Fenomenologian kavaluudesta

Jos psykoanalyysia kritisoi, psykoanalyytikko tutkii vastauksessaan, miten kriitikon puheesta ilmenee tiedostamattomia ja torjuttuja haluja. Ehkäpä kriitikko on pohjimmiltaan lacanilaisempi kuin Lacan itse, mutta ei vain tiedosta sitä! Jos Hegeliä kritisoi, hegeliläinen keskittyy vastauksessaan osoittamaan, miten Hegel-kritiikki on itse asiassa kaikkein hegeliläisintä ajattelua, koska se säilyttää Hegelin ajattelun hengen. Samoin jos fenomenologiaa kritisoi, fenomenologi pyrkii osoittamaan, miten kriitikko lähestyy fenomenologiaa siten, että itse fenomenologian kritisoimisen tapahtuma on luonteeltaan fenomenologinen reduktio, joka pohjimmiltaan osoittaa, miten hedelmällinen suuntaus fenomenologia on (vrt. fenomenologi Juha Himangan vastaus kriitikolleen, Niin & näin 4/2011, s. 6 – 8).

Nämä ovat esimerkkejä ajattelun suuntauksista, joihin kuuluu kriitikoiden aseet tyhjäksi tekevä ansoitus. Osa suuntausten menestyksestä johtuu varmasti juuri tästä pyrkimyksestä sisällyttää kritiikki automaattisesti osaksi ajattelun liikettä.

Fenomenologia eroaa standardimallin mukaisesta psykoanalyysista ja hegeliläisyydestä siten, että siihen ei kuulu sisällöllisiä väitteitä maailman luonteesta. Fenomenologit eivät pyri rakentamaan selittävää järjestelmää eikä heillä ole suorasukaista metodia; fenomenologinen reduktio on enemmän tapahtuma ja yllätys kuin metodi. Psykoanalyyseilla on kaavoja ja topologioita, ja hegeliläisyyden minimivaatimuksiin kuuluu dialektisen negatiivisuuden osoittelu, kun taas fenomenologeilla ei ole aivan näin selkeitä peruskikkoja. Fenomenologia on epämääräisempää. Sitä liikuttaa kokemuksen ihmeellisyyden fiilistely ja merkitysten mutustelu.

Himanka kirjoittaa Niin & näinin vastineessaan siitä, miten tiede unohtaa omat ennakkoehtonsa. Fenomenologia tulee hätiin tarjoamalla tieteen ennakkoehtojen eli ilmenevän elämismaailman merkitysten tarkastelua.

Husserlin näkemyksessä tiede sortuu usein naiiviuteen, kun se sivuuttaa omat ensimmäiset lähtökohtansa. Vaikkapa aritmetiikka kehittyy eteenpäin, vaikka on epäselvää, mitä luku oikeastaan tarkoittaa, eivätkä tieteen tekijät usein edes tunnista tätä epäselvyyttä. (–) On huolestuttavaa, että jopa Nobel-tasoiset tutkijat voivat toimia vastuullisissa asemissa tietämättä, mitä ollaan tekemässä.

Tämä ajatussiirto on lähinnä sellaista fenomenologista perusliikettä, jota voisi verrata hegeliläiseen kääntökikkailuun tai psykoanalyyttiseen tulkintaan. Siirto muodostuu siitä, että fenomenologi kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Ensiksi tieteen pitäisi aloittaa ilman ennakkoehtoja ja olla kriittistä, mutta se sortuukin hölmöön epäkriittisyyteen, koska se ei huomioi tiedettä tekevää subjektia ympäristöineen. Luonnontieteilijä ei huomioi subjektiivisuutta, laboratoriota tai tiedettä mahdollistavaa teknis-rationaalista ajattelukehystä, jotka ovat kaikki tieteen tekemisen edellytyksiä. Toiseksi ennakkoehtojen ajattelemattomuus tarkoittaa, ettei alkeellistenkaan käsitteiden ja metodien merkitystä tiedetä. Matemaatikko ei tajua, mikä luku oikeastaan on, eikä fyysikko ymmärrä, mitä mittaaminen todella tarkoittaa.

En tiedä, voiko näitä huomioita vastaan varsinaisesti argumentoida. Fenomenologiahan on kuuluisa siitä, että se nimenomaan ei argumentoi, vaan kuvailee kokemusta ja kiinnittää huomiota siihen, miten vähän ilmenemisen kokemukseen tavallisesti kiinnitetään huomiota ja miten vähän sille annetaan arvoa. En siis esitä vasta-argumentteja. Esitän kuitenkin muutaman vastahuomion.

Mitä tulee jälkimmäiseen huomioon (”tiede ei ajattele eikä ymmärrä omien perusasioidensa merkityksiä”), niin asian totuudellisuudesta ei kannata lähteä kiistelemään. Sen sijaan voi kysyä erittäin viattomasti: Mihin merkityksiä niin kovasti kaivataan? Miksi niitä pitäisi tieten tahtoen mutustella ja ihmetellä? Ajattelun alaan kuuluu paljon mahdollisia kohteita: prosessit, määritelmät, argumentit, suhteet, objektit ja niin edelleen. Asioiden merkitys on yksi mahdollinen ajattelun kohde. Miksi juuri se pitäisi valita filosofian ytimeksi? Matematiikka voi muuttua ja laajentua ilman että tiedämme, ”mitä luku todella tarkoittaa”. Miksi meidän pitäisi tietää se?

Ensimmäiseen huomioon (”tiede ei ota huomioon ennakkoehtojaan”) tekee aina mieli huomauttaa, että ”ite oot!” Jos jokin ajattelun tapa ei ota huomioon omia ennakkoehtojaan, niin se on juuri fenomenologia. Fenomenologisen eleen kavaluus on siinä, että se ottaa lähtökohdakseen sen, mikä on lopputulos. Fenomenologian tutkima havaitseva subjekti ei ole tieteen ehto, vaan tieteen tutkimat prosessit ovat subjektin ehtoja. Subjekti ei ole ennakkoehto vaan seuraus. Subjekti on leikkaus yhteiskunnallisten, biologisten, kemiallisten, informationaalisten jne. voimien virtauksista. Jotta fenomenologi voisi äimistellä luvun merkitystä tai olemisen raskautta, tarvitaan monta miljardia vuotta epäinhimillisten voimien toimintaa. Yksilö on näiden voimien kapseloitunut muoto, kuten Eetu Viren & Jussi Vähämäki kirjoittavat oikeistoa käsittelevässä artikkelissaan (Niin & näin 4/2011, s. 86):

Todellisuudessa yksilö on kuitenkin yhteiskunnallisesti tuotettu, yksilö muodostuu abstrakteista tai esiyksilöllisistä yhteiskunnallisista voimista ja on näiden voimien sulkeutumisen tapa. [– Yksilö] supistaa tai surkastaa voimia. Se sitoo elämän voimat subjektin ja tämän rajojen puolustamiseen, niiden pitämiseen puhtaana ”toisilta” sen sijaan että toisten kanssa voitaisiin muodostaa laajempia, entistä voimakkaampia subjektiivisuuksia.

Fenomenologian humanistiseen yksilösubjektiin kiinnittyvä viitekehys selittää, miksei fenomenologian suunnasta ole juuri tullut valtaa haastavaa yhteiskunnallista ajattelua sitten 1950-luvun ja miksi fenomenologit eivät kiinnity yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Fenomenologia korostaa nöyrtymistä, kuuntelua, fiilistelyä ja subjektiivisuutta. Se on eräänlainen filosofis-esteettisen kurinpidon muoto.

Huomio siitä, että havaintokyky jäsentää inhimillistä kokemusta maailmasta, on vaivihkaa muuttunut vaatimukseksi siitä, että ihmisen kokemusten tulee olla inhimillisiä kokemuksia. Havaintokyvyn muodot ovat kuitenkin vain barrikadeja vierasta kokemusta vastaan, ja ihmissubjekti, kehollinenkin, on pelkkä kokemuksen kurissapitoväline.
(Tapani Kilpeläinen, ”Epäinhimillisyyden rajoilla”, Niin & näin 4/2011, s. 120)

Mainokset