Yksin Marxissa: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844

Neljä vuotta blogin lopettamisen jälkeen hiivin yksin paikalle ja teen muutaman muistiinpanon ilmoittamatta kenellekään, linkkaamatta (melkein) mihinkään, hakematta huomiota mistään. Kymmenen vuoden ajan tapanani oli aloittaa uusi blogi aina, kun siirryin tiedon alueelta toiselle, aktivismista teoriaan, teoriasta journalismiin, journalismista kirjallisuuteen. Lopputuloksena oli niin monta blogia, että enää ei tarvitse perustaa uutta, koska voi jatkaa vuosia sitten hylätyn kirjoittamista.

Suunnittelen kyllä vielä yhden, lopullisen blogin perustamista, mutta sitä odotellessa käytän tätä.

Neljä ja puoli vuotta olen pitänyt taukoa yliopistosta ja Teoriasta, kirjoittanut lehtijuttuja ja kirjoja, tehnyt podcastia. Filosofisia intohimoja on voinut hyödyntää kaikessa, mutta jonkin verran syntyy ylijäämä, josta ei vain saa mitään kovin nopeasti käyttökelpoista mutta joka saattaisi silti kiinnostaa hyvin marginaalista joukkoa satunnaisesti googlailevia ihmisiä. Muistiinpanojen valmistaminen edes puolijulkisiksi pakottaa myös jäsentämään omaa ajattelua. Lisäksi saatan olla kirjoittamassa jotakin teoreettisempaa taas vuosien mittakaavassa, mahdollisesti. Vahva ehkä!

∞ ∞ ∞

Olin niin Althusserin aivopesemä, että opiskeluaikana en suostunut lukemaan Marxin Taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia 1844, jotka tunnetaan myös ”Pariisin käsikirjoituksina”. Kuten tiedetään, 1960-luvun Marx-projekteissaan Althusser asetti jyrkän epistemologisen katkoksen ”nuoren” ja ”kypsän” Marxin välille. Althusserin mukaan nuori Marx oli vuoteen 1845 asti humanistinen kaunosielu, joka runoili ihmisen lajiolemuksesta ja vieraantumisesta. Kypsä, Pääomaan huipentuva Marx oli puolestaan karski protostrukturalisti, joka tutki kapitalistisen tuotantotavan rakenteistamia valtasuhteita. Näkemys jäi omaan teoriaperinteeseeni vahvaksi opinkappaleeksi.

Ja totta se osittain on, sanon käsikirjoitukset nyt viimein lukeneena. Marxin teemat ovat samat 1840-luvulta 1880-luvulle, mutta varhaisvuosien lähestymistapa on epämääräisempi, pirstaleisempi ja epähistoriallisempi myöhempään verrattuna.

Jos Marx kiinnostaa, minusta Pariisin käsikirjoitukset kannattaa kuitenkin lukea.

Kun vertaa nuoruudentyön lukukokemusta Pääomaan tai Grundrisseen, se on – viimeisen käsikirjoituksen loppua lukuun ottamatta – melko helppo, jopa vapauttava. Pääoman kaltaiset jylhät klassikkomonoliitit uhkaavat jyrätä lukijan alleen hiotulla dynamiikallaan. Pariisin kässäri sen sijaan purkautuu tekstimassaksi, josta on kirjaimellisesti repeytynyt paloja irti ja joka koostuu erittäin pitkistä sitaateista, kommenteista ja luonnostelmista. On helpottavaa nähdä klassikoksi nostetun ajattelijan tuotantoprosessi: niin monta asiaa, jotka on laitettu Marxin nimiin, onkin Marx ottanut edeltäjiltään, Hegelin lisäksi erityisesti englanninkielisestä poliittisesta taloustieteestä eli Smithiltä ja Ricardolta. Lisäksi jotkin ”vulgaarimarxismiin” liitetyt väitteet, kuten näkemys kapitalismissa väistämättä tapahtuvasta absoluuttisesta kurjistumisesta, näyttäisivät käsikirjoituksen perusteella tulevan suoraan Smithin Kansojen varallisuudesta.

∞ ∞ ∞

Ensimmäisen Pariisin käsikirjoituksen alku on tuttua tavaraa:

Työpalkan määrää kapitalistin ja työläisen välinen vihamielinen taistelu. Voitto menee väistämättä kapitalistille. Kapitalisti voi elää kauemmin ilman työläistä kuin tämä ilman kapitalistia. Kapitalistien liittoutuminen on vakiintunutta ja tehokasta, työläisten liittoutuminen on kiellettyä ja sillä on kehnot seuraukset heille.

Tämä ei ole muuttunut mihinkään 175 vuodessa, paitsi että suuressa osassa maailmaa jonkinlainen työläisten liittoutuminen on sallittu, kiitos Marxista vauhtia saaneen työväenliikkeen. Sitaatissa näkyy työn ja pääoman välinen abstrakti ja vihamielinen ristiriita, joka on nähdäkseni Pariisin käsikirjoitusten pääjuttu.

Oikeastaan suurin osa käsikirjoituksesta on hegeliläisen dialektiikan auki kerimistä, ja tässä Marxin pääjuonen dialektiikka tuntuu todella olevan hyvin hegeliläistä verrattuna Pääoman dialektiikkaan, joka perustuu Hegelin Aufhebungin eli säilyttäen kumoamisen sijaan jatkuviin jakautumisiin ja lisäristiriitoihin ilman ”ylentävää” liikettä.

Marxin vuoden 1844 tekstissä työvoima vieraantuu tuottamalla pääomaa, joka asettuu työtä vastaan, ja tämä negatiivinen tilanne negatoidaan kehittyneellä kommunismilla. Kaava on hyvin yksinkertainen:

työtä kasataan runsaasti yhteen, sillä pääoma on kasattua työtä, siis siten, että työläiseltä otetaan pois yhä enemmän hänen työnsä tuotteita, että hänen oma työnsä on yhä suuremmassa määrin häntä vastassa vieraana omaisuutena ja että hänen olemassaolonsa ja toimintansa välineet keskittyvät yhä enemmän kapitalistien käsiin.

Kaava on loistavan yksinkertainen, ja samalla aivan liian yksinkertainen. Mutta: a) se on toki ”totta” ja toteutuu edelleen, b) käsikirjoitusten varsinainen arvo piilee kaavan sijaan yksittäisissä kohdissa.

Sivuhuomio: käsikirjoituksesta löytyy minusta myös jossain määrin epähegeliläistä dialektiikkaa, nimittäin osiossa, joka käsittelee yksityisomaisuussuhdetta. Pääoman ja työn ykseys –> pääoman ja työn vastakkaisuus –> pääoman vastakkaisuus pääomaa kohtaan ja työn vastakkaisuus itseään kohtaan = jakautumalla etenevä dialektiikka ilman Aufhebungia. Toisaalta Logiikassaan Hegel kyllä käsittelee vastakohdan ja ristiriidan välistä eroa. Ehkä joku Hegel-tuntija osaa kommentoida, onko vastakohtien jakautumiselle perustuva dialektiikka kuinka ”hegeliläistä”?

Dialektiikan lisäksi toinen kiinnostava ero myöhempään Marxiin on rivien välistä pilkottava jonkinlainen uhrinäkemys alistetusta työstä. Itse opin lukemaan Marxia autonomien luokkataistelumonokkelin läpi niin, että työvoima tulee aina ensin ja pääoma juoksee sen perässä. Kapitalismin muutokset johtuvat työläisten pakenemisesta, kamppailuista ja kekseliäisyydestä eivätkä pääoman ilkeistä juonista. Pariisin tekstissä Marx kirjoittaa kuitenkin paheksuvaan sävyyn siitä, kuinka ”työläisestä on tullut tavara”, jonka kysyntä ”riippuu rikkaiden ja kapitalistien oikuista”. Tässä on minusta kaksi olennaista pointtia: 1) käsikirjoituksissa viitataan yllättävän paljon kysynnän ja tarjonnan teoriaan (jonka esimerkiksi Pääoman I osa sivuuttaa täysin), 2) Marx näkee työvoiman kysynnän määräytyvän omistajien oikuista käsin, ei siis työvoiman omasta toiminnasta. Käsittääkseni nämäkin piirteet tulevat suoraan Smithiltä, jossa Marx näyttää olevan aivan kiinni vuonna 1844.

∞ ∞ ∞

Käsikirjoitusten alkupuolella on kiinnostavaa kapitalismin fenomenologiaa. Marx huomioi muun muassa, että työläisen ja kapitalistin kokemat takaiskut eivät ole mitenkään verrattavissa toisiinsa. Jos työläinen kärsii menetyksiä, hän ”kärsii ne olemassaolossaan, kapitalisti elottoman mammonsa voitossa”. Toisin sanoen työntekijään leikkaukset ja irtisanomiset iskevät suoraan ja raa’asti, koska koko työläisen aineellinen olemassaolo – ruoka, asuminen, terveys – on uhattuna. Sen sijaan jos sijoittaja kärsii tappioita, kyse on vain hänen vaurautensa arvon alenemisesta.

Edelleen Marx huomioi, että kapitalismissa työläisen kannalta vain talouskasvun tilanne on edes jollain tavalla suotuisa, koska silloin työlle on kysyntää ja kapitalistit jopa kilpailevat työstä. Tämä on taas yksi tapa, jolla meidät on lukittu toivomaan ja yrittämään talouskasvua kaikkien rakenteellisten syiden (velkojen takaisinmaksu korkoineen, eläkejärjestelmät jne.) lisäksi.

Lisäksi Marx esittelee porvarillisia edeltäjiään Smithiä ja Jean-Baptiste Sayta, joilta löytyvät jo perinteiset, paheksuvat kapitalismikritiikit: 1) kapitalistit tavoittelevat voittoa itselleen eivätkä esimerkiksi yhteiskunnan parantamista, 2) ”kauppiaan” etu eroaa ja on usein jyrkästi vastakkainen ”yleisön” edun kanssa ja ”kauppias” on oikeastaan ihmisluokka, ”jonka yleisenä etuna on pettää ja sortaa yleisöä”. Ottakaa siitä, Smithiä palvovat klassiset liberaalit!

∞ ∞ ∞

Nostan käsikirjoituksista esiin muutaman määritelmän ja yksityiskohdan. Ensiksi kannattaa huomioida, miten Marx puhuu työstä, varsinkin kun niin iso osa myöhemmästä marxismista on tehnyt (alistetusta palkka)työstä ankean ja surullisen fetissin:

Mutta se että itse työ on paitsi nykyisissä olosuhteissa myös ylipäätään, sikäli kuin sen tarkoituksena on pelkkä rikkauden lisääminen, että itse työ — se toistettakoon — on vahingollista ja turmiollista, tämä seuraa kansantaloustieteilijöiden tietämättä heidän kehitelmistään.

Työ pelkkänä rikkauden lisäämisenä eli kapitalismissa tehtävä alistettu palkkatyö on vahingollista ja turmiollista: tästä lisää tuoreessa Työstäkieltäytyjän käsikirjassa.

Toiseksi pitkäpiimäinen keskustelu proletaarista tai työläisestä saa yksinkertaisen määritelmän nuorelta Marxilta: proletaari on ”ilman pääomaa ja maankorkoa, puhtaasti työstä ja lisäksi yksipuolisesta, abstraktista työstä elävä” henkilö. Määritelmää ei tietenkään tarvitse tulkita puhdasoppisesti joko-tai-mielessä, vaan voidaan ajatella, että yksittäiset ihmiset ja ryhmät pitävät sisällään erilaisia pitoisuuksia ”proletaaria” ja ”kapitalistia”. ”Työläinen” on yksinkertaisesti asema, jossa on enemmän tai vähemmän pakko tehdä jotakin työtä (tai olla vastaavalla tavalla toisten armoilla, esimerkiksi kerjäläisenä tai apurahan anojana), koska ei ole pääomaa tai esimerkiksi vuokratuloa.

Toiston uhalla tarkennus: työläisen ja kapitalistin kaltaiset termit ovat tietenkin analyyttisia välineitä, eivät identiteettien nimiä. Tässä yhteydessä on se ja sama, kokeeko joku itsensä täksi tai tuoksi, koska kyse on funktioista eikä luokkaidentiteeteistä. Lisäksi kyse on ryhmistä ja rakenteellisista suhteista, ei siitä, onko jokin tietty henkilö sitä tai tuota.

Kolmanneksi Marx lainaa hyväksyvästi taloustieteilijä Wilhelm Schultzia vuodelta 1843 siitä, kuinka tarpeet, halut ja vaatimukset (ja ehkäpä myös niukkuus ja luksus) ovat suhteellisia ja määrittyvät rikkaudesta ja sen jakautumisesta:

Mutta vaikka olisikin totta eikä valhetta, että kaikkien yhteiskuntaluokkien keskiansiot olisivat kasvaneet, ovat ansioiden erot ja suhteelliset erotukset silti voineet kasvaa ja tästä johtuen ovat rikkauden ja köyhyyden vastakohdat voineet tulla kärjistyneempänä esiin. Sillä juuri siksi, että kokonaistuotanto kasvaa, ja samassa mitassa kuin näin tapahtuu, lisääntyvät myös tarpeet, halut ja vaatimukset, ja suhteellinen köyhyys voi siis lisääntyä samalla kun absoluuttinen köyhyys vähenee. Samojedi ei ole köyhä eläessään traanista ja pilaantuneista kaloista, koska hänen suljetussa yhteiskunnassaan kaikilla on samat tarpeet. Mutta kehittyvässä valtiossa, joka on vaikkapa kymmenvuotiskauden aikana lisännyt kokonaistuotantoaan kolmanneksella suhteessa väkilukuun, työläinen, joka ansaitsee yhtä paljon kuin 10 vuotta aikaisemmin, ei ole pysynyt yhtä varakkaana, vaan on köyhtynyt kolmanneksella.

Edelleen Marx lainaa hyväksyvästi Schultzin tekstiä automatisaatiosta, mikä osoittaa jälleen kerran, miten vanhaa keskustelu koneiden tuottamasta vapautuspotentiaalista on:

Ranskassa on laskettu, että tuotannon nykyisessä vaiheessa riittäisi keskimäärin 5-tuntinen työpäivä kutakin työkykyistä kohti tyydyttämään yhteiskunnan kaikki aineelliset intressit… Huolimatta koneistuksen täydellistymisen tuomasta ajan säästöstä on tehtaiden orjatyön kesto vain pidentynyt suuren väestönosan kohdalta.

Seuraava Schultz-sitaatti kyseenalaistaa mielikuvan 1800-lukulaisesta työväenluokasta raavaiden teollisuusmiesten joukkona:

Englannin kehruutehtaissa on työssä ainoastaan 158 818 miestä sekä 198 818 naista. Lancasterin kreivikunnan puuvillatehtaissa on kutakin 100 työmiestä kohti 103 naista ja Skotlannissa jopa 209. Englannissa Leedsin pellavatehtaissa on laskettu olevan 100 miespuolista työläistä kohti 147 naispuolista, Drudenissa sekä Skotlannin itärannikolla peräti 280. Englannin silkkitehtaissa on runsaasti naistyöläisiä, suurempaa ruumiinvoimaa vaativissa villatehtaissa on enemmän miehiä. Myös Pohjois-Amerikan puuvillatehtaissa oli vuonna 1833 18 593 miehen ohella työssä peräti 38 927 naista.

Ja vielä yksi Schultz-lainaus, joka osoittaa, miten kapitalistien työläisille suuntaama ”tulkaa meiksi” -self help kukoisti jo 1840-luvulla:

Lordi Brougham kehottaa työläisiä: ’Tulkaa kapitalisteiksi!’ Siinä on… se paha, että miljoonat kykenevät hankkimaan niukan toimeentulon ainoastaan rasittavalla, ruumiillisesti tuhoavalla, moraalisesti ja henkisesti surkastavalla työllä; että heidän on jopa pidettävä onnenaan sitä onnettomuutta, että ovat löytäneet tällaista työtä.

Neljänneksi Marx määrittelee myös pääoman täsmällisesti jo tässä vaiheessa. Kun porvarillisessa taloustieteessä pääoma käsitetään ikään kuin neutraaliksi tavaraksi, kuten rahaksi, koneiksi ja maaksi, Marx lähtee Smithin pohjalta liikkeelle vallasta:

Näin ollen pääoma on hallintovaltaa työhön ja sen tuotteisiin nähden. Kapitalistilla on tämä valta, ei henkilökohtaisten tai inhimillisten ominaisuuksiensa vuoksi, vaan sikäli kuin hän on pääoman omistaja. (…)

Jäljempänä me näemme ensiksikin, kuinka kapitalisti hallitsee pääomansa avulla työtä, sekä toiseksi sen, kuinka pääomalla kuitenkin on valtaa hallita itse kapitalistiakin.

Pääoma eli kasautunut ja haltuunotettu työ on hallintovaltaa, joka ei ole kuitenkaan lähtöisin kenestäkään yksilöstä, siis tietystä kapitalistijoukosta, vaan se on valtasuhde ja prosessi, joka hallitsee työn lisäksi kapitalisteja. Erityisen hankalaksi pääoman tekee, että se köyhdyttää sitä kasvattavan työläisen valtaa: työläinen tekee työtä jotta pääoma kasvaa, ja mitä enemmän työläistä vastaan asettuva pääoma kasvaa, sitä enemmän valtaa työläisellä on vastassaan, eikä ainoastaan työläisellä, vaan myös kapitalistilla, joka ei itsekään pysty hallitsemaan pääoman prosessia, vaikka siitä hyötyykin ja nauttiikin varmasti työläistä enemmän.

Kypsemmän Marxin protostrukturalismia löytyy siis jo nuoruuden käsikirjoituksista.

Viidenneksi vaikuttaa siltä, että se minkä niin sanottu uusliberalismi on toteuttanut käytännössä, löytyy teoriassa jo Marxin referoimalta Ricardolta: ”kansakunnat ovat ainoastaan tuotannon työpajoja, ihminen on kulutus- ja tuottokone, ihmiselämä on pääomaa, taloudelliset lait hallitsevat sokeasti maailmaa”. Uusliberalismin voisi määritellä tämän teoreettisen jäsennyksen toteuttamiseksi elämän jokaisella tasolla. Nykyään kansantaloutta ei ainoastaan käsitetä ”tuotannon työpajaksi” vaan yhteiskunnasta on todella tehty sellainen, ja ihmiselämää todella kohdellaan pääomana, johon sijoitetaan ja josta odotetaan ja puristetaan voittoa. Kaikki demokratiasta taiteeseen todellakin alistetaan ”sokeasti hallitseville” taloudellisille laeille, ja taloustieteilijät kaahaavat poliiseina ympäriinsä valvomassa näitä lakeja.

Kuudenneksi yllätyin konfliktista, jonka Marx löytää klassisen taloustieteen pohjalta. Tämä muotoilu voisi olla Foucault’n ”yhteiskuntaa on puolustettava” -luentosarjasta: ”etujen vihamielinen vastakkaisuus, kamppailu, sota tunnustetaan kaikkialla kansantaloustieteessä yhteiskuntajärjestyksen perustaksi”. Tai tämä: ”Ainoat pyörät, jotka kansantaloustieteilijä panee liikkeeseen, ovat voitonhimo ja voitonhimoisten välinen sota, kilpailu.” Talous on sotaa ja kilpailua, yhteiskunta rakentuu kamppailuista eikä markkinavaihdosta tai yksilöiden rationaalisista sopimuksista.

Seitsemänneksi Marx esittää ”porvarillisen tieteen” kritiikin tiiviisti. Porvarillisessa ajattelussa oletetaan se, mikä pitäisi johtaa ja todistaa. Esimerkiksi tietyt yhteiskunnalliset roolit tai ”työnjaon ja vaihdon välinen suhde” oletetaan välttämättömiksi lähtökohdiksi sen sijaan, että tarkasteltaisiin niiden kehkeytymistä valtakamppailussa. ”Vastaavalla tavalla teologi selittää pahan alkuperän syntiinlankeemuksella, toisin sanoen hän olettaa tosiasian, historian muodossa sen, mikä hänen pitäisi selittää.” Tässäkin näen yhteyden Foucault’hon, joka arvostelee liberaalia perinnettä valmiiden subjektien olettamisesta, kun päinvastoin pitäisi lähteä ajallisista valtasuhteista ja selvittää, miten subjektit syntyvät niistä.

Kahdeksanneksi Marx naulaa täsmällisesti taloustieteen antihedonistisen ohjelman:

Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa — sinun pääomasi. Mitä mitättömämpi on olemisesi, mitä vähemmän sinä ilmaiset elämääsi, sitä enemmän sinä omistat, sitä suurempi on sinun luovutettu elämäsi, sitä enemmän sinä kasaat kokoon vieraantunutta olemustasi.

Inhimillisen pääoman ja kulutushyveiden aikakaudella taloustieteilijät tietysti haluavat, että ihmiset kuluttavat ja sijoittavat itseensä mahdollisimman paljon, mutta tavoite on sama: ihmisen on kiellettävä itsensä ja nautintonsa, jotta voisi luovuttaa mahdollisimman paljon elämästään pääoman lisäystä varten.

∞ ∞ ∞

Olen tässä hutiloivassa heittelykokoelmassa vain raapaissut käsikirjoitusten ensimmäistä kolmasosaa. Paljon voisi kirjoittaa esimerkiksi vieraantumisesta ja ihmisen lajiolemuksesta, luonnosta jonka Marx käsittää ihmisen ruumiiksi, kiinteän ja liikkuvan omaisuuden omistajien eli vanhan maa-aristokratian ja modernin kapitalistiluokan katkerasta vastakkaisuudesta, rahasta deterritorialisaationa ja hyvästä elämästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s