Pääoman kaavasta (gradukommentaari 2)

Kirjoitin gradussa jonkin verran Marxin pääoman yleisestä kaavasta. Pääoma ei ole Marxille tavara tai olio, vaan prosessi. Se on arvoa liikkeessä. Kapitalismissa arvoa voi oikeastaan olla olemassa vain liikkeenä, mikä tarkoittaa konkreettisesti ja hyvin yksinkertaisesti esimerkiksi sitä, että jos tarpeeksi moni ihminen pitää rahojaan paikoillaan, tavaroiden kiertokulku pysähtyy, ihmiset eivät saa myytyä tavaroitaan ja seuraa talouskriisi. Näistä syistä kapitalismin kuvauksen täytyy tavoittaa arvo nimenomaan dynaamisena ja prosessiluonteisena, kuten David Harvey korostaa Pääoma-luennoissaan. Arvo liikkuu myös ei-kapitalistisissa yhteiskunnissa, mutta niissä arvon liikerata ei lisää arvoa: arvo kyllä palautuu, mutta ei määrällisesti kasvaneena. Kapitalismissa arvon kiertoprosessi on luonteeltaan loputtomasti laajeneva: pääoma on arvoa, joka sijoitetaan kiertoon, lisääntyy ja palaa kasvaneena takaisin. Sitten arvo investoidaan jälleen kiertoon, jossa se lisääntyy taas ja palaa jälleen, jotta kierros voi käynnistyä uudelleen.

Pääoma on arvoa, joka liikkuu niin, että se tuottaa lisää arvoa työvoiman avulla. Rahan kiertokulusta ja arvonlisäyksestä tulee loputon itsetarkoitus, ja koko yhteiskuntaa aletaan rakentaa tämän liikeradan ympärille: kapitalismi on syntynyt.

Marx kuvaa tätä liikettä (pääomasuhdetta) kuuluisalla pääoman yleisellä kaavalla R – T – R’, jossa R = raha, T = tavara ja R’ lisääntynyt raha. Monet autonomimarxismin perinteestä tulevat Marxin lukijat ohittavat kaavan nopeasti ja korostavat alkuperäisen kasautumisen ja siirtomaateorian merkitystä Marxilla, mutta minusta kaava tiivistää hyvin kapitalismin mekanismeja.

Ensinnäkin kaava kuvaa pääoman taipumusta jatkuvaan deterritorialisaatioon: kaavan toteuttaminen vaatii, että kapitalismin on laajennuttava ja kasvettava koko ajan.

Toiseksi, jotta kaavan toteutus voi pysyä käynnissä, tuotettu lisäarvo on realisoitava jossakin, minkä vuoksi kapitalismissa on koko ajan luotava uusia markkinoita, puutteita ja haluja. Tämäkin liittyy deterritorialisaatioon, mutta lisää siihen kapitalismin ”konstruktionistisen” puolen: järjestelmänä se hajottamisen lisäksi koostaa uusia asetelmia.

Kolmanneksi kaava osoittaa kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellisen nurinkurisuuden: vaikka työvoima tuottaa arvon, niin pääoman liikkeessä työvoiman ja pääoman suhde kääntyy toisin päin eli pääoma alkaa näyttäytyä sekä tuotannon että koko yhteiskunnan maagisena ehtona. Deleuze ja Guattari kuvaavat tätä ”elimettömän ruumiin” käsitteellään.

Neljänneksi kaavan T-kohta edellyttää työvoiman jatkuvaa tuotantoa ja alistamista eli jatkuvaa ”alkuperäistä kasautumista” ja proletarisaatiota, mitä Deleuze ja Guattari analysoivat subjektiivisuuksien tuotantona.

Viidenneksi kaava osoittaa suuntaa kapitalismin analyysille: tutkimuksen on keskityttävä kokonaisprosessiin, tuotantoon, kiertokulkuun ja näiden reunaehtoihin, eikä yksittäisiin toimijoihin tai vain tiettyihin toimintavaiheisiin.

Deleuze ja Guattari viittaavat pääoman yleiseen kaavaan suoraan vain yhdessä kohtaa ja silloinkin ohimennen (Anti-Oidipus, 2010, s. 284 ). Myöskään Deleuzen ja Guattarin tulkinnoissa ei ole kiinnitetty huomiota yleiseen kaavaan kovin paljon. En väitä, että Deleuze ja Guattari itse pitivät kaavaa tekijänä, joka yhdistää heidän kapitalismianalyysiaan, mutta nähdäkseni heidän analyysiaan kapitalismista ja sen lakkaamattomasta jakautumisesta ja uudistumisesta on mielekästä ajatella nimenomaan yleisen kaavan näkökulmasta.

Deleuze ja Guattari tarkoittavat abstraktilla koneella konkreettisissa asetelmissa toimivia kaavoja, jotka ovat todellisia mutta abstrakteja; toisinaan he käyttävät ”kaavan” (diagramme) käsitettä abstraktin koneen synonyymina. Abstrakti kone on materiassa immanentisti toimiva kaava, joka ei esitä mitään vaan ohjaa todellisuuden rakentumista. Se ei ole marxismin ”pohjarakenteen” kaltainen infrastruktuuri, joka määräisi tapahtumia viime kädessä, eikä se ole transsendentti platoninen idea, joka määräisi asioita ylhäältä käsin. Näiden sijaan sen rooli on ”ohjata” asetelmien deterritorialisaatiolinjoja (elle a plutôt un rôle pilote, Mille plateux, s. 177). Deleuze ja Guattari antavat esimerkeiksi muun muassa musiikissa ääntä ja instrumentteja deterritorialisoivan wagnerilaisen abstraktin koneen ja matematiikassa Riemannin abstraktin koneen. Manuel DeLanda soveltaa abstraktin koneen käsitettä periodisiin attraktoreihin, jotka ruumiillistuvat hyvin erilaisissa konkreettisissa sommitelmissa, kuten kidekoneessa ja pitkissä taloussykleissä. Esimerkiksi hurrikaanin taustalla on sama kaava kuin jota insinöörit soveltavat rakentaessaan höyrykoneen: sekä höyrykone että hurrikaani operoivat lämpötilaeroilla ja kuljettavat energiaa Carnot’n kierron läpi.

Höyrykoneen kaava, kuten muutkaan abstraktit koneet, ei kuitenkaan ole olemassa missään ”ideoiden taivaassa”, vaan kyse on empiirisen tutkimuksen materiasta löytämästä kaavasta. Vaikka yksi ja sama kaava ohjaakin hyvin erilaisia aktualisaatioita, niin kaava on silti syntynyt tietyissä olosuhteissa, tiettyjen reunaehtojen vallitessa. Samoin esimerkit taiteellisista ja matemaattisista abstrakteista koneista ovat historiallisia, vaikka kerran synnyttyään koneiden on mahdollista levitä ohjaamaan muita asetelmia.

Olisiko mahdollista käsittää Marxin pääoman yleinen kaava R – T – R’ kapitalistista yhteiskuntaa ohjaavaksi abstraktiksi koneeksi? DeLandan höyrykone-esimerkkiä soveltaen voisi sanoa, että pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, englantilaisessa liberalismissa ja Kiinan autoritaarisessa kapitalismissa toimii sama pääoman kaava, vaikka valtiot realisoivat sisällöltään hyvin erilaista kapitalismia. Talous kasvaa valtioissa sisäisistä eroista huolimatta, lisäarvoa tuotetaan, ja kaava toteutuu. Kapitalismi järjestelmänä ei välitä sisällöistä vaan ainoastaan funktioista eli siitä, että pääoma liikkuu ja kasvattaa arvoaan. Kuten Deleuze ja Guattari (Mitä filosofia on, 1993, 110–111) kirjoittavat aksiomatiikan yhteydessä:

Nämä [kapitalismin] toteutumismallit voivat kuitenkin poiketa toisistaan paljonkin (olla demokraattisia, diktatorisia, totalitaarisia…); ne ovat aidosti erisyntyisiä ja silti täysin isomorfisia suhteessa kansainvälisiin markkinoihin, jotka eivät vain edellytä kehityksen epätasaisuutta, vaan myös tuottavat sen.

Jos pääoman kaava käsitetään kapitalismia abstrakteimmalla tasolla ohjaavaksi koneeksi, niin kapitalismin käsite täytyy jakaa kahtia. Yhtäältä on kapitalismi virtuaalisena kaavana, toisaalta on kapitalismi aktuaalisena ja empiirisesti lähestyttävänä entiteettinä. Kapitalismia voi näin ajatella virtuaalisen kaavan aktualisoitumisen prosessina.

Kapitalismi on siis mahdollisimman abstraktisti käsitettynä pääoman loputtoman laajenemisen prosessi, jota kuvaa pääoman yleinen kaava R – T – R’, ja tätä kaavaa voi ajatella Deleuzen ja Guattarin esittelemänä abstraktina koneena, joka ohjaa kapitalismin toimintaa virtuaalisella tasolla, vaikka konkreettisesti kapitalismi toimii hyvin erilaisin tavoin eri aikoina, eri maissa, eri yhteiskuntaluokissa ja esimerkiksi yksilön erilaisissa elämänvaiheissa. Yleinen kaava vastaa kysymykseen ”mitä varten kapitalismi toimii”: se toimii tuottaakseen lisää arvoa, ja kun kaava kerran on laajasti toiminnassa, sen on pakko jatkaa toimintaansa, koska muuten koko järjestelmä romahtaa.

Sain hyvän kritiikin tästä gradun osiosta:

En ylipäätään tajua oikein tätä juttua yleisestä kaavasta. Kapitalismin idea on tietenkin se että pääoma abstraktina rahavirtana pyrkii lisäämään arvoaan. Tämä on mahdollista vain elävän työn alistamisen kautta. Mutta ratkaisevaa ja se mikä tekee kapitalismista kapitalismia ei ole se abstrakti kaava – eikö Nalle Wahlrooskin myönnä että pääoma pyrkii lisäämään arvoaan ja tää on kapitalismin pointti – vaan pääomasuhde, relaatio abstraktin rahavirran ja abstraktin työn välillä, ja se että pääomasuhteen ylläpitämisen logiikka jollain tavoin muiden yhteiskunnallisten mikrovallan suhteiden organisoitumista. Sen sijaan edelleen nämä erilaiset suhteet ja niiden elementit ovat toisistaan alkuperältään ja toiminnaltaan heterogeenisia: valtion instituutiot jne eivät välttämättä noudata suoraan pääoman yleistä kaavaa mutta toimivat osana vallan yleistä taloutta jossa pääomasuhde (ja tähän relaatioon tietenkin kuuluu pääoman arvonlisäys, raha ei muutu pääomaksi ellei se lisääarvoaan) pyritään pitämään yllä.

Tietenkin pääoma pyrkii lisäämään arvoaan, mutta se nyt on melko simppeli juttu. Ongelma tosin ehkä nimenomaan on tämä idea kapitalismintutkimuksesta morfologiana; jos pääomaa tarkastellaan vain muotona, jäädään tälle tasolle, mutta itse ja mielestäni Foucault, Deleuze ja Guattari jne pyrkivät myös nimenomaan menemään tämän ”muotojen tason” alle, ja tarkastelemaan sitä miten nämä muodot rakentuvat ja miten niitä pidetään yllä. Pääoma ja sen yleinen kaava on molaarinen muodostelma mutta pointti on tarkastella MYÖS molekulaarista tasoa, jolla nämä molaariset muodot ”muodostuvat” ja jolla niitä pidetään yllä. Juuri tää on se syy minkä takia Deleuze ja Guattari tai Foucault on kuitenkin paljon kovempaa kamaa kuin tanskalaisten ja saksalaisten ekonomiakritiikki/Marx-rekonstruktio. Nähdäkseni koko läppä kielitieteestä tähtää tähän: ylittää yksinkertainen muodon ja sisällön vastakkaisuus siinä mielessä kuin se tunnetaan kielitieteessä, mutta myös marxismissa: sekä ilmaisun että sisällön tasolla on muotonsa ja materiansa jne
Yleinen kaava on siis tietenkin olemassa, mutta se on molaarinen taso, eikä sen tarkastelu riitä.

Minusta pääoman vertaaminen Carnot’n koneeseen ei ole erityisen osuvaa, ei sikäli etteivätkö molemmat ole eri tavoin realisoituvia malleja vaan siksi että itse ”abstraktin koneen” sisäinen rakenne (en nyt keksi parempaa sanaa vaikka pääoma tietenkään nimenomaan ei ole struktuuri) on niin erilainen: pääoma on differentiaalinen relaatio keskenään heterogeenisten suureiden välillä, Carnot’n kone taas perustuu absoluuttisten lämpötilojen (ei samassa suureessa määrittyvien kvantitatiivisten absoluuttisten erojen) väliseen kvantitatiiviseen eroon.

Oleellista minusta on juuri se, että Deleuze ja Guattari tarkastelevat pääomaa relaationa: aksiomatiikan realisaatioiden isomorfisuus tarkoittaa nimenomaan sitä, että isomorfiassa relaation elementit voivat vaihdella kunhan relaatio pysyy samana.

Olen oikeastaan kaikesta kritiikin kanssa samaa mieltä, paitsi pidän kiinni pakkomielteestäni pääoman kaavaan, koska ajattelen että se ilmaisee myös kritiikissä alleviivattua pääomasuhdetta eli elävän työn alistamista arvonlisäyksen tarpeeseen: työvoima on siinä kahden rahavirran puristuksessa ja käytössä. Kaava ilmaisee perusasiat niin yksinkertaisesti, kapitalismin laajentumisen, arvonlisäyksen, työvoiman alistamisen ja niin edelleen. Siksi pidän sitä niin tärkeänä.

Tässä ei toki ole mitään uutta tai erityistä, paitsi ehkä suhteessa D&G-tutkimukseen, jos tosiaan ajattelee kaavaa virtuaalisena diagrammina, joka saa erilaisia konkretisaatioita eri aikoina ja eri paikoissa. Kaava myös selventää äärimmäisen yksinkertaisesti, miten on mahdollista kutsua sekä Kiinaa että Suomea “kapitalistisiksi”.

Pääoma tai kapitalismi ei ole Carnot’n kone, koska Carnot on vain yksi DeLandan keksimä esimerkki abstraktista koneesta. Ei siinä ole sen syvemmästä kyse.

Siitä tietenkin olen erityisen samaa mieltä, ettei yleinen kaava ole sisällä “kaikkea” eikä viittaa esimerkiksi valtioon tai kapitalismin kriiseihin ja ettei kaavan tarkastelu riitä. Mutta kaava ja aksiomatiikka virtausten säätelijänä ovat gradussani kapitalismin keskeiset kaksi juttua. Sikäli on totta, että lähestyn kapitalismia enemmän “molaarisesta” systeemikulmasta ja kontrollien kannalta kuin mikrotason työväen taistelujen ja pakojen kulmasta.

Tämä kommentaattori kiinnitti jossain määrin kielteisesti huomiota juuri systeemin ja kokonaisuuden käsitteisiin. Ne ovat selvästi ongelmallisia autonomistisessa ja ylipäätään jälkistrukturalismin jälkeisessä ajattelussa, koska ne vedetään niin herkästi Hegelin ja jonkin dialektisen materialismin kautta (eikä luonnontieteiden kautta, kuten D&G tekevät). D&G itse puhuvat avoimista järjestelmistä suoraan, mutta heille on tärkeä erottelu kuninkaallisen ja nomadisen tieteen välillä (tai totalisoivien systeemien ja problematisoivien mallien välillä), ja sitä ei ole tässä gradussa mitenkään huomioitu. Mutta voisiko olla, että tässä “systeemin vastustamisessa” on mukana paljon Frankfurtin koulukunnan perintöä ja punk-asennetta siitä, miten “systeemi” on aina hierarkkinen, valtiollinen, kiinniottava, mätä jne.

On ongelmallista asettaa vastakkain systeemi ja “ei-systeemi” (fragmentit, heterogeeniset rupusakit). Kuten Deleuze sanoo: vastakkainasettelu moneuden ja yhden välillä on väärä, vaan oikea jako on kahden erilaisen moneuden välillä (= oikea jako on erilaisten systeemien välillä).

Pidän sekä Deleuzen ajattelua että kapitalismia systemaattisina, mutta avoimina ja aina itseensä lisäävinä ja katkosten kautta kehittyvinä koneistoina.

Vielä yksi kritiikki koski sitä, ettei gradussa tehdä suurta eroa Anti-Oidipuksen ja Mille plateaux’n välille. Deleuze ja Guattari muokkasivat kapitalismianalyysiaan ja esimerkiksi pudottivat halun käsitteen jälkimmäisestä teoksesta. Eroa olisi voinut korostaa lisää, toisaalta tarkoituksenani oli tehdä jonkinlainen rekonstruktio kapitalismianalyysin “kokonaisuudesta”. Siitä kulmasta en näe, että AO ja MP olisivat varsinaisesti ristiriidassa, vaikka MP osittain hylkää AO:n käsitteet ja lisää paljon uusia käsitteitä ja korjaa edeltäjänsä ongelmia. Jatkuvuutta tukee sekin, että Mitä filosofia on -kirjassa palataan AO:n linjoille joissakin poliittisissa pointeissa, kuten ”accelerationismin” kannattamisessa.

Kapitalismi ja yhteiskuntaontologia (gradukommentaari 1)

Sain gradusta kesäkuussa hyvin myönteisen lausunnon. Niin kuin kaikki akateemiset asiat, tämäkin on lähinnä ryhmätyön ansiota. Lukemaan, kirjoittamaan ja ylipäänsä ajattelemaan opitaan ryhmässä, vaikka oppimisen seuraukset ilmenisivätkin vasta kun on yksin läppärinsä äärellä. Yhteisestä oppimisesta huolimatta tulokset tavataan aina kiinnittää yksilöön. Menestyksestäkin tehdään yksilön eikä laajemman prosessin ominaisuus.

Itseäni auttoivat erityisesti viiden tai kuuden ihmiset gradukäsikirjoitusta koskevat kommentit. Ajattelin loppukesän aikana lämpimikseni esitellä muutamia kommentteja ja ajatella niitä parissa postauksessa, vaikka se onkin vähän turhamaista ja kiinnostaa luultavasti aika harvaa.

Kursivoidut kohtaukset näissä kommentaarijutuissa ovat lukijoiden esittämiä pointteja.

Mikä on pääoman, kapitalismin, aksiomatiikan, pääoman kaavan ja elimettömän ruumiin käsitteiden suhde?

Nähdäkseni (ks. gradun luvut 5 ja 6) Deleuzella ja Guattarilla kapitalismin järjestelmäluonteeseen kuuluu kaksi puolta: kiihdyttävä elementti (abstrakti kone/diagrammi eli pääoman arvonlisäys R-T-R’) ja jarruttava/kontrolloiva elementti eli kapitalismin aksiomatiikka. Kiihdytys ja jarru, abstrakti kone ja aksiomatiikka, liike ja kiinniotto: toisin sanoen deterritorialisaatio ja reterritorialisaatio. Kapitalismiin järjestelmänä kuuluu siis sekä pyrkimys loputtomaan laajentumiseen ja purkamiseen että pyrkimys purkavien virtauksien kontrolloimiseen ja hidastamiseen. Ilman kiihdyttävää puolta kapitalismi ei olisi dynaaminen, ja ilman kontrolloivaa puolta kapitalismi hajoaisi pakolinjoihinsa. Molemmat tarvitaan: tästä kapitalismin ristiriitaisuus ja skitsofrenisuus.

Kapitalismi ei siis ole yksi. Nostan gradussa pääoman kaavan kapitalismin moninaisia tendenssejä yhdistäväksi tekijäksi, mutta se ei tarkoita, että kaava ”määräisi” kapitalismia. Kapitalismi on heterogeeninen, vuotava ja äärimmäisen monimutkainen järjestelmä. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: kapitalismin toimintaa kokonaisuutena on käytännössä mahdoton ennustaa kovin tarkasti (vulgaarimarxilainen determinismi on siis heti ongelmissa), mutta kuten muitakin monimutkaisia järjestelmiä myös kapitalismia voidaan kuvata käsitteellisesti.

Pääoma on Deleuzelle ja Guattarille kapitalismin ”elimetön ruumis”, mutta kapitalismi ei ole yhtä kuin pääoma. Kapitalismia ei pidä tarkastella vain pääoman näkökulmasta, vaikka pääoma ilmeneekin kapitalismin maagisena ehtona, niin kuin D&G yrittävät sanoa elimettömän ruumiin käsitteellään. Pääoma peittää työn, tuotannon ja väkivallan pintansa alle.

Kaavan ja aksiomatiikan suhteesta elimettömään ruumiiseen laajasti ottaen en osaa sanoa. Minulle corps sans organes on aina ollut Deleuzen ja Guattarin vaikeimpia käsitteitä, se kun ei rajoitu pelkästään pääomaan, despoottiin tai maahan. Elimetön ruumis suhteutuu halukoneisiin, mutta Mille plateaux’ssa Deleuze ja Guattari pudottavat halukoneet ja muun psykoanalyyttisen käsitteistön ja silti jatkavat elimettömästä ruumiista puhumista. En ole aivan varma käsitteen yleisemmästä käyttökelpoisuudesta. Kapitalismin kontekstissa käsite on kuitenkin ihan mielekäs, jos sitä ajattelee Anti-Oidipuksen tavoin pääomana, joka on “antituotantoa” ja kuolemaa mutta joka silti ilmenee kaiken elämän ehtona.

Metodologinen tarkennus: jos historia ja sen tapahtumat ovat satunnaisia ja katkoksellisia, niin miten virtaavia tendenssejä voidaan löytää muuten kuin satunnaisina kehkeytymisinä? Miten ”tendenssi” sopii yhteen satunnaisen kanssa? Liittyykö virtaaviin tendensseihin lainalaisuuksia ja jos liittyy niin miten niistä voi tietää, ja jos ei liity niin voiko puhua tendensseistä ylipäätään?

Satunnaisuus tai aleatorisuus ei tarkoita sitä, että vallitsisi hyperkaaos, jossa kaikki on absoluuttisen sattumanvaraista merkityksessä ”yllättävää tai koko ajan vaihtuvaa”. Eikö satunnaisuudella, siis kontingenssilla, tarkoiteta filosofiassa yleensä (niin kuin tässäkin) sitä, mikä ei ole välttämätöntä eikä mahdotonta. Toisin sanoen sattuman korostaminen poistaa historian ajattelusta välttämättömyyden ja toisaalta teleologian.

Nähdäkseni Deleuzen ja Guattarin kanta on melko hyvin linjassa nykyään tavallisenakin pidetyn ”luonnontieteellisen” ontologisen ajattelun kanssa: järjestelmiä syntyy ja tuhoutuu moninaisista syistä, mutta ei ole välttämätöntä, että juuri tällaiset järjestelmät syntyivät juuri tällä hetkellä juuri siellä missä sattuivat syntymään. Kun esimerkiksi kapitalismi kerran käynnistyy, se tuottaa tendenssejä ja suhteellisia lainalaisuuksia (joita vaikkapa Marx tutki), mutta ei ole mitenkään välttämätöntä, että kapitalismi syntyy juuri 1400-luvulla Euroopassa tai että kapitalismi romahtaa tällä vuosikymmenellä voiton suhdeluvun laskutendenssin lain voimasta.

Nuori Marx muuten tutki väitöskirjassaan sitä, miten sattumassa on aina välttämättömyyttä (koska täydellinen sattuma olisi kaiken ulkopuolella). Marx hakee epikurolaisilta juuri kontingenssin korostusta, josta Althusser sitten myöhemmin kehittää oman aleatorisen materialisminsa.

Yksi pointti vielä: havaittu olioiden vakaus riippuu tarkastelun mittakaavasta. Kosmologian aikakäsityksessä vuoristot on aika ohimenevästi virtaava ilmiö. Sama pätee yhteiskuntahistoriaan: erilaiset virrat näyttäytyy eri tavalla juoksevina tai hyytyneinä mittakaavasta riippuen. Deleuze ja Guattari tunsivat hyvin Braudelin ja muiden annalistien materialistisen historiantutkimuksen, joka käsittelee pitkiä kestoja ja suhteellisen hitaasti muuttuvia prosesseja; se ei sulje pois prosessiontologiaa.

Ovatko Deleuze ja Guattari sosiaalisia konstruktionisteja?

Sosiaalisella konstruktionismilla ei taida olla paljon tekemistä D&G:n ajattelun kanssa, koska konstruktionismi ylikorostaa sosiaalista ja semioottista ja ei juuri ajattele materiaa, kun taas Deleuze ja Guattari korostavat voimakkaasti myös aineellisia virtauksia (esim. geenien, pääomien, metalliesineiden jne. virtaukset). Konstruktionismi on myös hyvin ihmiskeskeinen näkökulma. Deleuzen ja Guattarin ajattelua on mahdollista perustella ontologisen realismin kulmasta, toisin kuin sosiaalista konstruktionismia. (Tästä Deleuze-tutkijat eivät tietystikään ole yksimielisiä, ja aina on joku Peter Hallward, joka väittää Deleuzea idealistiksi ja mystikoksi.)

Jos on kiinnostunut ontologisista ja metodologisista kysymyksistä kapitalismin tutkimuksessa, osoittaisin kahteen suuntaan:

1. Manuel DeLandan kirjat, joissa kehitellään D&G:n ajattelun avulla materialistista historiaa (A Thousand Years of Nonlinear History) ja luonnontieteellis-matemaattista virtuaalisuuden ontologiaa (Intensive Science and Virtual Philosophy).
2. takaisinkytkeytymistä, emergenssiä ja kaaosta tutkivat kompleksisuusteoriat (esim. tästä kirjasta lähtien) – olen ollut viime aikoina vaikuttunut kompleksisuuden tutkimuksesta, mutta en mitenkään pysty pureksimaan kuin ihan pienen osan kaikesta tästä. Kiinnostaisi miettiä enemmän kompleksisuusteoreettisen lähestymistavan seurauksia yhteiskuntatieteiden ontologialle.

Mistä abstraktit koneet tulevat?

D&G eivät varsinaisesti selitä, mistä mikin käsite tulee, ja toki D&G:n esitystapa on usein kaoottinen ja elitistinen sekasotku, mutta abstrakteihin koneisiin sinänsä ei liity mystiikkaa. Esimerkki käyttämäni Carnot’n kierto syntyy materiaalisesti, kun saavutetaan olosuhteet, joissa se voi toteutua, ja abstraktina koneena se on sitten löydettävä empiirisesti. Abstrakteja koneita voi ajatella niin kuin Foucault’n panopticon-diagrammia: mistä se on syntynyt?

Onko D&G:n ontologiassa eroa ns. luonnonlain ja puhtaasti ihmisen toiminnassa esiintyvän funktion välillä?”

Mitä eroa noilla on? Miten ”luonnonlaki” käsitetään? Jos puhutaan esimerkiksi fysiikasta, niin senhän lait ovat (sikäli kuin tiedämme) kosmologisessa skaalassa historiallisia ja siinä mielessä suhteellisia. Oli miten oli, en näe miten on enää mahdollista ajatella ihmistä muista maailmankaikkeuden monimutkaisista järjestelmistä irrallisena.

Jos kapitalismista abstrahoidaan muotoja, joilla ei ole materiaalista olomuotoa ts. jotka eivät ilmene funktioina meteriaalisissa prosesseissa, niin eikö se ole Marxin ontologiassa/metodologiassa ongelma, koska sehän johtaa olettamaan jonkin ylimateriaalisen olemassaolon. Kuuluuko ”virtuaalinen tendenssi” perus vai ylärakenteeseen?

Perus- ja ylärakenteen metafora on huono ja Marx ja Engels käyttävät sitä tietääkseni vain alkupuolella uraansa, Engels itsekin valittelee että tulipa valittua paska analogia – paska siksi, että rakennuksessa perusta voi olla olemassa ilman yläkertaa, mutta yhteiskunnalla ei voi olla materiaalista perusrakennetta ilman ylärakennetta eli vähintään jotain sääntöjä, kulttuuria, normeja jne. (tästä ks. Koivisto & Lahtinen kirjassa Klassiset poliittiset ajattelijat).

Marx on tosiaan materialisti, mutta ei ollenkaan sellainen materialisti mitä vähän oudosti esimerkiksi oppikirjoissa edelleen opetetaan. Marxin yleinen esitysmetodihan nimenomaan alkaa mahdollisimman abstraktista asiasta ja etenee siitä konkretisaatioihin (kuten D&G tekee, ja kuten muuten myös Hegel tekee). Esimerkiksi Pääoma ei suotta ala tavaran esityksestä: tavara ei suinkaan ole mikään konkreettinen materiaalinen asia vaan – niin kuin Marx piruilee – täynnä metafysiikkaa, magiaa ja kaikenlaista outoa abstraktia väreilyä. Tavara on kapitalismissa äärimmäisen abstrakti asia, mikä tahansa voi olla tavara, ja juuri abstraktiuden vuoksi siitä täytyy aloittaa. Pääomassa ensin tulee abstraktiot (tavara, arvo, rahan looginen historia jne), myöhemmin vasta seuraa historiallinen taso.

Todellisuudessa abstraktioita, edes Marxin reaaliabstraktioiksi kutsumia asioita (kuten rahaa), ei tietysti ole olemassa ilman materiaa. Tässä kohdin D&G painaa kaasua ja väittää, että aivan kaikki on materiaa ja samalla todellista: ääni (ääniaallot), merkitykset (voisi ajatella esim. biologian ja kemian ja materiaalisen emergenssin kautta)… Joka tapauksessa aineen/materian käsite ei ole ollenkaan selvä asia, yleiskielessähän sillä tarkoitetaan lähinnä kiinteitä kappaleita tai jatkuvaa homogeenisuutta (ja kaipa tällainen ennakkoluulo on myös uuden ajan alun filosofiassa tai ainakin sen oppikirjaesityksissä), mutta nykyluonnontieteen tavoin D&G korostaa materian itsensä luovuutta ja heterogeenisuutta ja kykyä itseorganisaatioon.

Eikö tässä ole ristiriita: a) väestöryhmille löydetään omat aksioomansa ja b) vähemmistöjä ei voi aksiomatisoida.

D&G:llä ristiriitaa ei ole, koska väestö ja väestöryhmät ovat molaarisia, kun taas vähemmistöt pakenevat molaarisuutta ja aksiomatiikkaa. Tietysti vähemmistöjä voi yrittää representoida väestöryhminä, mutta silloin niitä konvertoidaan molaarisiksi ja väistämättä niistä leikataan käsitteeseen vain jokin jähmettyvä palanen. Vähemmistö on D&G:lle laadullinen eikä väestötieteellinen tai sosiologinen käsite.

Deleuzen ja Guattarin ehdottama kiihdyttäminen tarkoittaa väistämättä myös lisää ihmiskauppaa, sortamista, paskatyöhön pakottamista, siirtolaisten mielivaltaista kohtelua, luonnon ja eläimien raiskaamista ja ehkä myös avointa sotaa kapitalismin turvallisuuskoneistojen ja niitä pakenevien ihmisten välillä. Toisaalta eihän syövästäkään pääse irti leikkaamatta tiettyä osaa ruumiista pois, mutta tämä on kuitenkin aika dystooppinen näkemys.

Mahdollisesti! Tästä tulee helposti suuri ongelma. Tosin kapitalismia voi kiihdyttää erilaisiin suuntiin ja eri tavoin, nythän kiihdyttäminen tarkoittaa finanssipankkiireille nannaa ja meille muille lisää velkaa ja töitä. Tästä kiinnostaisi työstää lisää tekstiä, accelerationism (”kiihdytysoppi”) on ollut mannermaisen filosofian etulinjassa puhuttu aihe taas parin vuoden ajan.

Kapitalismi lyhyesti eli gradu on julkaistu

(Flickr)

Tässä blogissa työstämäni gradu on viimein valmis ja ulkona. Täältä sitä saa.

Kapitalismin käsite: Deleuzen ja Guattarin Marx-luenta ja autonomiset liikkeet

Tutkielmassa lähestytään kapitalismin käsitettä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Marx-luennan pohjalta. Pyrin muodostamaan systemaattisen esityksen Deleuzen ja Guattarin kapitalismianalyysista, joka on toiminut yhtenä viitekehyksenä 1990-luvulla nousseelle tietotalous- ja prekariaattikeskustelulle sekä tietyille yhteiskunnallisille liikkeille, kuten EuroMayDay-mielenosoituksia järjestäneelle ja perustuloa vaatineelle prekariaattiliikkeelle.

Deleuzen ja Guattarin ajattelussa kapitalismi on yhteiskunnallisten virtausten sattumanvaraisesta yhdistymisestä kehittynyt monimutkainen ja globaali yhteiskuntajärjestelmä, joka elää ristiriidoista ja jonka ainoa tarkoitus on Marxin esittelemän pääoman yleisen kaavan ilmaisema arvonlisäyksen tuottaminen. Kapitalismi ei ole sama asia kuin ”talous” tai ”markkinatalous”, vaan se on niitä laajempi muodostelma. Aksiomaattisena järjestelmänä kapitalismi ehdollistaa muita yhteiskunnan sektoreita. Kapitalismi ei kuitenkaan ole kaikkea hallitseva totaliteetti, koska yhteiskunnallinen toiminta vuotaa aina yli kontrolleista. Liikkeet pystyvät vaikuttamaan kapitalismiin kiihdyttämällä sen kehityskulkuja ja pakenemalla sen asettamia rajoja.

Tutkin kapitalismin käsitettä käsitteellis-filosofisella tasolla Deleuzen ja Guattarin ajattelussa sekä verkkolehti Megafoniin kirjoittaneiden yhteiskunnallisten liikkeiden toimijoiden teksteissä. Esitän Deleuzen ja Guattarin kautta huomautuksia kapitalismin historiasta ja toimintamekanismeista. Työ kytkeytyy ranskalaisen filosofian, yhteiskuntafilosofian, marxismin ja yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksen perinteisiin.

Gradua varten kävin läpi kohtalaisen kasan kapitalismimääritelmiä sanakirjoista, mediasta, taloustieteen oppikirjoista, sosiologian historiasta ja marxilaisten teksteistä. Olen päätynyt siihen, että jos tarvitsee nyrkkisäännöksi nopean määritelmän, Terry Eagletonin kuvaus on paras:

Yrittäjä on eri asia kuin kapitalisti. Kapitalismin ydin on nimenomaan sijoittamisessa eikä yrittämisessä sinänsä. Sijoittaja ja yrittäjä voivat toki olla sama henkilö, ja yrittäjä palvelee aina sijoittajaa, mutta tämä ei muuta asiaa. Ilman sijoittajaa ja sijoitustoiminnan aikaansaamaa kasautuvaa kasvupainetta yrittäjälle voisi riittää omien elinkustannustensa kattaminen (tuokin ylijäämä toki koostuu Marxin silmissä lisätyön mahdollistamasta voitosta). Mutta sijoittaja sijoittaa rahaa yksinomaan saadakseen lisää rahaa eikä tuottaakseen lisää tavaraa muille tai itselleen.

(–) Kapitalismi on sijoittajavaltaa, vaikka Marx ei tätä termiä käyttänytkään. Sijoittajavalta ei perustu siihen, että finanssimaailman parlamentaarinen kontrolli on liian vähäistä. Sen ydin ei ole sijoittajien harjoittamissa konkreettisissa painostus- tai lobbaustoimissa – vaikka vulgaarimarxilaiset ovat aivan oikeassa korostaessaan näiden ilmiöiden laajuutta. Sijoittajavallan ydinongelma ei ole tuloerojen kasvaminen.

Toki näitäkin ilmiöitä voi pitää vastenmielisinä, varsinkin silloin kun toimeentuloerot ovat rivoja, demokraattisten periaatteiden rippeitäkin poljetaan ja kun sijoittajat käyttävät päivänpoliittista kiristysvaltaa tavalla, joka raunioittaa tuhansien ihmisten elämän. Silti sijoittajan valta ei ensi kädessä ole vallankäyttöä poliittisessa tai sisällöllisessä mielessä, vaikka sillä onkin ratkaisevia poliittisia seurauksia.

Kapitalismi tarkoittaa rakenteellista pakkoa alistaa elämä arvonlisäyksen eli käytännössä sijoitustoiminnan ehtojen alaiseksi ja sen päämäärien palvelukseen.

(Miksi Marx oli oikeassa, s. 252-253)

Liiketeoriaa Perusteessa

Kirjoitin yhdessä työryhmän kanssa Vasemmistofoorumin Peruste-aikakauslehteen artikkelin, joka käsittelee yhteiskunnallisen muutoksen ja liikkeiden teoriaa.

Historialliset muodostelmat voivat vaikuttaa ”älyttömiltä” juuri siksi, että ne koostuvat moninaisista ja täysin eriaineksisista osista. Feodalismin sommitelmaan kuului muun muassa tietynlainen ymmärrys maasta tai alueesta, eläimistä sekä miesten ja naisten välisestä suhteesta. Mitään historiallista yhteiskuntamuotoa ei voi määritellä pelkästään tuotantomuodon ja omistussuhteiden perusteella, vaan lisäksi on huomioitava myös arkipäiväiset tavat, uskomukset ja käsitteet, ihmisiä yhdistävät kokemukset ja käytössä oleva teknologia.

Yhteiskunnan jakaminen tasoihin toimii karttana. Sillä ei ole niinkään väliä, onko yhteiskunnan tasoja seitsemän, kuten Harvey katsoo, vai tuhat, kuten Deleuze ja Guattari ovat esittäneet. Tärkeintä on hahmottaa yhteiskunta monimutkaisena toisiinsa kietoutuneiden ja toisensa lävistävien tasojen järjestelmänä, jossa mikään taso ei ole ensisijainen muihin nähden.

Pdf: Tuhat liikettä tuhannella tasolla

Deleuze ja Guattari -käsitteistö

Lyhyt D&G-sanasto löytyy myös tuolta yläpalkista.

Muistiinpanoja Marxin Grundrissestä

Vuoden 1848 myttyyn menneen vallankumousaallon jälkeen Marx ja Engels pakenivat Lontooseen Preussin, Ranskan ja Belgian viranomaisten jahtaamina. Pariisin työläisten kapina kukistettiin vuonna 1850, ja Kommunistien liitto hajosi 1852. Työväenliike oli tuottanut pettymyksiä ja epäonnistumisia toinen toisensa jälkeen. Vallankumouksen mahdollisuus oli siirtynyt kauemmas tulevaisuuteen. Niinpä Marx päätti keskittää voimansa toistaiseksi taloustieteen opintoihin. Hän alkoi työskennellä British Museumissa aikomuksenaan kirjoittaa mahtava taloustieteellinen teos, ”miekka, joka ilmestyessään olisi aikojen loppuun saakka alamaailman seiväs kapitalistien ja porvarien sydämessä”. Teosta varten Marx teki elokuun 1857 ja maaliskuun 1858 välillä yli 800 sivua muistiinpanoja, jotka sisälsivät muun muassa suunnitelman valtavaa kapitalistista yhteiskuntaa käsittelevää teossarjaa varten (tästä suunnitelmasta toteutui lopulta vain yksi osa, Pääoma). Nämä alustavat muistiinpanot julkaistiin toisen maailmansodan aikana Moskovassa Grundrisse-nimellä. Länsimaihin tekstit kulkeutuivat varsinaisesti vasta 1950-luvulla. Suomeksi ne julkaistiin 1970-luvulla otsikolla Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset.

Tästä saa kirjan englanninkielisen pingviiniedition pdf:nä, tehkää hyvin. Suomenkielinen pdf seuraa perässä joskus. Itse luen Marxia tässä kohtaa mieluiten englanniksi, sillä suomennoksesta tuntuu puuttuvan kieliopillisia täydennyksiä eikä sitä ole toimitettu yhtä hyvin kuin englanninnosta (englanninkielisessä editiossa on mm. termejä, eri käsikirjoituslähteiden eroja ja Marxin käsittelemiä henkilöitä avaavia alaviitteitä). Penguin-editiossa on myös käypä esipuhe käsikirjoituksen kontekstista ja sisällöstä.

Monet marxilaiset pitävät Grundrisseä lähes maagisena kirjoituksena. Sitä on kuvailtu Pääoman esityöksi ja luonnokseksi, yritykseksi ajatella ensimmäistä maailmanlaajuista talouskriisiä (vuoden 1857 paniikki) ja tekstiksi, jossa Marx ikään kuin ennalta käsin ylittää itse itsensä ja koko itseään seuraavan marxismin. Italian autonomien keskeiset käsitteet kehittyivät Grundrisseä lukiessa (ks. Negrin Marx Beyond Marx: Lessons on the Grundrisse). Teoksen johdantoa on luettu Marxin ajattelun metodologisena ja historianfilosofisena kuvauksena, ja myös marxismin arvostelijat ovat ammentaneet siitä (Deleuze ja Guattari ottavat tekstistä vauhtia Anti-Oidipukseensa). Käsikirjoituksen ehkä kuuluisin osa on niin kutsuttu konefragmentti, jossa Marx uumoilee, että tavaroita tuottava työ astuu syrjään rikkauden tuotannosta ja työn tilalle astuu teoria, abstrakti tieto, ”general intellect”. Lyhyttä konefragmenttia luetaan kuin Raamattua: sen tulkintojen vivahde-eroilla nähdään olevan tärkeitä seurauksia, ja poliittisesti sen pohjalta on tehty hyvin erilaisia päätelmiä (ks. Jussi Vähämäki: General intellect, tuon artikkelin laajennettu versio Uuden työn sanakirjassa ja Nicholas Thoburn: Deleuze, Marx, and Politics s. 80 alkaen).

Ne, jotka asettavat Grundrissen etusijalle, perustelevat kiinnostustaan tekstin avoimuudella ja liikkuvuudella Pääoman näennäisesti suljettuun esitysmuotoon verrattuna. Perinteisen näkemyksen mukaan (ks. Penguin-edition esipuhe) Grundrissessä näkyy Marxin tutkimuksen ja ajattelun liike, kun taas Pääomassa näkyy Marxin esityksen liike. Grundrisse on tutkimusta, Pääoma on tutkimusten tulosten esittämistä. Grundrissessä puhutaan metodeista ja suunnitelmista hajanaisesti ja epätäydellisesti, Pääoma aloittaa suoraan tuloksista ja vaikuttaa siksi ikään kuin aprioriselta käsitejärjestelmältä, jossa kategoriat liikkuvat pääoman logiikan mukaan (todellisuudessa Pääoma ei toki ole mikään suljettu tai aukoton looginen järjestelmä, vaan Marx vyöryttää siihen jatkuvasti heterogeenista ainesta). Grundrissen lukeminen on helppo kokea Pääoman lukemista vapaammaksi toiminnaksi. Kun avaa Grundrissen, mistään ei ilmesty muumioitunutta marxilaista perskärpästä, joka selittää miten kirjaa pitäisi lukea ”oikein”, mitä sen käsitteet ”oikeasti” tarkoittavat ja mitä niillä pitäisi tehdä.

Tänä keväänä ja syksynä on tarkoitus lukea Grundrisseä hyvässä seurassa, mahdollisesti Negrin kommentaarien kanssa. Aluksi muutama sana teoksen johdannosta.

Kapitalismi ja skitsofrenia

Kuinka monta kertaa kirjoitetaan:

Jos on olemassa niin sanottu ”jälkistrukturalistinen” sukupolvi, French Theorya ja postmodernismia äidinmaitonaan imenyt sukupolvi [- -], on Anti-Oidipus yksi tämän sukupolven aapisista. Se on yksi niistä kirjoista, joita ilman tähän sukupolveen kuuluva ei ole voinut oppia lukemaan ja kirjoittamaan comme il faut.

(Olli Sinivaara, Nuoren voiman pääkirjoitus 6/2007)

ja samalla valitetaan, ettei Deleuzen ja Guattarin tekstistä saa mitään tolkkua. Pitäisi lukea, mutta kun en ymmärrä! Vaikeita käsitteitä raskaat sivut täynnä, eikä mitään selitetä. Nuoren voiman Anti-Oidipus-teemanumero, jonka pääkirjoitusta juuri siteerasin, on tässä mielessä oireellinen, koska se ei auta juuri lainkaan ymmärtämään Deleuzea ja Guattaria. Lehdessä on muutama lyhyt perusjohdatus Deleuzeen (ei niinkään kyllä Guattariin, mikä on myös oireellista) ja yksi mielenkiintoinen soveltava polemiikki (Eetun EuroMayDayhin liittyvä kirjoitus vasemmiston vanhuudenvaivoista), mutta muu on apinoivaa pullistelua. Kirjoittajat matkivat Deleuzen ja Guattarin tyyliä sillä nololla tavalla, josta tuli vanhentunutta 80-luvun lopussa, tai pyörittävät peniksiään – sillä he ovat yhtä lukuunottamatta miehiä – osoitellen elintensä kokeneisuutta (ks. Janne Kurjen artikkeli, jossa hän kehuu kuinka kova tohtori hän on verrattuna Deleuzeen ja Guattariin).

Olen lukenut suomeksi yhden tekstin, jossa on onnistuneesti käsitelty Deleuzea ja Guattaria heidän omalla tyylillään, ja se on Janne Toivoniemen Skitsoanalyysia keltanokille (julkaistu Vastarintaa nykyisyydelle -kokoelmassa). Jos näen jonkun muun yrittävän samaa, todennäköisesti viivan kirjoittajan nimen yli. Vain kaksi asiaa auttavat tarttumaan Deleuzeen ja Guattariin, eikä kumpikaan niistä ole matkiminen:

1. kuiva ja selkeä selostaminen, sen selvittäminen, mistä on kyse ja mitä siitä on seurannut, vanha kunnon akateemisen kirjanpitäjän työ
2. Deleuzen ja Guattarin soveltaminen nykyisiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja kapitalismin muotoihin.

Yritän tässä ja myöhemmin gradussa ensimmäistä vaihtoehtoa. Jälkimmäistä on toteutettu vanhassa verkkolehti Megafonissa, Hedelmäblogissa ja Uusissa barbaareissa.

Anti-Oidipus

Deleuzen ja Guattarin teokset Anti-Oidipus (1972) ja Mille plateaux (Tuhat tasankoa, 1980) muodostavat kokonaisuuden, jota tekijät kutsuvat Kapitalismiksi ja skitsofreniaksi. Ensimmäisenä julkaistu Anti-Oidipus on tutkimus erilaisista tavoista organisoida yhteiskunnallisia muodostelmia, joilla kontrolloidaan sosiaalisia haluja. Kirja on myös manifesti halun vapauttamiseksi valtion, puolueen, ydinperheen, kirkon ja kapitalismin kaltaisista instituutioista. Teoksen lähtökohtana on psykoanalyysin kyvyttömyys ymmärtää osallisuuttaan kapitalistiseen yhteiskuntaan. Tätä voi verrata siihen, että Marxin mukaan poliittinen taloustiede ei myöntänyt ”porvarillisuuttaan” eli tukahduttavaa ja kapitalismia luonnollistavaa luonnettaan. Marx arvostelee Pääomassaan Adam Smithin ja David Ricardon taloustiedettä, joka ymmärtää porvarilliset omaisuuden ja tuotannon käsitteet epähistoriallisiksi ja luonnollisiksi kategorioiksi. Vastaavasti psykoanalyysi Deleuzen ja Guattarin mukaan käsittää halun perheen sisäiseksi ja yksilökeskeiseksi puutteeksi. Niin kuin porvarillinen taloustiede aloittaa vaihdon konkreettisesta piiristä eikä selitä miten konkreettinen tuli sellaiseksi kuin se on, siten psykoanalyysi aloittaa halun konkreettisesta piiristä eikä selitä miten halu lukittiin niihin kohteisiin, joihin se suuntautuu porvarillisessa yhteiskunnassa. Niin kuin porvarillinen taloustiede päätyy puolustelemaan ja luonnollistamaan kapitalistista yhteiskuntamuotoa keskittymällä yksityisomaisuuden esitysmuotoihin, siten psykoanalyysi päätyy luonnollistamaan ja puolustamaan ydinperheen kaltaisia instituutioita – ja sitä kautta koko kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää – keskittymällä yksityisen ja yksilökeskeisen halun esitysmuotoihin.[1] Psykoanalyysi, kuten suuremmassa mittakaavassa kapitalismi, on ”fantastinen hanke halun houkuttelemiseksi umpikujiin”. Oidipuksen hahmo (isä, mestari, pappi, pomo, johtaja, kenraali jne.) on halun kaappaamisen mekanismi, jota sekä psykoanalyysi että kapitalismi käyttävät.

Jos psykoanalyysin kritiikki vaikuttaa nykyään epäolennaiselta, Deleuzen ja Guattarin projektia voi yrittää ymmärtää sijoittamalla psykoanalyysin tilalle kulloinkin hallitsevan asetelman, esimerkiksi uusklassisen taloustieteen, evoluutiopsykologian, ydinperheopin, työmoraalin, kristillisen fundamentalismin tai nationalismin, ja kysyä, toimiiko Deleuzen ja Guattarin analyysi sen kanssa. Millä tavalla asetelma kanavoi ihmisten haluja? Mikä on sen yhteys kapitalismiin?

Anti-Oidipuksen keskeinen väite on, että psykoanalyysi toimii kuin kapitalismi siinä mielessä, että molempien rajana on skitsofrenia. Deleuze ja Guattari ymmärtävät skitsofrenian jatkuvaksi jakautumisen, hajoamisen ja psykoosin prosessiksi eli tietynlaisen tapahtumisen malliksi, eivät kliiniseksi käsitteeksi. Psykoanalyysi ei pysty käsittelemään psykootikkoja, koska heissä ei ole mitään tulkittavaa. Psykoanalyysin lähtökohtana on aina neuroosi, jonka oireita on mahdollista tulkita, ja analyytikko näkee skitsofrenian vain neuroosin läpi. Psykoanalyyttinen viitekehys löytää tiedostamattoman, halujen virrat ja fantasiat, mutta päätyy aina sitomaan nämä voimat oidipaalisiin kaappausmekanismeihin. Esimerkiksi Freud löytää jokaisen neurootikon oireista aina metaforan isään tai äitiin kohdistuvalla halulle, ja Melanie Kleinille lapsen puhe tunneliin menevästä junasta tarkoittaa isän penistä, joka menee äitiin. Psykoanalyysi palaa aina perhenäyttämölle eikä kykene käsittelemään halua yhteiskunnallisella, historiallisella ja sosiaalisella tasolla.[2] Vastaavasti kapitalismissa vallitsevat diskurssit (taloustiede) eivät pysty käsittelemään skitsofreenista jakautumista, hajoamista ja pakenemista, vaikka tämä skitsoprosessi on kapitalismin lähtökohtana siinä mielessä, että se elää vallankumouksista, työväen kamppailuista, pakolinjoista, innovaatioista, kokeiluista ja laajentumisyrityksistä.

Yhtäältä kapitalismi vapauttaa tuotannon potentiaalin (työvoiman ja koneet) hävittämällä vanhoja hierarkioita ja muodostelmia sekä tarjoamalla väestölle ”vapauden magiaa”. Toisaalta kapitalismi kiinnittää vapauttamansa voimat uusiin kiinnioton mekanismeihin, kuten palkkatyöhön, finanssimarkkinoihin ja loputtomaan velkaan. Kapitalismi vapauttaa tuotannon ja samalla tukahduttaa sen palkkatyöllä, tehtaalla ja yrityksellä – kontrollin ja riiston muodoilla – niin kuin se apurinsa psykoanalyysin kanssa tukahduttaa psykootikot psykiatrian ja mielisairaalan keinoin. Sama vapautuksen/hajottamisen (deterritorialisaation) ja kiinnioton/koostamisen (reterritorialisaation) välinen jännite vaikuttaa sekä psykoanalyysissa että kapitalismissa.

Deleuze ja Guattari eivät kannata deterritorialisaation ja reterritorialisaation välistä tasapainoa. Päinvastoin he haluavat kiihdyttää kapitalistista prosessia ja suistaa sen raiteiltaan:

Skitsofreniapitoisesta virtojen teorian ja käytännön näkökulmasta virrat eivät kenties nimittäin vielä ole kyllin deterritorialisoituja, kyllin dekoodattuja. Prosessista ei pidä vetäytyä, vaan on mentävä pitemmälle, ”kiihdytettävä prosessia”, kuten Nietzsche sanoi: todellisuudessa emme ole vielä nähneet mitään.

(Deleuze & Guattari 2010, 274.)

Deleuzen ja Guattarin antiautoritaarinen kirjoitustyyli tulkittiin ilmaisuksi vuoden 1968 työläisten ja opiskelijoiden kapinasta. Anti-Oidipuksesta tuli juhlittu underground-kirja, joka ”kaikkien” oli pakko lukea ja tuntea. Niinpä Deleuze ja Guattari saatettiin nostaa pienten oidipus-hahmojen asemaan ja korottaa postmoderneiksi teoriaguruiksi, vaikkei heidän ajattelunsa ole sisällöltään erityisen ”postmodernia” (kirjoitustyyliltään se varmasti on).

Tuhat tasankoa

Kahdeksan vuotta myöhemmin julkaistu Mille plateaux on Anti-Oidipusta varovaisempi kirja, joka sai ilmestyessään laimeamman vastaanoton. Psykoanalyysi on korvattu siinä kielitieteellä, ja deterritorialisaation ja kapitalismin kiihdyttämisen julistaminen on vaihtunut ehdotuksiin kokeellisesta ja ”minoorisesta” politiikasta. Antonio Negri ehdottaa Deleuzelle eräässä haastattelussa, että kirja on ” luettelo ratkaisemattomista ongelmista, erityisesti poliittisen filosofian alueella”. Kyseessä on erittäin rikas ja heterogeeninen kokoelma käsitteitä ja ajattelun malleja ympäristöineen, jotka vaihtelevat biologiasta ja geologiasta taloustieteeseen, politiikkaan antropologiaan, kuvataiteisiin ja musiikkiin. Se on yritys rakentaa avoin systeemi eli kokoelma käsitteitä, jotka ovat yhteydessä erilaisiin olosuhteisiin.

Milla plateaux jatkaa Anti-Oidipuksessa aloitettua marxilaista kapitalismianalyysia soveltamalla siihen monimutkaisia järjestelmiä tutkivien luonnontieteiden ajattelumalleja. Deleuze ja Guattari käsittelevät kapitalismia ”dekoodattujen virtauksen aksiomatiikkana”. Tämä vaatii hieman avaamista. Virtaus tai virta viittaa siihen, että Deleuzelle ja Guattarille yhteiskunta koostuu liikkeistä ja suuntauksista. Raha ja tavarat virtaavat markkinoilla, väestö virtaa kaupungeissa, sähkö virtaa johdoissa, hiustyylit ja muodit virtaavat ihmisryhmissä ja niiden välillä. Kapitalismia edeltävät yhteiskuntajärjestelmät perustuivat tällaisten yhteiskunnallisten virtojen ”koodaamiseen” eli rakenteistamiseen ja rajoittamiseen. Koodaaminen ei täysin häviä kapitalismissa – täysin koodaamaton eli vapaana virtaava yhteiskunta on mahdoton ajatus – mutta kapitalismin perustendenssi on kuitenkin Deleuzen ja Guattarin analyysissa dekoodaus eli virtausten vapauttaminen, purkaminen ja abstrahoiminen. Kapitalismi dekoodaa avioliiton, omaisuuden ja työn kaltaisten instituutioiden määritelmiä ja tyhjentää niitä merkityksistä. Avioliiton se purkaa yleiseksi seksuaalisuuden virraksi, omaisuuden abstraktiksi rahaksi eli pääomaksi ja työn yleiseksi potentiaaliksi eli työvoimaksi. Ilman dekoodausta ei olisi mahdollista käsitellä esimerkiksi ananasta, hiustenleikkuuta ja lentotukialusta toisiinsa verrattavina kauppatavaroina. Näistä dekoodatuista virtauksista muodostuu kapitalismissa aksiomaattinen järjestelmä, joka tekee kaikista virtauksista keskenään verrannollisia alistamalla ne rahan arvomuodolle.

Aksiooma on matematiikassa peruslause, jonka avulla todistetaan tuloksia päättelemällä. Mikä tahansa lausejoukko, joka on keskenään ristiriidaton, voidaan asettaa aksiomaattiseksi järjestelmäksi. Tällainen järjestelmä on looginen eli se perustuu muotoihin eikä sisältöön tai merkitykseen. Deleuzen ja Guattarin mukaan kapitalismi toimii aksiomaattisesti, koska se uuttaa lisäarvoa yhdistelemällä merkityksettömiä (dekoodattuja) virtauksia. Periaatteessa siis mitkä tahansa yhteiskunnalliset virrat voidaan asettaa lisäarvon lähteiksi (aksioomiksi), koska kapitalismi on nimenomaan muodollinen eikä sisältöön tai merkitykseen perustuva yhteiskuntamuodostelma. Aksioomaksi käy niin liberaali parlamentarismi kuin Kiinan autoritaarinen suunnitelmatalous. Kapitalismin elinvoimaisuus johtuu siitä, että se kykenee lennossa lisäämään aksioomia ja liittämään uusia dekoodattuja virtoja voimanlähteekseen. Ja koska kapitalismi ei perustu niinkään rajoittamiseen kuin purkamiseen, sillä ei järjestelmänä ole muita rajoja kuin se itse, ja tätä rajaa se lakkaamatta siirtää ja määrittelee uudestaan.

Deleuzen mukaan Mille plateaux’n poliittinen ajattelu osoittaa erityisesti kolmeen tärkeään suuntaan. Ensiksi siinä tarkastellaan yhteiskuntaa jatkuvasti kaikkialle pakenevana prosessina. Yhteiskuntaa määrittävät erilaiset pakolinjat, eivätkä esimerkiksi luokkien väliset vastakkainasettelut. Toiseksi Deleuze ja Guattari korvaavat luokan käsitteellä operoivan ajattelun vähemmistöjen käsitteellä. Vähemmistö ei ole heille lukumäärän mukaan määrittyvä käsite, vaan kyse on normeista ja malleista. Globaalisti tarkasteltuna valkoinen keski-ikäinen ja keskiluokkainen heteromies kuuluu lukumääräisesti vähemmistöön, mutta koska häntä pidetään vakiona ja mallina, johon kaikkia muita verrataan ja suhteutetaan, hän kuuluu itse asiassa enemmistöön. Kolmas suunta rakentuu ”’sotakoneiden’ aseman etsimisestä”. Tässä Deleuzen ja Guattarin käsitteistö hämää helposti. He kirjoittavat ”sotakoneesta”, ja haastattelussa Deleuze sanoo, että sotakoneen käsite ei ”määrity lainkaan sodan kautta vaan tietyn miehitystavan kautta” ja antaa esimerkiksi Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n tavan käyttää aikaa ja tilaa. Tämän perusteella voisi ajatella, että sotakone viittaa jonkinlaiseen militanttiuteen ja aggressioon. Kyse on kuitenkin pikemminkin organisoitumisen tavasta. Kun esimerkiksi valtiokoneisto organisoi yhteiskuntaa uurtamalla, kanavoimalla ja juovittamalla tilaa (vrt. shakkilauta), sotakoneen organisoitumismuoto on avoin, sileä, ulkoinen ja perustuu liikkuville suhteille (vrt. go-pelilauta).

Deleuzen ja Guattarin mukaan vähemmistöjen tehtävä on ”kapitalismin murskaaminen, sosialismin uudelleenmäärittely, sotakoneen perustaminen”. Kysymys kapitalismin tuhoamisesta tai ylittämisestä jää kuitenkin auki molemmissa Kapitalismin ja skitsofrenian teoksissa. Tämä johtuu siitä, että kapitalismin ylittävä perspektiivi vaikuttaa utopistiselta kapitalismin sisältä katsoen, eivätkä Deleuze ja Guattari halua esittää minkäänlaista utopiaa, koska sellainen olisi idealismia, toisten puolesta ajattelemista ja hierarkian asettamista.

---

[1] Marxin ja Deleuzen ja Guattarin projekteja voi rinnastaa pitemmällekin. Marxin mukaan tavaroiden vaihtoa selittämään tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat Smithin ja Ricardon poliittisen taloustieteestä. Siksi Marx abstrahoi pääoman prosessina irti sen konkreettista ilmentymistä ja käsittelee sitä ikään kuin itsenäisenä subjektina. Vastaavasti Deleuzen ja Guattarin mukaan halun muodostelmien selittämiseksi tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat psykoanalyysista. Siksi he abstrahoivat halun prosessina ja itsetuotantona irti sen konkreettisista ilmentymistä ja käsittelevät sitä ikään kuin yhteiskunnan metafyysisenä pohjavirtana.

[2] Deleuze ja Guattari pitävät Wilhelm Reichia myönteisenä poikkeuksena psykoanalyysin valtavirrasta ja viittaavat hänen vuonna 1933 julkaistuun teokseensa Fasismin massapsykologia, jossa Reich etsii syitä siihen, miksi iso osa saksalaisista äänestäjistä todella halusi natsien nousevan valtaan. Frankfurtin koulukunta on toinen ilmeinen poikkeus. Esimerkiksi Herbert Marcuse ja Erich Fromm sovelsivat psykoanalyysia yhteiskunnallisella tasolla ja marxilaisesta taustasta. Frankfurtilaiset eivät kuitenkaan tiettävästi vaikuttaneet ranskalaiseen keskusteluun 1960- ja 70-luvuilla, eivätkä Deleuze ja Guattari viittaa heihin.

Kommentaareista: DeLanda, Virtanen, Viren & Vähämäki

Alla luonnostelua gradun johdannon kirjallisuusosuuteen. En laita koko settiä johdantoon enkä käytä näitä alaotsikoita, vaan tiivistän tekstiä ja hajautan sitä materiaalia alaviitteiksi ja myöhempiin lukuihin. Enkä oikeasti ole näin kriittinen, gradusta jää pois luultavasti ainakin Perinnöttömien perinteen kritiikki, joka on tässä vähän väkinäistä. Tulkoon tässä silti näin auki spekuloituna.

Ensisijaisena aineistona käytän Deleuzelta ja Guattarilta Anti-Oidipuksen lukuja 1 ja 3 ja Mille plateaux’n lukua 13 sekä Marxilta Pääoman ensimmäisen osan lukua 4 sekä muutamia kohtia teossarjan kolmannesta osasta. Menen suoraan Deleuzen ja Guattarin esittämään tulkintaan ja joskin kommentoin kriittisesti sen väitettyjä uutuuksia ja poliittista soveltuvuutta, niin en aio puuttua kysymykseen siitä, esittävätkö Deleuze ja Guattari Marxin ajattelun ”oikein”. Olen kiinnostunut siitä, miten he käyttävät Marxia, en siitä, onko heidän tulkintansa tarkka tai reilu Marxille. En siis tee Marx-tutkimusta. Näin saan pidettyä fokuksen Deleuzessa ja Guattarissa ja kapitalismikeskustelussa, jota käydään heidän vanavedessään.

Viitekehykseni kulmakivinä toimivat kolme kommentaaria, jotka käsittelevät Deleuzen ja Guattarin Marx-suhdetta.

DeLanda

Tunnettu deleuzelaisen ajattelun kehittäjä Manuel DeLanda arvostelee Deleuzen ja Guattarin kapitalismin käsitettä ja marxilaisia vaikutteita useissa teksteissään (DeLanda 1997, 331; DeLanda 2008; DeLanda 2009). Esimerkiksi artikkelissaan “Molar Entities and Molecular Populations in Human History” DeLanda (2009, 235) esittää, että 1) Marxin poliittinen taloustiede on ”konkurssissa”, 2) että “Marxin lumous” houkuttelee Deleuzen ja Guattarin olettamaan ”turhan molaarisen entiteetin nimeltä kapitalismi” ja 3) että Marxin huonon vaikutuksen vuoksi Deleuze ja Guattarin nojautuvat liiaksi periaatteisiin – kuten ”voiton suhdeluvun laskutendenssiin” – joihin ei DeLandan mukaan liity historiallista todistusaineistoa.

Kolme kapitalismia

Palaan gradun teemoihin ja luonnostelen johdanto-osuuteen tajunnanvirtana työn lähtökohtia ja taustaa.

Kapitalismi on yleiskielen sana, jota käytetään sekä yhteiskuntatieteissä että lehtikirjoituksissa. Sana otetaan usein annettuna tai sitä luonnehditaan vain epämääräisesti ja siitä puhutaan ikään kuin ohimennen. Oikeastaan kapitalismitutkimuksen esi-isänä pidetyltä Marxiltakaan ei löydy kapitalismin määritelmää. Marx käyttää käsitettä erittäin harvoin ja puhuu kapitalismin sijaan “kapitalistisesta yhteiskuntamuodosta” tai “porvarillisesta yhteiskunnasta”, joiden piirteitä hän analysoi tuhansien sivujen verran. Mitään erityistä kapitalismin määritelmää Marx ei tietääkseni anna.

Esittelen seuraavaksi kaksi yleistä tapaa käsittää kapitalismi ja tarkastelen sitten, miten marxilaiset kapitalisminäkemykset eroavat niistä. Tällä pohjustan sitä, kuinka Deleuzen ja Guattarin Marx-luenta eroaa yleisistä kapitalismin määritelmistä. Samalla herättelen kysymystä siitä, mikä on se kapitalismi, josta meillä on epämääräinen esiymmärrys arkikielisissä keskusteluissa.

Kapitalismi

Alan viimein väsätä gradua. Maisteriohjelma on kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuus, pääaine filosofia. Aiheena on kapitalismin käsite Deleuzen ja Guattarin Marx-tulkinnassa. Laitan alustavan ideapaperin tännekin, jos jotakuta kiinnostaa kommentoida.

Johdanto

Neuvostoliiton hajoamisen ja Berliinin muurin murtumisen jälkeen kapitalismin käsite päätyi epäsuosioon. Lehdistössä ja poliitikkojen kannanotoissa puhuttiin neutraalisti ”taloudesta”, korkeintaan ”markkinataloudesta”, ikään kuin kyseessä olisi luonnollinen ja itsestään selvä asia eikä keskeinen yhteiskunnallinen ja historiallinen käsite, jota kannattaisi analysoida. Vuonna 2008 puhjennut talouskriisi toi kapitalismin käsitteen takaisin julkiseen keskusteluun. Talouskriisin jälkeen kapitalismista ovat puhuneet niin Le monde kuin Financial Timeskin.

Epäselväksi kuitenkin jää, mitä kapitalismilla tarkoitetaan. Onko se sama asia kuin markkinatalous tai pelkkä ”talous”? Yhteiskunta tavataan jakaa kolmeen sektoriin: yritystoimintaan, valtioon sekä kansalaisyhteiskuntaan. Mihin sektoriin kapitalismi sijoittuu? Vai leikkaako kapitalismi jokaisen sektorin läpi? Muodostaako se taustajärjestelmän, joka sääntelee koko yhteiskunnan jakautumista?

Tutkimuskohteeni on kapitalismin käsite. Lähestyn sitä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Marx-tulkinnan avulla, joka on ajankohtainen kolmesta syystä. Ensiksi siinä päivitetään Marxin Pääomassa esittämä kapitalismianalyysi tietoteollisuuden aikakaudelle, jolloin talous perustuu väestön moninaisiin identiteetteihin ja haluihin sekä maailmanlaajuisiin finanssimarkkinoihin.

Toiseksi Deleuze ja Guattari ymmärtävät kapitalismin yhteiskuntamuodoksi, joka elää ristiriitaisten liikkeiden, konfliktien ja jakautumisen kautta tapahtuvasta muutoksesta. Deleuzen ja Guattarin Marx-tulkinta esittää siis näkökulman, jonka kautta on mahdollista ymmärtää kapitalistisen yhteiskunnan jatkuvaa muutosta: loputtomia talouskriisejä, jatkuvia organisaatiouudistuksia, yhä aggressiivisempaa brändimarkkinointia ja niin edelleen.

Kolmanneksi tämä Marx-tulkinta on toiminut yhtenä viitekehyksenä 1990-luvulla heränneelle tietotalous- ja prekariaattikeskustelulle sekä tietyille yhteiskunnallisille liikkeille, jotka ovat syntyneet työelämän ja talouden muutoksen tuottamien ilmiöiden ympärille. Suomalaisista liikkeistä Deleuzeen ja Guattariin pohjautuvaa kapitalismianalyysia on soveltanut esimerkiksi EuroMayDay-mielenosoituksia järjestänyt ja perustuloa vaatinut Prekariaatti.org-liike sekä siirtolaispoliittinen Vapaa liikkuvuus. Deleuzen ja Guattarin kapitalismikäsitys näkyy muutenkin radikaalista vasemmistosta ja autonomisista liikkeistä käytävässä keskustelussa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa.

Mitä kapitalismi on?

Deleuze ja Guattari esittävät Marx-tulkintansa teoksissa Anti-Oidipus (1972) ja Mille plateaux (1980). Yhdessä teokset muodostavat kokonaisuuden, jota Deleuze ja Guattari kutsuvat nimellä ”kapitalismi ja skitsofrenia”. Heidän mukaansa kapitalismi on sisäisesti skitsofreenista (kreik. skhizein, ”jakaa” tai ”halkaista”), koska kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä pääoma purkaa itsensä rajat mutta asettaa ne aina uudelleen eri tasolla. Kapitalismi on yhteiskuntajärjestelmä, joka on jatkuvassa ristiriidassa itsensä kanssa ja elää tästä ristiriidasta. Kun aikaisemmat yhteiskuntamuodot perustuivat alueeseen (esim. heimoyhteiskunnat) tai auktoriteettiin (esim. keisarilliset tai uskonnolliset imperiumit), niin kapitalistinen yhteiskunta perustuu vapautuksen ja kiinnioton kaksoisliikkeeseen: kapitalismi rikkoo rajoja ja vetää rajoja, laittaa yhteiskunnallisia virtoja liikkeeseen ja pysäyttää niitä. Se on perustavasti jakautunut ja jakautumiseen perustuva järjestelmä.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Kapitalismi pistää koko yhteiskunnan liikkeeseen, hajottaa kaiken vanhan ja pyhän sekä vapauttaa yhteiskunnalliset virrat, kuten Marx ja Engels kirjoittavat Kommunistisessa manifestissa. Kapitalismi tuhoaa kirkon, maaorjuuden ja muut feodaaliset jäänteet, tai jos puhutaan 2000-luvusta, niin kapitalismi myllertää sekä kansallisvaltioiden rajoja että ydinperhettä ja seksuaalisia identiteettejä. Yhteiskunnallisten virtojen vapauttaminen kuitenkin uhkaa kapitalismia itseään: jos kapitalismi etenisi tarpeeksi pitkälle, ei jäisi jäljelle minkäänlaisia instituutioita, joita kapitalismi tarvitsee realisoituakseen. Siksi kapitalismi jatkuvasti vastustaa omaa vapauttavaa liikettään, joka työntää järjestelmää kohti sen rajoja. Kapitalismi yhtä aikaa sekä vapauttaa että alistaa. Jos kapitalismi ei ottaisi omaa vapauttavaa elementtiään kiinni, se ajautuisi tuhoon (koska vapaat ihmiset tulisivat toimeen ilman pääomaa ja palkkatyötä eli kapitalismin peruselementtejä – silloin ei tarvittaisi koko kapitalistista järjestelmää). Jos kapitalismissa taas ei olisi mitään vapauttavaa, se tukehtuisi (ei syntyisi uusia innovaatioita eikä talouskasvua, eivätkä työläiset suostuisi elämään järjestelmässä). Tämä on kapitalismin ongelma ja sen skitsofrenia.

Marx kirjoittaa samasta dynamiikasta Pääoman kolmannessa osassa: “Kapitalistinen tuotanto pyrkii alituisesti voittamaan nämä sisäiset rajansa, mutta se voittaa ne ainoastaan keinoin, jotka asettavat nämä rajat sen eteen uudestaan ja paljon suuremmassa mittakaavassa. Kapitalistisen tuotannon tosi raja on pääoma itse [–].” Deleuze ja Guattari kehittävät tätä näkemystä. Heidän projektissaan on siis kyse klassisesta kapitalismin sisäisten konfliktien ja liikkeiden tutkimuksesta, mutta tavalla, joka ottaa huomioon talouden muutoksen Marxin jälkeen, 1900-luvun luokkataistelujen historian, uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin liittyvän ajattelun sekä muun muassa Freudin, Nietzschen, Spinozan ja Kantin ajatteluun liittyvät nykykeskustelut.

Aineisto ja rajaus

Kysyn siis: mitä kapitalismi on? Mitä se on Marxille Deleuzen ja Guattarin mukaan ja mitä mieltä heidän kommentaattorinsa ovat tästä? Entä mitä merkitystä tämänkaltaisella kapitalismin analyysilla on nykyiselle poliittiselle filosofialle ja uusille yhteiskunnallisille liikkeille?

Ensisijaisena aineistona käytän Deleuzelta ja Guattarilta Anti-Oidipuksen lukuja 1 ja 3 ja Mille plateaux’n lukua 13 sekä Marxilta Pääoman ensimmäisen osan lukua 4 ja muutamia kohtia Pääoman kolmannesta osasta. Menen suoraan Deleuzen ja Guattarin esittämään tulkintaan ja joskin kommentoin kriittisesti sen väitettyjä uutuuksia ja poliittista soveltuvuutta, niin en aio puuttua kysymykseen siitä, esittävätkö Deleuze ja Guattari Marxin ajattelun ”oikein”. Olen kiinnostunut tiukasti vain siitä, miten he käyttävät Marxia, en siitä, onko heidän tulkintansa tarkka tai reilu Marxille. En siis tee Marx-tutkimusta. Näin saan pidettyä fokuksen Deleuzessa ja Guattarissa, nykyajassa ja kapitalismin muutoksesta käytävässä keskustelussa.

Tutkielman viitekehyksen kulmakivinä toimii kolme kommentaaria, jotka käsittelevät Deleuzen ja Guattarin Marx-suhdetta. Ensimmäinen kommentaari on tunnetun Deleuze-tutkija Manuel DeLandan artikkeli “Molar Entities and Molecular Populations in Human History” (2009). DeLanda esittää siinä, että 1) Marxin poliittinen taloustiede on ”konkurssissa”, 2) että “Marxin lumous” houkuttelee Deleuzen ja Guattarin olettamaan ”turhan molaarisen entiteetin nimeltä kapitalismi” ja 3) että Marxin huonon vaikutuksen vuoksi Deleuze ja Guattarin nojautuvat liiaksi periaatteisiin – kuten ”voiton suhdeluvun laskutendenssiin” – joihin ei DeLandan mukaan liity historiallista todistusaineistoa.

Toinen tärkeä kommentaari on Akseli Virtasen väitöskirja Biopoliittisen talouden kritiikki (2006), jossa tutkitaan “taloudellisen arvonmuodostuksen ja kapitalistisen tuotantotavan mutaatiota käsitteellisellä tasolla”. Kirja kokoaa yhteen ja referoi laajasti Deleuzen ja Guattarin Marxiin ja semiotiikkaan pohjautuvaa kapitalismianalyysia.

Kolmanneksi käyn keskustelua Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen Perinnöttömien perinteen (2011) kanssa. Viren ja Vähämäki sanoutuvat irti marxismista ja muistuttavat, että Marx asetti tehtäväksi maailman muuttamisen. Deleuzessa ja Guattarissa kirjoittajia kiinnostaa “vallankumous molaarisia mausoleumeja ja muureja vastaan, heidän näkemyksensä kapitalismista virtojen ja venttiilien järjestelmänä”.

Rakenteesta

Gradussa on johdannon ja päätelmien lisäksi neljä päälukua. Luvut ryhmittyvät väljästi aikajärjestyksessä: 1) miten Deleuze ja Guattari tahoiltaan päätyvät lukemaan Marxia ja mikä on Marxin taustavaikutus heidän tuotannossaan eli metodiluku, 2) miten kapitalismi syntyy heidän mukaansa eli historialuku, 3) miten he käyttävät Marxia kapitalistisen nykyjärjestelmän analyysiin eli varsinainen kapitalismin käsite -luku ja 4) mitä filosofisia ja poliittisia seurauksia heidän hankkeellaan on ollut eli Deleuzeen ja Guattariin pohjautuva nykykeskustelu -luku.

Ensiksi on siis ”skolaarinen” kysymys. Sen tarkoituksena on selvittää lyhyesti Deleuzen ja Guattarin keskeisten töiden Marx-kytköksiä (ensisijaisesti kuitenkin filosofisesti, ei niinkään aatehistoriallisesti). Deleuze ja Guattari tapasivat vuonna 1969, jota ennen kumpikin oli tutustunut Marxiin omista lähtökohdistaan. Niinpä vuoden 1968 väitöskirjassaan Différence et répétition Deleuze lukee Marxia strukturalismista käsin, kun taas Guattari sovelsi Marxia poliittisessa aktivismissaan ja psykoanalyysin kritiikissään. Pyrin tekstejä vertailemalle osoittamaan esimerkiksi, että Anti-Oidipuksen keskeinen kolmijako tuotantoon, jakeluun ja kulutukseen on peräisin Marxin Grundrissestä ja että Anti-Oidipuksen rakenne on muotoiltu Marxin ja Engelsin yhteisen tuotannon mukaan.

Toinen luku käsittelee kapitalismin historiallista syntyprosessia Deleuzen ja Guattarin Marx- ja Braudel-tulkintojen pohjalta. Esittelen lyhyesti Deleuze ja Guattarin teorian yhteiskunnallisista muodostelmista. Sen jälkeen käyn läpi kysymystä siitä, miksi kapitalismi syntyi lännessä 1500-luvulla eikä esimerkiksi Kiinassa tai Roomassa ja miten se kehittyi valtion ja kaupungin välisestä dynamiikasta. Deleuzen ja Guattarin mukaan oleellisin asia kapitalismin historiassa on vapaan rahan ja vapaan työvoiman satunnainen kohtaaminen.

Kolmas pääluku käsittelee gradun pääongelmaa eli kysymystä Marxin kapitalismin käsitteen filosofisesta tulkinnasta. Esitän, että tämän käsitteen tärkein komponentti on Marxin löytämä pääoman yleinen kaava (R – T – R’), jonka voi kytkeä Deleuzen ja Guattarin diagrammin käsitteeseen. Kapitalismi on järjestelmä, joka pyrkii toteuttamaan pääoman kaavaa, mutta koska kaava on muodollinen – se edellyttää vain, että pääoman arvo lisääntyy – niin se voi toteutua hyvin erilaisissa konkreettisissa yhteiskunnissa. Siksi kapitalismi voi saada erilaisia konkreettisia muotoja pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta autoritaariseen Kiinaan. Kapitalismin ilmentymiä yhdistää historiallisesti syntynyt pääoman abstrakti kaava, mutta ilmentymät muodostavat moninaisen, monimutkaisen ja jakautuneen (skitsofreenisen) koneiston.

Neljännessä pääluvussa aion hyvin lyhyesti nostaa esille Deleuzen ja Guattarin Marx-tulkintaan pohjautuvia nykyaikaisen kapitalismin analyysille ajankohtaisia teemoja, kuten keskustelut subjektiivisuudesta, ekologiasta, prekarisaatiosta ja kontrolliyhteiskunnasta. Viittaan myös Deleuzen ja Guattarin Marx-tulkinnan merkitykseen tietyille yhteiskunnallisille liikkeille. Esitän, että Michael Hardtin ja Antonio Negrin globalisaatiokriittisen liikkeen piirissä paljon keskusteltu Imperiumi-teesi (Empire, 2000) on pääpiirteissään löydettävissä jo kahdesta Mille plateaux’n luvusta ja että Deleuzen ja Guattarin teksteissä esitetty kapitalismianalyysi ja poliittinen strategia ovat vaikuttaneet 2000-luvun suomalaisiin autonomisiin liikkeisiin, kuten EuroMayDay-mielenosoituksiin, perustulokeskusteluun, vasemmiston sisäiseen kritiikkiin ja siirtolaisaktivismiin.