin. Italian autonomien keskeiset käsitteet kehittyivät Grundrisseä lukiessa (ks. Negrin Marx Beyond Marx: Lessons on the Grundrisse). Teoksen johdantoa on luettu Marxin ajattelun metodologisena ja historianfilosofisena kuvauksena, ja myös marxismin arvostelijat ovat ammentaneet siitä (Deleuze ja Guattari ottavat tekstistä vauhtia Anti-Oidipukseensa). Käsikirjoituksen ehkä kuuluisin osa on niin kutsuttu konefragmentti, jossa Marx uumoilee, että tavaroita tuottava työ astuu syrjään rikkauden tuotannosta ja työn tilalle astuu teoria, abstrakti tieto, ”general intellect”. Lyhyttä konefragmenttia luetaan kuin Raamattua: sen tulkintojen vivahde-eroilla nähdään olevan tärkeitä seurauksia, ja poliittisesti sen pohjalta on tehty hyvin erilaisia päätelmiä (ks. Jussi Vähämäki: General intellect, tuon artikkelin laajennettu versio Uuden työn sanakirjassa ja Nicholas Thoburn: Deleuze, Marx, and Politics s. 80 alkaen).

Ne, jotka asettavat Grundrissen etusijalle, perustelevat kiinnostustaan tekstin avoimuudella ja liikkuvuudella Pääoman näennäisesti suljettuun esitysmuotoon verrattuna. Perinteisen näkemyksen mukaan (ks. Penguin-edition esipuhe) Grundrissessä näkyy Marxin tutkimuksen ja ajattelun liike, kun taas Pääomassa näkyy Marxin esityksen liike. Grundrisse on tutkimusta, Pääoma on tutkimusten tulosten esittämistä. Grundrissessä puhutaan metodeista ja suunnitelmista hajanaisesti ja epätäydellisesti, Pääoma aloittaa suoraan tuloksista ja vaikuttaa siksi ikään kuin aprioriselta käsitejärjestelmältä, jossa kategoriat liikkuvat pääoman logiikan mukaan (todellisuudessa Pääoma ei toki ole mikään suljettu tai aukoton looginen järjestelmä, vaan Marx vyöryttää siihen jatkuvasti heterogeenista ainesta). Grundrissen lukeminen on helppo kokea Pääoman lukemista vapaammaksi toiminnaksi. Kun avaa Grundrissen, mistään ei ilmesty muumioitunutta marxilaista perskärpästä, joka selittää miten kirjaa pitäisi lukea ”oikein”, mitä sen käsitteet ”oikeasti” tarkoittavat ja mitä niillä pitäisi tehdä.

Tänä keväänä ja syksynä on tarkoitus lukea Grundrisseä hyvässä seurassa, mahdollisesti Negrin kommentaarien kanssa. Aluksi muutama sana teoksen johdannosta.

Kapitalismi ja skitsofrenia

Kuinka monta kertaa kirjoitetaan:

Jos on olemassa niin sanottu ”jälkistrukturalistinen” sukupolvi, French Theorya ja postmodernismia äidinmaitonaan imenyt sukupolvi [- -], on Anti-Oidipus yksi tämän sukupolven aapisista. Se on yksi niistä kirjoista, joita ilman tähän sukupolveen kuuluva ei ole voinut oppia lukemaan ja kirjoittamaan comme il faut.

(Olli Sinivaara, Nuoren voiman pääkirjoitus 6/2007)

ja samalla valitetaan, ettei Deleuzen ja Guattarin tekstistä saa mitään tolkkua. Pitäisi lukea, mutta kun en ymmärrä! Vaikeita käsitteitä raskaat sivut täynnä, eikä mitään selitetä. Nuoren voiman Anti-Oidipus-teemanumero, jonka pääkirjoitusta juuri siteerasin, on tässä mielessä oireellinen, koska se ei auta juuri lainkaan ymmärtämään Deleuzea ja Guattaria. Lehdessä on muutama lyhyt perusjohdatus Deleuzeen (ei niinkään kyllä Guattariin, mikä on myös oireellista) ja yksi mielenkiintoinen soveltava polemiikki (Eetun EuroMayDayhin liittyvä kirjoitus vasemmiston vanhuudenvaivoista), mutta muu on apinoivaa pullistelua. Kirjoittajat matkivat Deleuzen ja Guattarin tyyliä sillä nololla tavalla, josta tuli vanhentunutta 80-luvun lopussa, tai pyörittävät peniksiään – sillä he ovat yhtä lukuunottamatta miehiä – osoitellen elintensä kokeneisuutta (ks. Janne Kurjen artikkeli, jossa hän kehuu kuinka kova tohtori hän on verrattuna Deleuzeen ja Guattariin).

Olen lukenut suomeksi yhden tekstin, jossa on onnistuneesti käsitelty Deleuzea ja Guattaria heidän omalla tyylillään, ja se on Janne Toivoniemen Skitsoanalyysia keltanokille (julkaistu Vastarintaa nykyisyydelle -kokoelmassa). Jos näen jonkun muun yrittävän samaa, todennäköisesti viivan kirjoittajan nimen yli. Vain kaksi asiaa auttavat tarttumaan Deleuzeen ja Guattariin, eikä kumpikaan niistä ole matkiminen:

1. kuiva ja selkeä selostaminen, sen selvittäminen, mistä on kyse ja mitä siitä on seurannut, vanha kunnon akateemisen kirjanpitäjän työ
2. Deleuzen ja Guattarin soveltaminen nykyisiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja kapitalismin muotoihin.

Yritän tässä ja myöhemmin gradussa ensimmäistä vaihtoehtoa. Jälkimmäistä on toteutettu vanhassa verkkolehti Megafonissa, Hedelmäblogissa ja Uusissa barbaareissa.

Anti-Oidipus

Deleuzen ja Guattarin teokset Anti-Oidipus (1972) ja Mille plateaux (Tuhat tasankoa, 1980) muodostavat kokonaisuuden, jota tekijät kutsuvat Kapitalismiksi ja skitsofreniaksi. Ensimmäisenä julkaistu Anti-Oidipus on tutkimus erilaisista tavoista organisoida yhteiskunnallisia muodostelmia, joilla kontrolloidaan sosiaalisia haluja. Kirja on myös manifesti halun vapauttamiseksi valtion, puolueen, ydinperheen, kirkon ja kapitalismin kaltaisista instituutioista. Teoksen lähtökohtana on psykoanalyysin kyvyttömyys ymmärtää osallisuuttaan kapitalistiseen yhteiskuntaan. Tätä voi verrata siihen, että Marxin mukaan poliittinen taloustiede ei myöntänyt ”porvarillisuuttaan” eli tukahduttavaa ja kapitalismia luonnollistavaa luonnettaan. Marx arvostelee Pääomassaan Adam Smithin ja David Ricardon taloustiedettä, joka ymmärtää porvarilliset omaisuuden ja tuotannon käsitteet epähistoriallisiksi ja luonnollisiksi kategorioiksi. Vastaavasti psykoanalyysi Deleuzen ja Guattarin mukaan käsittää halun perheen sisäiseksi ja yksilökeskeiseksi puutteeksi. Niin kuin porvarillinen taloustiede aloittaa vaihdon konkreettisesta piiristä eikä selitä miten konkreettinen tuli sellaiseksi kuin se on, siten psykoanalyysi aloittaa halun konkreettisesta piiristä eikä selitä miten halu lukittiin niihin kohteisiin, joihin se suuntautuu porvarillisessa yhteiskunnassa. Niin kuin porvarillinen taloustiede päätyy puolustelemaan ja luonnollistamaan kapitalistista yhteiskuntamuotoa keskittymällä yksityisomaisuuden esitysmuotoihin, siten psykoanalyysi päätyy luonnollistamaan ja puolustamaan ydinperheen kaltaisia instituutioita – ja sitä kautta koko kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää – keskittymällä yksityisen ja yksilökeskeisen halun esitysmuotoihin.[1] Psykoanalyysi, kuten suuremmassa mittakaavassa kapitalismi, on ”fantastinen hanke halun houkuttelemiseksi umpikujiin”. Oidipuksen hahmo (isä, mestari, pappi, pomo, johtaja, kenraali jne.) on halun kaappaamisen mekanismi, jota sekä psykoanalyysi että kapitalismi käyttävät.

Jos psykoanalyysin kritiikki vaikuttaa nykyään epäolennaiselta, Deleuzen ja Guattarin projektia voi yrittää ymmärtää sijoittamalla psykoanalyysin tilalle kulloinkin hallitsevan asetelman, esimerkiksi uusklassisen taloustieteen, evoluutiopsykologian, ydinperheopin, työmoraalin, kristillisen fundamentalismin tai nationalismin, ja kysyä, toimiiko Deleuzen ja Guattarin analyysi sen kanssa. Millä tavalla asetelma kanavoi ihmisten haluja? Mikä on sen yhteys kapitalismiin?

Anti-Oidipuksen keskeinen väite on, että psykoanalyysi toimii kuin kapitalismi siinä mielessä, että molempien rajana on skitsofrenia. Deleuze ja Guattari ymmärtävät skitsofrenian jatkuvaksi jakautumisen, hajoamisen ja psykoosin prosessiksi eli tietynlaisen tapahtumisen malliksi, eivät kliiniseksi käsitteeksi. Psykoanalyysi ei pysty käsittelemään psykootikkoja, koska heissä ei ole mitään tulkittavaa. Psykoanalyysin lähtökohtana on aina neuroosi, jonka oireita on mahdollista tulkita, ja analyytikko näkee skitsofrenian vain neuroosin läpi. Psykoanalyyttinen viitekehys löytää tiedostamattoman, halujen virrat ja fantasiat, mutta päätyy aina sitomaan nämä voimat oidipaalisiin kaappausmekanismeihin. Esimerkiksi Freud löytää jokaisen neurootikon oireista aina metaforan isään tai äitiin kohdistuvalla halulle, ja Melanie Kleinille lapsen puhe tunneliin menevästä junasta tarkoittaa isän penistä, joka menee äitiin. Psykoanalyysi palaa aina perhenäyttämölle eikä kykene käsittelemään halua yhteiskunnallisella, historiallisella ja sosiaalisella tasolla.[2] Vastaavasti kapitalismissa vallitsevat diskurssit (taloustiede) eivät pysty käsittelemään skitsofreenista jakautumista, hajoamista ja pakenemista, vaikka tämä skitsoprosessi on kapitalismin lähtökohtana siinä mielessä, että se elää vallankumouksista, työväen kamppailuista, pakolinjoista, innovaatioista, kokeiluista ja laajentumisyrityksistä.

Yhtäältä kapitalismi vapauttaa tuotannon potentiaalin (työvoiman ja koneet) hävittämällä vanhoja hierarkioita ja muodostelmia sekä tarjoamalla väestölle ”vapauden magiaa”. Toisaalta kapitalismi kiinnittää vapauttamansa voimat uusiin kiinnioton mekanismeihin, kuten palkkatyöhön, finanssimarkkinoihin ja loputtomaan velkaan. Kapitalismi vapauttaa tuotannon ja samalla tukahduttaa sen palkkatyöllä, tehtaalla ja yrityksellä – kontrollin ja riiston muodoilla – niin kuin se apurinsa psykoanalyysin kanssa tukahduttaa psykootikot psykiatrian ja mielisairaalan keinoin. Sama vapautuksen/hajottamisen (deterritorialisaation) ja kiinnioton/koostamisen (reterritorialisaation) välinen jännite vaikuttaa sekä psykoanalyysissa että kapitalismissa.

Deleuze ja Guattari eivät kannata deterritorialisaation ja reterritorialisaation välistä tasapainoa. Päinvastoin he haluavat kiihdyttää kapitalistista prosessia ja suistaa sen raiteiltaan:

Skitsofreniapitoisesta virtojen teorian ja käytännön näkökulmasta virrat eivät kenties nimittäin vielä ole kyllin deterritorialisoituja, kyllin dekoodattuja. Prosessista ei pidä vetäytyä, vaan on mentävä pitemmälle, ”kiihdytettävä prosessia”, kuten Nietzsche sanoi: todellisuudessa emme ole vielä nähneet mitään.

(Deleuze & Guattari 2010, 274.)

Deleuzen ja Guattarin antiautoritaarinen kirjoitustyyli tulkittiin ilmaisuksi vuoden 1968 työläisten ja opiskelijoiden kapinasta. Anti-Oidipuksesta tuli juhlittu underground-kirja, joka ”kaikkien” oli pakko lukea ja tuntea. Niinpä Deleuze ja Guattari saatettiin nostaa pienten oidipus-hahmojen asemaan ja korottaa postmoderneiksi teoriaguruiksi, vaikkei heidän ajattelunsa ole sisällöltään erityisen ”postmodernia” (kirjoitustyyliltään se varmasti on).

Tuhat tasankoa

Kahdeksan vuotta myöhemmin julkaistu Mille plateaux on Anti-Oidipusta varovaisempi kirja, joka sai ilmestyessään laimeamman vastaanoton. Psykoanalyysi on korvattu siinä kielitieteellä, ja deterritorialisaation ja kapitalismin kiihdyttämisen julistaminen on vaihtunut ehdotuksiin kokeellisesta ja ”minoorisesta” politiikasta. Antonio Negri ehdottaa Deleuzelle eräässä haastattelussa, että kirja on ” luettelo ratkaisemattomista ongelmista, erityisesti poliittisen filosofian alueella”. Kyseessä on erittäin rikas ja heterogeeninen kokoelma käsitteitä ja ajattelun malleja ympäristöineen, jotka vaihtelevat biologiasta ja geologiasta taloustieteeseen, politiikkaan antropologiaan, kuvataiteisiin ja musiikkiin. Se on yritys rakentaa avoin systeemi eli kokoelma käsitteitä, jotka ovat yhteydessä erilaisiin olosuhteisiin.

Milla plateaux jatkaa Anti-Oidipuksessa aloitettua marxilaista kapitalismianalyysia soveltamalla siihen monimutkaisia järjestelmiä tutkivien luonnontieteiden ajattelumalleja. Deleuze ja Guattari käsittelevät kapitalismia ”dekoodattujen virtauksen aksiomatiikkana”. Tämä vaatii hieman avaamista. Virtaus tai virta viittaa siihen, että Deleuzelle ja Guattarille yhteiskunta koostuu liikkeistä ja suuntauksista. Raha ja tavarat virtaavat markkinoilla, väestö virtaa kaupungeissa, sähkö virtaa johdoissa, hiustyylit ja muodit virtaavat ihmisryhmissä ja niiden välillä. Kapitalismia edeltävät yhteiskuntajärjestelmät perustuivat tällaisten yhteiskunnallisten virtojen ”koodaamiseen” eli rakenteistamiseen ja rajoittamiseen. Koodaaminen ei täysin häviä kapitalismissa – täysin koodaamaton eli vapaana virtaava yhteiskunta on mahdoton ajatus – mutta kapitalismin perustendenssi on kuitenkin Deleuzen ja Guattarin analyysissa dekoodaus eli virtausten vapauttaminen, purkaminen ja abstrahoiminen. Kapitalismi dekoodaa avioliiton, omaisuuden ja työn kaltaisten instituutioiden määritelmiä ja tyhjentää niitä merkityksistä. Avioliiton se purkaa yleiseksi seksuaalisuuden virraksi, omaisuuden abstraktiksi rahaksi eli pääomaksi ja työn yleiseksi potentiaaliksi eli työvoimaksi. Ilman dekoodausta ei olisi mahdollista käsitellä esimerkiksi ananasta, hiustenleikkuuta ja lentotukialusta toisiinsa verrattavina kauppatavaroina. Näistä dekoodatuista virtauksista muodostuu kapitalismissa aksiomaattinen järjestelmä, joka tekee kaikista virtauksista keskenään verrannollisia alistamalla ne rahan arvomuodolle.

Aksiooma on matematiikassa peruslause, jonka avulla todistetaan tuloksia päättelemällä. Mikä tahansa lausejoukko, joka on keskenään ristiriidaton, voidaan asettaa aksiomaattiseksi järjestelmäksi. Tällainen järjestelmä on looginen eli se perustuu muotoihin eikä sisältöön tai merkitykseen. Deleuzen ja Guattarin mukaan kapitalismi toimii aksiomaattisesti, koska se uuttaa lisäarvoa yhdistelemällä merkityksettömiä (dekoodattuja) virtauksia. Periaatteessa siis mitkä tahansa yhteiskunnalliset virrat voidaan asettaa lisäarvon lähteiksi (aksioomiksi), koska kapitalismi on nimenomaan muodollinen eikä sisältöön tai merkitykseen perustuva yhteiskuntamuodostelma. Aksioomaksi käy niin liberaali parlamentarismi kuin Kiinan autoritaarinen suunnitelmatalous. Kapitalismin elinvoimaisuus johtuu siitä, että se kykenee lennossa lisäämään aksioomia ja liittämään uusia dekoodattuja virtoja voimanlähteekseen. Ja koska kapitalismi ei perustu niinkään rajoittamiseen kuin purkamiseen, sillä ei järjestelmänä ole muita rajoja kuin se itse, ja tätä rajaa se lakkaamatta siirtää ja määrittelee uudestaan.

Deleuzen mukaan Mille plateaux’n poliittinen ajattelu osoittaa erityisesti kolmeen tärkeään suuntaan. Ensiksi siinä tarkastellaan yhteiskuntaa jatkuvasti kaikkialle pakenevana prosessina. Yhteiskuntaa määrittävät erilaiset pakolinjat, eivätkä esimerkiksi luokkien väliset vastakkainasettelut. Toiseksi Deleuze ja Guattari korvaavat luokan käsitteellä operoivan ajattelun vähemmistöjen käsitteellä. Vähemmistö ei ole heille lukumäärän mukaan määrittyvä käsite, vaan kyse on normeista ja malleista. Globaalisti tarkasteltuna valkoinen keski-ikäinen ja keskiluokkainen heteromies kuuluu lukumääräisesti vähemmistöön, mutta koska häntä pidetään vakiona ja mallina, johon kaikkia muita verrataan ja suhteutetaan, hän kuuluu itse asiassa enemmistöön. Kolmas suunta rakentuu ”’sotakoneiden’ aseman etsimisestä”. Tässä Deleuzen ja Guattarin käsitteistö hämää helposti. He kirjoittavat ”sotakoneesta”, ja haastattelussa Deleuze sanoo, että sotakoneen käsite ei ”määrity lainkaan sodan kautta vaan tietyn miehitystavan kautta” ja antaa esimerkiksi Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n tavan käyttää aikaa ja tilaa. Tämän perusteella voisi ajatella, että sotakone viittaa jonkinlaiseen militanttiuteen ja aggressioon. Kyse on kuitenkin pikemminkin organisoitumisen tavasta. Kun esimerkiksi valtiokoneisto organisoi yhteiskuntaa uurtamalla, kanavoimalla ja juovittamalla tilaa (vrt. shakkilauta), sotakoneen organisoitumismuoto on avoin, sileä, ulkoinen ja perustuu liikkuville suhteille (vrt. go-pelilauta).

Deleuzen ja Guattarin mukaan vähemmistöjen tehtävä on ”kapitalismin murskaaminen, sosialismin uudelleenmäärittely, sotakoneen perustaminen”. Kysymys kapitalismin tuhoamisesta tai ylittämisestä jää kuitenkin auki molemmissa Kapitalismin ja skitsofrenian teoksissa. Tämä johtuu siitä, että kapitalismin ylittävä perspektiivi vaikuttaa utopistiselta kapitalismin sisältä katsoen, eivätkä Deleuze ja Guattari halua esittää minkäänlaista utopiaa, koska sellainen olisi idealismia, toisten puolesta ajattelemista ja hierarkian asettamista.

---

[1] Marxin ja Deleuzen ja Guattarin projekteja voi rinnastaa pitemmällekin. Marxin mukaan tavaroiden vaihtoa selittämään tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat Smithin ja Ricardon poliittisen taloustieteestä. Siksi Marx abstrahoi pääoman prosessina irti sen konkreettista ilmentymistä ja käsittelee sitä ikään kuin itsenäisenä subjektina. Vastaavasti Deleuzen ja Guattarin mukaan halun muodostelmien selittämiseksi tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat psykoanalyysista. Siksi he abstrahoivat halun prosessina ja itsetuotantona irti sen konkreettisista ilmentymistä ja käsittelevät sitä ikään kuin yhteiskunnan metafyysisenä pohjavirtana.

[2] Deleuze ja Guattari pitävät Wilhelm Reichia myönteisenä poikkeuksena psykoanalyysin valtavirrasta ja viittaavat hänen vuonna 1933 julkaistuun teokseensa Fasismin massapsykologia, jossa Reich etsii syitä siihen, miksi iso osa saksalaisista äänestäjistä todella halusi natsien nousevan valtaan. Frankfurtin koulukunta on toinen ilmeinen poikkeus. Esimerkiksi Herbert Marcuse ja Erich Fromm sovelsivat psykoanalyysia yhteiskunnallisella tasolla ja marxilaisesta taustasta. Frankfurtilaiset eivät kuitenkaan tiettävästi vaikuttaneet ranskalaiseen keskusteluun 1960- ja 70-luvuilla, eivätkä Deleuze ja Guattari viittaa heihin.

Kommentaareista: DeLanda, Virtanen, Viren & Vähämäki

Alla luonnostelua gradun johdannon kirjallisuusosuuteen. En laita koko settiä johdantoon enkä käytä näitä alaotsikoita, vaan tiivistän tekstiä ja hajautan sitä materiaalia alaviitteiksi ja myöhempiin lukuihin. Enkä oikeasti ole näin kriittinen, gradusta jää pois luultavasti ainakin Perinnöttömien perinteen kritiikki, joka on tässä vähän väkinäistä. Tulkoon tässä silti näin auki spekuloituna.

Ensisijaisena aineistona käytän Deleuzelta ja Guattarilta Anti-Oidipuksen lukuja 1 ja 3 ja Mille plateaux’n lukua 13 sekä Marxilta Pääoman ensimmäisen osan lukua 4 sekä muutamia kohtia teossarjan kolmannesta osasta. Menen suoraan Deleuzen ja Guattarin esittämään tulkintaan ja joskin kommentoin kriittisesti sen väitettyjä uutuuksia ja poliittista soveltuvuutta, niin en aio puuttua kysymykseen siitä, esittävätkö Deleuze ja Guattari Marxin ajattelun ”oikein”. Olen kiinnostunut siitä, miten he käyttävät Marxia, en siitä, onko heidän tulkintansa tarkka tai reilu Marxille. En siis tee Marx-tutkimusta. Näin saan pidettyä fokuksen Deleuzessa ja Guattarissa ja kapitalismikeskustelussa, jota käydään heidän vanavedessään.

Viitekehykseni kulmakivinä toimivat kolme kommentaaria, jotka käsittelevät Deleuzen ja Guattarin Marx-suhdetta.

DeLanda

Tunnettu deleuzelaisen ajattelun kehittäjä Manuel DeLanda arvostelee Deleuzen ja Guattarin kapitalismin käsitettä ja marxilaisia vaikutteita useissa teksteissään (DeLanda 1997, 331; DeLanda 2008; DeLanda 2009). Esimerkiksi artikkelissaan “Molar Entities and Molecular Populations in Human History” DeLanda (2009, 235) esittää, että 1) Marxin poliittinen taloustiede on ”konkurssissa”, 2) että “Marxin lumous” houkuttelee Deleuzen ja Guattarin olettamaan ”turhan molaarisen entiteetin nimeltä kapitalismi” ja 3) että Marxin huonon vaikutuksen vuoksi Deleuze ja Guattarin nojautuvat liiaksi periaatteisiin – kuten ”voiton suhdeluvun laskutendenssiin” – joihin ei DeLandan mukaan liity historiallista todistusaineistoa.