Gilles Deleuze: Esipuhe Eroon ja toistoon (eli filosofia scifinä ja dekkarina)

Kirjan heikkoudet vastaavat usein tyhjiä aikomuksia, joita ei osattu toteuttaa. Niinpä aikomuksen julistus todistaa todellisesta vaatimattomuudesta suhteessa ideaaliseen kirjaan. Usein sanotaan, että esipuheet tulisi lukea vasta lopuksi. Kääntäen voidaan sanoa, että johtopäätökset tulisi lukea ensimmäisenä. Tämä pitää paikkaansa kirjastani, jonka johtopäätös saattaisi tehdä alkupuolen lukemisesta joutavaa.

Käsiteltävä aihe on nyt selvästi ilmassa. Merkkejä tästä voi nostaa esiin: Heideggerin yhä vahvemmin korostunut suuntautuminen ontologisen eron filosofiaan; strukturalistinen projekti, joka perustuu differentiaalisten merkkien jakaumaan tilassa, jossa ne ovat rinnan; nykyinen romaanitaide, joka pyörii eron ja toiston ympärillä niin abstrakteimmissa pohdinnoissaan kuin käytännön tekniikoissaan; kaikenlaisilla aloilla löydetään toistolle ominainen vaikutusvoima, joka kuuluu yhtä lailla tiedostamattomaan, kieleen ja taiteeseen. Nämä merkit voisi lukea yleistetyn antihegeliläisyyden ansioksi: ero ja toisto ovat korvanneet identtisen ja negatiivisen, identiteetin ja ristiriidan. Ero nimittäin viittaa negatiiviseen ja päätyy ristiriitaan vain siinä määrin kuin se alistetaan identiteetille. Käsitettiin identiteetin ensisijaisuus miten tahansa, se määrittää representaation maailmaa. Mutta moderni ajattelu syntyy representaation epäonnistumisesta, identiteettien häviämisestä ja identtisen representaation alla toimivien voimien löytymisestä. Moderni maailma on simulakrumien maailma. Tässä maailmassa ihminen ei ole jäänyt henkiin Jumalan kuoltua, eikä subjektin identiteetti substanssin identiteetin kadottua. Kaikki identiteetit ovat vain simuloituja, tuotettuja niitä syvemmän eron ja toiston leikin optisena ”efektinä”. Haluamme ajatella eroa itsessään ja eroavan suhdetta eroavaan riippumatta representaation muodoista, jotka palauttavat ne samuuteen ja pakottavat ne kulkemaan negatiivisen kautta.

Modernissa elämässä kohtaamme mitä mekaanisimpia ja stereotyyppisimpiä toistoja sisällämme ja ulkopuolellamme ja uutamme niistä lakkaamatta pieniä eroja, variaatioita ja muunnelmia. Kääntäen: eron jatkuvan siirtymisen elävöittämät salaiset, naamioidut ja kätketyt toistot elvyttävät paljaita, mekaanisia ja stereotyyppisiä toistoja sisällämme ja ulkopuolellamme. Simulakrumissa toisto koskee valmiiksi toistoja ja ero eroja. Juuri toistot toistuvat ja erottaja eriytyy. Elämän tehtävä on saada kaikki nämä toistot yhdessä tilaan, johon ero levittäytyy. Tämä kirja on syntynyt kahdesta tutkimussuunnasta. Ensimmäinen koskee eron käsitettä, johon ei kuulu negaatiota juuri sen vuoksi, että jos sitä ei alistettaisi identtiselle, ero ei päätyisi tai ”sen ei tarvitsisi päätyä” vastakkaisuuteen ja ristiriitaan saakka. Toinen tutkimussuunta koskee toiston käsitettä, jossa fyysisten, mekaanisten tai paljaiden toistojen (saman toistaminen) peruste löytyy kätketyn toiston syvemmistä rakenteista, toiston, jossa ”differentiaali” naamioituu ja vaihtaa paikkaa. Tutkimussuunnat yhdistyivät spontaanisti, koska nämä puhtaan eron ja monimutkaisen toiston käsitteet tuntuivat joka kerta liittyvän toisiinsa ja sekoittuvan. Eron jatkuvalla hajaantumisella ja karkaamisella on toiston piirissä tarkkoina vastineinaan siirtyminen ja naamioituminen.

Identtisyydestä vapautettujen ja negatiivisesta itsenäistyneiden puhtaiden erojen esiin manaamisessa on tietysti vaaransa. Suurin vaara on langeta kaunosielun esityksiin: on vain yhteen soviteltavia ja toisiinsa liitettäviä eroja, kaukana ovat veriset kamppailut. Kaunosielu sanoo: olemme erilaisia, mutta emme vastakkain… Myös ongelman käsite, jonka katsomme liittyvän eron käsitteeseen, vaikuttaa ruokkivan kaunosieluisuutta: vain ongelmilla ja kysymyksillä on väliä… Uskomme kuitenkin, että kun ongelmat saavuttavat niille kuuluvan positiivisuuden asteen ja kun erosta tulee vastaavan affirmaation kohde, ne vapauttavat aggression ja valinnan voiman, joka tuhoaa kaunosielun, riistää siltä sen identiteetin ja murtaa sen hyvän tahdon. Problemaattinen ja differentiaalinen määrittävät kamppailuja, joihin nähden negatiivisen kamppailut ovat vain näennäisiä ja kaunosielun toiveet näennäiseen vangittuja mystifikaatioita. Simulakrumi ei ole kopio, vaan jotain, mikä kääntää nurin kaikki kopiot kääntämällä nurin myös mallit: jokainen ajatus muuttuu aggressioksi.

Filosofisen kirjan tulisi osaksi olla erityislaatuinen dekkari, osittain eräänlaista science fictionia. Dekkarilla tarkoitamme, että käsitteiden täytyy läheisyysalueineen puuttua asioihin ja ratkaista paikallinen tilanne. Käsitteet itse muuttuvat ongelmien myötä. Niillä on vaikutusvyöhykkeitä, joilla ne operoivat tietynlaisella ”julmuudella” ja suhteessa ”draamoihin”, kuten saamme nähdä. Niiden täytyy olla keskenään koherentteja, mutta tämä koherenssi ei voi tulla niistä itsestään. Niiden täytyy saada koherenssinsa muualta.

Tämä on empirismin salaisuus. Empirismi ei missään tapauksessa ole reaktio käsitteitä vastaan tai yksinkertainen vetoomus eletyn kokemuksen puolesta. Se päinvastoin ottaa tehtäväkseen mielipuolisimman käsitteiden luomisen, mitä ikinä on nähty tai kuultu. Empirismi on käsitteiden mystisismiä ja matematismia, mutta täsmälleen sellaista, joka pitää käsitettä kohtaamisen kohteena: tässä-ja-nyt tai pikemminkin Erewhon, josta syntyy ehtymättömästi aina uusia eri tavoin jakautuneita ”tässiä” ja ”nytejä”. Vain empiristi voisi sanoa: käsitteet ovat itse olioita, mutta olioita niiden vapaassa ja villissä tilassa ”antropologisten predikaattien” tuolla puolen. Valmistan, muokkaan ja puran käsitteitäni liikkuvasta horisontista, hajautetusta keskuksesta, aina niitä toistavasta ja erottavasta, siirtyneestä periferiasta käsin. Modernin filosofian tehtävänä on ylittää vastakkainasettelut ajallinen/ajaton, historiallinen/ikuinen ja partikulaari/universaali. Nietzscheä seuraamalla löydämme aikaa ja ikuisuutta syvemmältä epäajanmukaisuuden: filosofia ei ole historian filosofiaa eikä ikuisuuden filosofiaa, vaan epäajanmukaista, aina ja ainoastaan epäajanmukaista – toisin sanoen ”tätä aikaa vastaan ja – toivoakseni – tulevan ajan puolesta”.[1] Samuel Butleria seuraamalla löydämme Erewhonin, joka yhtä aikaa merkitsee alkuperäistä ”ei-missään” ja sijoiltaan mennyttä, naamioitua, muunneltua ja aina uudelleenluotua ”tässä-ja-nytiä”. Ei empiirisiä partikulaareja eikä abstrakteja universaaleja: hajonneen minän cogito. Uskomme maailmaan, jossa yksilöitymiset ovat persoonattomia ja singulaarisuudet esiyksilöllisiä: passiivin loistokkuus. Tästä science fiction -aspekti, joka väistämättä saa alkunsa Erewhonista. Tämän kirjan olisi siis pitänyt tuoda näkyviin sellaisen koherenssin ilmaantuminen joka ei ole sen enempää meidän, ihmiskunnan, Jumalan kuin maailmankaan. Tässä mielessä kirjan olisi pitänyt olla apokalyptinen (kolmas aika aikojen sarjassa).

Filosofisen kirjan tulisi olla science fictionia myös mielessä, jossa heikkoudet paljastuvat. Voiko kirjoittaa muuten kuin siitä, mitä ei tiedä tai minkä tietää huonosti? Poikkeuksetta juuri tällä alueella uskomme meillä ylipäänsä olevan jotakin sanottavaa. Kirjoitamme vain tietomme lakipisteessä, äärirajalla, joka erottaa tietomme tietämättömyydestämme ja muuttaa edellisen jälkimmäiseksi. Vain näin päädytään kirjoittamaan. Tietämättömyyden voi tyydyttää lykkäämällä kirjoittamista huomiseen – tai tekemällä siitä mahdotonta. Ehkä kirjoittamisen ja hiljaisuuden välinen suhde on paljon uhkaavampi kuin suhde, jonka on sanottu vallitsevan kirjoittamisen ja kuoleman välillä. Olen näin ollen valitettavan tietoinen, että olen puhunut tieteestä tavalla, joka ei ole tieteellinen.

On tulossa aika, jolloin tuskin on enää mahdollista kirjoittaa filosofista kirjaa kuin niin kauan aikaa on kirjoitettu: ”Ah! Se vanha tyyli…” Nietzsche aloitti uusien filosofisten ilmaisutapojen etsinnän, ja etsintää täytyy nyt jatkaa suhteessa tiettyjen muiden taiteiden, kuten teatterin ja elokuvan, uudistamiseen. Tässä yhteydessä voimme esittää kysymyksen filosofian historian käytöstä. Vaikuttaa siltä, että filosofian historian rooli on karkeasti verrattavissa kollaasin rooliin maalaustaiteessa. Filosofian historia on filosofian itsensä reproduktio. Filosofian historiassa kommentaarin tulisi toimia todellisena kaksoisolentona ja sen tulisi sisältää kaksoisolennolle ominaista maksimaalista muuntelua. (Voidaan kuvitella filosofisesti parrakas Hegel tai filosofisesti sileäksi ajeltu Marx samassa mielessä kuin viiksekäs Mona Lisa.) Pitäisi kyetä kertomaan todellisesta historiallisesta filosofian kirjasta kuin se olisi kuvitteellinen ja keksitty kirja. Kuten tiedämme, Borges referoi kuvitteellisia kirjoja taiturimaisesti. Hän menee kuitenkin vielä pitemmälle käsitellessään todellista kirjaa, esimerkiksi Don Quijotea, ikään kuin se olisi kuvitteellinen kirja, jonka on jäljentänyt kuvitteellinen kirjailija Pierre Ménard, jota Borges puolestaan pitää todellisena. Tällöin tarkimman ja tiukimman toiston korrelaattina on maksimaalinen ero (”Cervantesin ja Ménardin tekstit ovat sanallisesti identtisiä, mutta jälkimmäinen on lähes äärettömästi antoisampi…”[2]). Filosofian historian kommentaarien tulisi edustaa eräänlaista tekstin hidastusta, hyytymistä tai jähmettymistä: eikä vain tekstin, johon esittelyt viittaavat, vaan myös tekstin, johon ne sisällytetään. Niinpä kommentaareilla on kaksinainen olemassaolo ja ideaalisena vastinparinaan vanhan ja nykyisen tekstin puhdas toistaminen toisissaan. Minun onkin välillä täytynyt liittää omaan tekstiini historiallisia huomioita lähestyäkseni tätä kaksinaista olemassaoloa.[3]

”Avant-Propos”, Différence et répétition (1968)

Käännös PP

VIITTEET

[1] Nietzsche, Historian hyödystä ja haitasta elämälle.

[2] Borges, Ficciones.

[3] Käännösavusta kiitos SS & JT. Ilman kommentteja käännös olisi ollut välttävä – kommentoinnin jälkeen se on parempi kuin Deleuzen oma teksti.

Kaksi eroa, kaksi toistoa

Yleensä Deleuzen (ja Derridan) pääidea käsitetään jotenkin näin:

Maailmassa on valtavasti eroja. Kaikkialla on eroja. Ihmiset eivät vain tajua sitä. Lisäksi vallanpitäjät ovat tukkineet erot homogeenisillä identiteeteillä. Meidän tehtävämme on vapauttaa nämä erot villeiksi ja anarkkisiksi purskeiksi. Alas vakaat objektit, eläköön ero!

Tämä ei ole ollenkaan jälkistrukturalismin pihvi, tuskin minkään muunkaan filosofisen suuntauksen. Toinen ongelma koskee niitä, jotka kyllä ymmärtävät mistä strukturalismissa on kyse, mutta eivät kykene siirtymään strukturalismin jälkeiseen aikaan. Strukturalistien mukaan ero on ensisijainen ja kaikki, minkä havaitsemme ja mistä voimme puhua, syntyy erotteluista. Meillä täytyy olla sääntö, joka erottaa kaksi objektia, jotta voimme ylipäänsä puhua erillisistä objekteista. (Tällainen sääntö on esimerkiksi Levi-Straussin kuuluisa ”binaariset oppositiot”.) Palikkastrukturalistinen näkemys siis katsoo, että erojen juhliminen ei riitä, vaan tarvitaan sääntö, joka synnyttää eron ja sitä kautta varsinaiset objektit. Strukturalistit eivät kuitenkaan yleensä kerro, mistä itse nämä säännöt syntyvät.

Molempiin kantoihin täytyy vastata samalla tavalla: Deleuzen ajattelun pihvi on siinä, että paljon puhuttuja ja ylistettyjä asioiden välisiä eroja edeltää ero itsessään. Ero itsessään tarkoittaa eroa, joka ei ole kahden asian välinen ero, vaan jakautumisen ja eriytymisen prosessi. Tätä eroa ei voi representoida, koska se ei ole aktuaalinen ja näkyvä, vaan virtuaalinen. Aina kun tavoitamme dynaamisen eron ja representoimme sen, se jähmettyy ja lakkaa olemasta ero.

Sitten teknistä jargonia. Ero itsessään on virtuaalisen jakautumisen ja aktualisoitumisen prosessi, joka eriytyy itsestään ja tuottaa sekä identiteetit että näkyvät erot. Erojen tuottumista ehdollistavat virtuaaliset säännöt, joita Deleuze kutsuu ”ideoiksi”. Toisin kuin strukturalismissa, nämä ideat eivät ole universaaleja, vaan ne ovat itse ehdollisia aistimelliselle. Siksi Deleuze kutsuu ajatteluaan ”transsendentaaliseksi empirismiksi”. Ajatteluamme – ja olemista itsessään – kyllä ehdollistaa transsendentaalisten elementtien sekalainen ja pirstalainen joukko, mutta tämä ehdollistava rykelmä on itse muuttuva, tuotettu ja ehdollinen.

Ajatellaan esimerkiksi geenejä. Ne ovat virtuaalisia ehtoja suhteessa aktuaaliseen organismiin. Geenit kuitenkin ovat itse evoluution tuotteita, eivätkä ne millään tavalla ”muistuta” eriytynyttä kokonaista organismia. Emme myöskään voi täysin ennustaa geenien aktualisoitumista, koska kyseessä on ainutlaatuinen ja ympäristöstä riippuvainen prosessi. Organismi syntyy geeneistään eriytymällä ympäristöstään riippuen. Tästä eriytymisen prosessista Deleuzen ero kertoo, ei valmiiden olioiden välisestä erosta.

Lämpötilaero

Sama ymmärtämisen rakenne toistuu toiston käsitteen kanssa. Olen monesti törmännyt käsitykseen, että Deleuzen Ero ja toisto -teoksen idea olisi jotakuinkin:

Toistoa luullaan samuudeksi, mutta oikeasti jokainen toisto tuottaa eron. Toisto synnyttää eroa, kuten jo Hegel dialektiikallaan osoitti.

Tämä ei ole ollenkaan kirjan pointti. Mekaaninen saman toisto ei tuota eroa Deleuzen eron käsitteen mielessä. Saman toisto tuottaa vain näkyvän ja pinnallisen asioiden välisen eron – ellei toistolle sitten tehdä jotakin. Ajatellaan teollista keittopurkkien massatuotantoa. Se on saman toistoa. Sitten tulee Andy Warhol ja toistaa sen pop-taiteessaan. Tämä on toistoa erolla: toistoa, joka uuttaa toistosta eroa. Huumori ja ironia ovat myös toiston muotoja, joiden idea on erossa (ne ottavat etäisyyttä ja perversoivat toistettavan objektin). Tai jos joku on lukenut Judith Butleria, niin voi ajatella ”toisin toistamista” taktiikkana – ei mahtipontista dialektista negaatiota tai ristiriitaa, vaan pieniä variaatioita ja perversioita.

Deleuzella on siis kaksi toiston käsitettä ja kaksi eron käsitettä:

  1. dynaaminen ero ja eron toisto (intensiivinen tuotantoprosessi)
  2. staattinen ero ja saman toisto (ekstensiivinen näkyvä tuote).

Jälkimmäinen taso eli aktuaalisen, näkyvän ja tuotetun taso ei ole sen vähempää todellinen kuin sitä edeltävä geneettinen taso. Mutta se ei kerro mitään tuotantoprosessistaan. Niin kuin Marx kirjoitti kapitalismista: vehnänjyvästä ei voi maistaa sen alkuperää, emme voi tietää leipää syömällä että minkälaisissa riiston olosuhteissa se on tuotettu.

Olioiden välisiä eroja ja ristiriitoja on siis todella olemassa, mutta vain toissijaisina pintaefekteinä. Sama pätee identiteetteihin ja kaikkeen, mikä on vakaata – tai mikä näyttää vakaalta ihmisen mittakaavassa. Geologian mittakaavassa vuorikin on vain hieman hitaammin eriytyvä prosessi…

Transversaali: teoria piikistä

Yksi filosofian vanhimmista kiistoista koskee universaalin ja partikulaarin suhdetta. Universaali on yleiskäsite, esimerkiksi ”hirviö” tai ”vihreä”, joka yhdistää ja tuo erilaiset saman piiriin. Se pätee kaikkiin alaisiinsa. Partikulaari on universaalin eräänlainen vastakohta, jokin yksittäinen olio (Hulk, ruohonkorsi takapihallani). Universaalien tarkoitus on yhdistää partikulaareja (”vihreä” yhdistää ruohonkorren ja aitan seinän, nämä ovat partikulaareja, joista universaali vihreys predikoidaan). Universaali on toistettavaa ja samaksi tekevää. Partikulaari taas on yksi, jota ei voi koskaan kopioida täydellisesti. Universaali on abstrakti, partikulaari on (tavallisesti) konkreettinen ja sijaitsee ajassa ja paikassa.

Kiista koskee sitä, millä tavalla universaalit ja partikulaarit ovat olemassa ja kumpi on ensisijainen. Ehkä yleiskäsitteet ovat todellisempia ja partikulaarit ovat ”vain” niiden korkeammasta sfääristä valuvia ilmentymiä (platonismi). Ehkä partikulaarit ovat todellisempia ja universaalit ovat ”vain” partikulaareja yhdistelemällä luotuja nimiä ja abstraktioita (empirismi).

Jotkut ajattelijat ovat laajentaneet alkeisoppikirjoista tuttua ongelmaa kolmannella käsitteellä. Duns Scotus loi haecceitaksen eli ”tämyyden” käsitteen. Jos universaali on yleinen ja partikulaari on erityinen, niin haecceitas on jonkin asian ainutlaatuinen tämyys: tämä tuulenvire Helsingin Torkkelinmäellä perjantaina 25.8 kello neljä aamuyöllä. Universaali – partikulaari – tämyys: laskeutuminen yleisestä ja abstraktista kohti tilannesidonnaista ainutlaatuisuutta.

Félix Guattari toi kiistaan neljännen käsitteen: transversaalisuus. Guattari tarkoitti käsitteellä käytäntöä, jolla suljetut logiikat tai alueet avataan toisiinsa. Transversaali liikkuu erilaisten alueiden ja kenttien läpi. La Borden klinikalla potilaat tekivät ruokaa ja hoitivat kasvimaata yhdessä lääkäreiden kanssa; potilaista tuli henkilökuntaa ja lääkäreitä, lääkärit lähentyivät potilaita. Seattlen mielenosoituksissa vuonna 1999 erilaiset ryhmät liittoutuivat erilaisine toimintatapoineen ilman yhtä suurta päämäärää tai julkilausumaa. Molemmat ovat esimerkkejä transversaaleista käytännöistä.

Transversaalin käsite voidaan hahmotella myös teknisemmin. Geometriassa transversaali on viiva, joka leikkaa ainakin kaksi muuta viivaa eri kohdissa:

Matematiikassa transversaalisuus liittyy yleisesti eri tilojen leikkaamisen:

Transversaali yhdistää erilaisia mutta ei ylikoodaa eikä hallitse niitä. Transversaali on jokin, joka leikkaa heterogeenisten alueiden lävitse ja kytkee ne yhteen alistamatta niitä yhdelle tai yleiselle. Universaali puhuu kaikkien suulla, partikulaari rajoittuu tiettyyn ja tämyys rajoittuu tiettyyn tietyssä ympäristössä tietyllä hetkellä. Transversaali voi yhdistää partikulaareja ja tämyyksiä ilman, että täytyy kohota universaalin korkeuksiin.

Voidaan hahmotella transversaalin grillimalli. Transversaali on varras tai piikki, jolla lävistetään erilaiset ruoka-aineet. Piikki yhdistää soijamakkarapalan jumboherkkusieneen ja herkkusienen halloumiin. Piikki ei kuitenkaan totalisoi vartaan paloja: herkkkusienen alapuoli saattaa kärventyä samalla kun sienen yläpää kaipaisi lisää tulta ja vieressä makkara tirisee mehukkaana… Grillimalli saattaa kohdata rajansa näillä main, mutta tarkoituksena on vain osoittaa, ettei transversaali ole mikään totaalinen pussi (tai grillifolio), johon asioita heitellään, vaan poikittainen piikki, joka lävistää erilaisia asioita.

Yhteenvetona: transversaali

  1. yhdistää erilaisia
  2. avaa erilaisia alueita toisiinsa
  3. muodostaa heterogeenisia asetelmia ja pitää niitä kasassa.

Onko keskustelu näistä käsitteistä puhtaasti akateeminen? Poliittinen teoria ja toiminta riippuvat suuresti siitä, asetetaanko niissä ensisijaiseksi universaali, partikulaari, tämyys vai transversaalisuus. Universaalit projektit, kuten ihmisoikeudet ja liberalismi, kohtelevat kaikkia samanlaisina ja puhuvat ikään kuin kaikkien suilla. Partikularismiin sitoutuvat hankkeet keskittyvät tiettyihin alueisiin tai subjekteihin: kaupunginosaliikkeet, köyhät mustat naiset Yhdysvalloissa. Tämyyteen keskittyminen on hallinnut moni uusia liikkeitä, jotka ovat välillä niin nopeita ja ainutlaatuisia, ettei niitä voi edes kutsua liikkeiksi (20 ihmistä liittyy yhteen keskeyttääkseen poliitikon puhetilaisuuden ja hajoaa sen jälkeen).

Transversaaleja liikkeitä ja tapahtumia on, mutta transversalismi ei tunnu olevan normi tai oletettu lähtökohta, toisin kuin universalismi ja partikularismi. Helsingissä oli syksyinä 2008 ja 2009 yritystä perustaa transversaali talonvaltausliike, joka yhdistäisi erilaiset ryhmät (asunnottomat, alkoholistit, köyhät opiskelijat, romanisiirtolaiset) ja kohteet (asuntovaltaus kodittomille, protestivaltaus opiskelijoille, sosiaalikeskusvaltaus muille). Erilaiset ryhmät ja eri kohteet, mutta sama kamppailu. Asetelma ei silloin pysynyt kasassa kovin kauan, mutta se synnytti paljon uutta ja mielenkiintoista, kuten Opiskelijatoiminta-verkoston.

Muutama kysymys: kuinka erilaisia asioiden täytyy olla, jotta ne lävistävä piikki on transversaali (poliittiset puolueet ovat parlamentarismissa hyvin samanlaisia, samanlainen logiikka siis lävistää ne, onko tämä transversaalia)? Ja onko luokkataistelu universaali vai transversaali? Missä määrin universalismi vapauttaa ja missä määrin tukahduttaa meitä?