Oman aikamme episteemit

Jokaista aikakautta määrittävät (tietyllä alueella) tiedolliset syvärakenteet, joiden kokonaisuutta voi kutsua episteemiksi: tämä on Foucault’n Sanojen ja asioiden idea. Ajallisen etäisyyden päästä Foucault’n oli mahdollista väittää, että renessanssin aikana episteemi oli asioiden näkeminen samankaltaisina eli analogisina, että Länsi-Euroopan klassisella ajalla episteemi koostui rationaalisesta, taulukkomaisesta analyysista ja että Kantin jälkeen 1800-luvulla eli ”modernilla ajalla” episteemiksi muodostui ihmisen hahmoon kiinnitetty historiallisuus ja sarjallisuus.

Foucault’n teoksen jälkeen on monesti arvuuteltu, minkä voisi hahmottaa oman aikamme episteemiksi. Keskeltä asioiden sekasotkua onkin sitten vaikeampi sanoa, mikä pitkälti tiedostamaton episteeminen kenttä meidän tiedonhahmotustamme kanavoi.

Kenties Foucault’n oma diskurssin käsite on hyvä ehdotus uudeksi episteemiksi. 1960-luvulta alkaen kaikesta tuli vähitellen ”diskurssia”, keskustelun käytäntöä omine sääntöineen, jotka määrittävät, mitä on milloinkin mahdollista sanoa esimerkiksi huumediskurssissa, seksidiskurssissa, woke-diskurssissa, liberaalin sanomalehden pääkirjoitusdiskurssissa. Diskurssin ongelmana on tosin ylenmääräinen keskittyminen lausumiin, siis puheeseen. Foucault’n ajattelun laajuudesta, käytännöllisyydestä ja toistuvista disclaimereista huolimatta diskurssin käsite viittaa siihen, mitä on sanottu ja mielellään myös kirjoitettu pysyvään muotoon. Kun tutkitaan diskurssia, lähdetään jostakin näkyvästä ”tekstistä”, josta sitten voidaan päätellä puheen tuottamisen enemmän tai vähemmän tiedostamattomia sääntöjä, ehtoja, joilla puheessa tuotetaan totuutta, sitä, mitä puheessa on mahdollista sanoa ja mitä ei, ja niin edelleen. Lopulta diskurssi on arkistoja kaivelevan tutkijan tai jotakin mediaa seuraavan ihmisen käsite. Tällaisena se on tekstikeskeinen, ihmiskeskeinen ja ilmaisukeskeinen. Se on silti loistava ehdokas episteemiksi, koska siihen liittyy metason itsereflektiivisyys episteemeistä. Diskurssi on eräänlainen metaepisteemi siis: episteemi, jonka rakenne on tulla tietoiseksi episteemeistä. Ja elämmehän nyt metatason metaelämää.

Toinen ehdotus nykyiseksi episteemiksi on verkosto. 1990- ja 2000-luvulla kaikkea tietoa alettiin hahmottaa verkoston muodossa: ilmastotieteet, internet, toimijaverkkoteoria, sosiaaliset verkostoanalyysit, historian ja elämän verkot, sienirihmastojen ajattelu; joka ikisestä tiedonalasta on kirjoitettu verkoston näkökulmasta. Verkoston ajattelussa maailma uppoaa immanenssiin ja siltä tulee – Kai Erikssonin kirjan nimen sanoin – maailma ilman ulkopuolta. Niin kuin diskurssin ajattelu jatkuu edelleen erilaisten postdiskursiivisten käänteiden (uusmaterialistinen käänne, affektiivinen käänne…) jälkeen, siten verkostoajattelu ei ole lainkaan tyhjentynyt, vaikka se on kohdannut monenlaista kritiikkiä. Esimerkiksi Andreas Malm arvostelee erilaisia verkostoajattelijoita, erityisesti Latouria, kirjassaan The Progress of this Storm siitä, että nämä latistavat maailman oliot näennäisesti samanlaisiksi ja samanarvoisiksi ja muuttavat ajattelun sekavaksi ja mystifioiduksi, vaikka todellisuudessa hekin pyrkivät vaikuttamaan nimenomaan inhimillisiin toimijoihin, ja ihmiset todella ovatkin yhteiskunnallisen toiminnan päähahmoja. Verkostoajattelu on muutenkin kärsinyt suuresta suosiostaan, joka tyypillisesti johtaa ajattelun mössöytymiseen niin yleisluontoiseksi ja löysäksi, että sillä on vaikea sanoa enää mitään kovin uutta.

Kolmas ehdotus voisi olla narratiivi. Elämme itsereflektiivisten ja korostetun tiedostettujen tarinallisten rakenteiden aikaa. Kun parikymmentä vuotta sitten kaikki oli diskurssia, viime vuosina kaikesta on tullut narratiivia, kertomusta ja kertomusten vaarallisuutta. Niinpä Paperi T:kin tiesi räpätä, että ”narratiivi narraa”. ”Narratiivin” episteemiseen luonteeseen viittaa muun muassa autofiktion suosio ja sosiaalisen median tarinallisten representaatioiden valtava merkitys. Suosittujen maailmanselittäjien, kuten Yuval Noah Hararin, peruskäsitteitä on ”tarinojen merkitys”. Identiteetit ovat tarinallisia, uutisjutut noudattavat tarinallisia rakenteita, ihmiset sepittävät itsestään kaavamaisia narratiiveja. Kuitenkin kaikkeen, mitä narratiivista on sanottu, pätee kenties sama kuin diskurssiin, ja narratiivia voi pitää vähintään limittäisenä diskurssiajattelun kanssa.

Neljäs episteemikokelas on data. Se jatkaa 1700-luvulla syntynyttä tilaston käsitettä sekä 1900-lukulaista informaation käsitettä. Oletamme, että totuus ilmiöistä syntyy tilastollisella makrotasolla, kunhan aggregoimme riittävästi big dataa ja seulomme siitä olennaiset kuviot oikeilla menetelmillä. Piilaaksossa uskotaan datan voimaan, ja miksei uskottaisi, sillä taloutta ja narratiiveja vaikuttavat hallitsevan Applen, Amazonin, Alphabetin/Googlen, Microsoftin, Facebookin ja Tencentin kaltaiset dataan perustuvat teknologiajätit. Dataismi jättää kuitenkin auki kysymyksen siitä, mikä ohjaa datanseulontaa: millä metodeilla keräämme, lähestymme ja jalostamme dataa ja mihin päämäärään?

Viides mahdollisuus hahmottaa nykyaikainen episteemi on aivotutkimuksesta karannut plastisuuden käsite, jolla yleensä tarkoitetaan aivojen tai muun materiaalin/järjestelmän kykyä mukautua notkeasti, ottaa ja säilyttää uusia muotoja. Plastisuus on sikäli mielenkiintoinen käsite, että se vilahtaa filosofian historiassa siellä täällä Platonilta Hegeliin mutta nousee jossain määrin hegemoniseksi vasta 1900-luvun lopulla juuri neurotieteiden ansiosta. Catherine Malaboun Mitä tehdä aivoillemme? muotoilee (sic) plastisuuden eräänlaiseksi episteemiksi, jolla käsitetään niin aivoja kuin liikkeenjohtoa ja työtä ja yksilön elämäkertaa – joskin tällöin plastisuus käsitetään usein virheellisesti joustavuudeksi, elastisuudeksi, mitä plastisuus ei ole, koska plastisuudessa on tietyt rajat, jonka jälkeen plastinen materia räjähtää tai tuhoutuu, kun taas elastinen materiaali kykenee palaamaan jäljittä lähtötilaan. Joka tapauksessa hahmotamme niin maailmaa kuin tietoamme maailmasta plastisuuden näkökulmasta: ajattelemme, että se on muovattavissa ja uudelleenjärjestettävissä; näemme maailman ja maailmaa koskevat tietomme muotoa ottavana ja muotoa antavana.

Kuudes ehdotus voisi olla peli tai pelillisyys. Maailma pelillistyy pienin askelin, kun pelimäisiä elementtejä tuodaan opintojen seurantaan, elämänhallintasovelluksiin, sosiaaliturvaan, työpaikoille, jopa julkisiin vessoihin. Peli on interaktiivinen järjestelmä, joka on rakennettu, jotta sen käyttäjät suuntautuisivat kohti päämäärää eli pelissä menestymistä. Esimerkiksi politiikka, uran rakentaminen, taiteen tekeminen, mediassa esiintyminen ja ylipäänsä minkä tahansa eleen tekeminen nähdään siirroksi jossakin pelissä. Työmarkkinat todella ovat peli, joskin epäoikeudenmukainen ja osin mielivaltainen, ja akateemiset apurahajärjestelmät ovat nekin peliä, jossa pelaajat yrittävät päätellä jatkuvasti muuttuvia sääntöjä. En tosin tiedä, voiko peliä tai pelillisyyttä kutsua lainkaan episteemiksi, kun kyse on käytännöistä ja järjestelmistä. Ehkä voi: totuus pelinä….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s