Pääoman kaavasta (gradukommentaari 2)

Kirjoitin gradussa jonkin verran Marxin pääoman yleisestä kaavasta. Pääoma ei ole Marxille tavara tai olio, vaan prosessi. Se on arvoa liikkeessä. Kapitalismissa arvoa voi oikeastaan olla olemassa vain liikkeenä, mikä tarkoittaa konkreettisesti ja hyvin yksinkertaisesti esimerkiksi sitä, että jos tarpeeksi moni ihminen pitää rahojaan paikoillaan, tavaroiden kiertokulku pysähtyy, ihmiset eivät saa myytyä tavaroitaan ja seuraa talouskriisi. Näistä syistä kapitalismin kuvauksen täytyy tavoittaa arvo nimenomaan dynaamisena ja prosessiluonteisena, kuten David Harvey korostaa Pääoma-luennoissaan. Arvo liikkuu myös ei-kapitalistisissa yhteiskunnissa, mutta niissä arvon liikerata ei lisää arvoa: arvo kyllä palautuu, mutta ei määrällisesti kasvaneena. Kapitalismissa arvon kiertoprosessi on luonteeltaan loputtomasti laajeneva: pääoma on arvoa, joka sijoitetaan kiertoon, lisääntyy ja palaa kasvaneena takaisin. Sitten arvo investoidaan jälleen kiertoon, jossa se lisääntyy taas ja palaa jälleen, jotta kierros voi käynnistyä uudelleen.

Pääoma on arvoa, joka liikkuu niin, että se tuottaa lisää arvoa työvoiman avulla. Rahan kiertokulusta ja arvonlisäyksestä tulee loputon itsetarkoitus, ja koko yhteiskuntaa aletaan rakentaa tämän liikeradan ympärille: kapitalismi on syntynyt.

Marx kuvaa tätä liikettä (pääomasuhdetta) kuuluisalla pääoman yleisellä kaavalla R – T – R’, jossa R = raha, T = tavara ja R’ lisääntynyt raha. Monet autonomimarxismin perinteestä tulevat Marxin lukijat ohittavat kaavan nopeasti ja korostavat alkuperäisen kasautumisen ja siirtomaateorian merkitystä Marxilla, mutta minusta kaava tiivistää hyvin kapitalismin mekanismeja.

Ensinnäkin kaava kuvaa pääoman taipumusta jatkuvaan deterritorialisaatioon: kaavan toteuttaminen vaatii, että kapitalismin on laajennuttava ja kasvettava koko ajan.

Toiseksi, jotta kaavan toteutus voi pysyä käynnissä, tuotettu lisäarvo on realisoitava jossakin, minkä vuoksi kapitalismissa on koko ajan luotava uusia markkinoita, puutteita ja haluja. Tämäkin liittyy deterritorialisaatioon, mutta lisää siihen kapitalismin ”konstruktionistisen” puolen: järjestelmänä se hajottamisen lisäksi koostaa uusia asetelmia.

Kolmanneksi kaava osoittaa kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellisen nurinkurisuuden: vaikka työvoima tuottaa arvon, niin pääoman liikkeessä työvoiman ja pääoman suhde kääntyy toisin päin eli pääoma alkaa näyttäytyä sekä tuotannon että koko yhteiskunnan maagisena ehtona. Deleuze ja Guattari kuvaavat tätä ”elimettömän ruumiin” käsitteellään.

Neljänneksi kaavan T-kohta edellyttää työvoiman jatkuvaa tuotantoa ja alistamista eli jatkuvaa ”alkuperäistä kasautumista” ja proletarisaatiota, mitä Deleuze ja Guattari analysoivat subjektiivisuuksien tuotantona.

Viidenneksi kaava osoittaa suuntaa kapitalismin analyysille: tutkimuksen on keskityttävä kokonaisprosessiin, tuotantoon, kiertokulkuun ja näiden reunaehtoihin, eikä yksittäisiin toimijoihin tai vain tiettyihin toimintavaiheisiin.

Deleuze ja Guattari viittaavat pääoman yleiseen kaavaan suoraan vain yhdessä kohtaa ja silloinkin ohimennen (Anti-Oidipus, 2010, s. 284 ). Myöskään Deleuzen ja Guattarin tulkinnoissa ei ole kiinnitetty huomiota yleiseen kaavaan kovin paljon. En väitä, että Deleuze ja Guattari itse pitivät kaavaa tekijänä, joka yhdistää heidän kapitalismianalyysiaan, mutta nähdäkseni heidän analyysiaan kapitalismista ja sen lakkaamattomasta jakautumisesta ja uudistumisesta on mielekästä ajatella nimenomaan yleisen kaavan näkökulmasta.

Deleuze ja Guattari tarkoittavat abstraktilla koneella konkreettisissa asetelmissa toimivia kaavoja, jotka ovat todellisia mutta abstrakteja; toisinaan he käyttävät ”kaavan” (diagramme) käsitettä abstraktin koneen synonyymina. Abstrakti kone on materiassa immanentisti toimiva kaava, joka ei esitä mitään vaan ohjaa todellisuuden rakentumista. Se ei ole marxismin ”pohjarakenteen” kaltainen infrastruktuuri, joka määräisi tapahtumia viime kädessä, eikä se ole transsendentti platoninen idea, joka määräisi asioita ylhäältä käsin. Näiden sijaan sen rooli on ”ohjata” asetelmien deterritorialisaatiolinjoja (elle a plutôt un rôle pilote, Mille plateux, s. 177). Deleuze ja Guattari antavat esimerkeiksi muun muassa musiikissa ääntä ja instrumentteja deterritorialisoivan wagnerilaisen abstraktin koneen ja matematiikassa Riemannin abstraktin koneen. Manuel DeLanda soveltaa abstraktin koneen käsitettä periodisiin attraktoreihin, jotka ruumiillistuvat hyvin erilaisissa konkreettisissa sommitelmissa, kuten kidekoneessa ja pitkissä taloussykleissä. Esimerkiksi hurrikaanin taustalla on sama kaava kuin jota insinöörit soveltavat rakentaessaan höyrykoneen: sekä höyrykone että hurrikaani operoivat lämpötilaeroilla ja kuljettavat energiaa Carnot’n kierron läpi.

Höyrykoneen kaava, kuten muutkaan abstraktit koneet, ei kuitenkaan ole olemassa missään ”ideoiden taivaassa”, vaan kyse on empiirisen tutkimuksen materiasta löytämästä kaavasta. Vaikka yksi ja sama kaava ohjaakin hyvin erilaisia aktualisaatioita, niin kaava on silti syntynyt tietyissä olosuhteissa, tiettyjen reunaehtojen vallitessa. Samoin esimerkit taiteellisista ja matemaattisista abstrakteista koneista ovat historiallisia, vaikka kerran synnyttyään koneiden on mahdollista levitä ohjaamaan muita asetelmia.

Olisiko mahdollista käsittää Marxin pääoman yleinen kaava R – T – R’ kapitalistista yhteiskuntaa ohjaavaksi abstraktiksi koneeksi? DeLandan höyrykone-esimerkkiä soveltaen voisi sanoa, että pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, englantilaisessa liberalismissa ja Kiinan autoritaarisessa kapitalismissa toimii sama pääoman kaava, vaikka valtiot realisoivat sisällöltään hyvin erilaista kapitalismia. Talous kasvaa valtioissa sisäisistä eroista huolimatta, lisäarvoa tuotetaan, ja kaava toteutuu. Kapitalismi järjestelmänä ei välitä sisällöistä vaan ainoastaan funktioista eli siitä, että pääoma liikkuu ja kasvattaa arvoaan. Kuten Deleuze ja Guattari (Mitä filosofia on, 1993, 110–111) kirjoittavat aksiomatiikan yhteydessä:

Nämä [kapitalismin] toteutumismallit voivat kuitenkin poiketa toisistaan paljonkin (olla demokraattisia, diktatorisia, totalitaarisia…); ne ovat aidosti erisyntyisiä ja silti täysin isomorfisia suhteessa kansainvälisiin markkinoihin, jotka eivät vain edellytä kehityksen epätasaisuutta, vaan myös tuottavat sen.

Jos pääoman kaava käsitetään kapitalismia abstrakteimmalla tasolla ohjaavaksi koneeksi, niin kapitalismin käsite täytyy jakaa kahtia. Yhtäältä on kapitalismi virtuaalisena kaavana, toisaalta on kapitalismi aktuaalisena ja empiirisesti lähestyttävänä entiteettinä. Kapitalismia voi näin ajatella virtuaalisen kaavan aktualisoitumisen prosessina.

Kapitalismi on siis mahdollisimman abstraktisti käsitettynä pääoman loputtoman laajenemisen prosessi, jota kuvaa pääoman yleinen kaava R – T – R’, ja tätä kaavaa voi ajatella Deleuzen ja Guattarin esittelemänä abstraktina koneena, joka ohjaa kapitalismin toimintaa virtuaalisella tasolla, vaikka konkreettisesti kapitalismi toimii hyvin erilaisin tavoin eri aikoina, eri maissa, eri yhteiskuntaluokissa ja esimerkiksi yksilön erilaisissa elämänvaiheissa. Yleinen kaava vastaa kysymykseen ”mitä varten kapitalismi toimii”: se toimii tuottaakseen lisää arvoa, ja kun kaava kerran on laajasti toiminnassa, sen on pakko jatkaa toimintaansa, koska muuten koko järjestelmä romahtaa.

Sain hyvän kritiikin tästä gradun osiosta:

En ylipäätään tajua oikein tätä juttua yleisestä kaavasta. Kapitalismin idea on tietenkin se että pääoma abstraktina rahavirtana pyrkii lisäämään arvoaan. Tämä on mahdollista vain elävän työn alistamisen kautta. Mutta ratkaisevaa ja se mikä tekee kapitalismista kapitalismia ei ole se abstrakti kaava – eikö Nalle Wahlrooskin myönnä että pääoma pyrkii lisäämään arvoaan ja tää on kapitalismin pointti – vaan pääomasuhde, relaatio abstraktin rahavirran ja abstraktin työn välillä, ja se että pääomasuhteen ylläpitämisen logiikka jollain tavoin muiden yhteiskunnallisten mikrovallan suhteiden organisoitumista. Sen sijaan edelleen nämä erilaiset suhteet ja niiden elementit ovat toisistaan alkuperältään ja toiminnaltaan heterogeenisia: valtion instituutiot jne eivät välttämättä noudata suoraan pääoman yleistä kaavaa mutta toimivat osana vallan yleistä taloutta jossa pääomasuhde (ja tähän relaatioon tietenkin kuuluu pääoman arvonlisäys, raha ei muutu pääomaksi ellei se lisääarvoaan) pyritään pitämään yllä.

Tietenkin pääoma pyrkii lisäämään arvoaan, mutta se nyt on melko simppeli juttu. Ongelma tosin ehkä nimenomaan on tämä idea kapitalismintutkimuksesta morfologiana; jos pääomaa tarkastellaan vain muotona, jäädään tälle tasolle, mutta itse ja mielestäni Foucault, Deleuze ja Guattari jne pyrkivät myös nimenomaan menemään tämän ”muotojen tason” alle, ja tarkastelemaan sitä miten nämä muodot rakentuvat ja miten niitä pidetään yllä. Pääoma ja sen yleinen kaava on molaarinen muodostelma mutta pointti on tarkastella MYÖS molekulaarista tasoa, jolla nämä molaariset muodot ”muodostuvat” ja jolla niitä pidetään yllä. Juuri tää on se syy minkä takia Deleuze ja Guattari tai Foucault on kuitenkin paljon kovempaa kamaa kuin tanskalaisten ja saksalaisten ekonomiakritiikki/Marx-rekonstruktio. Nähdäkseni koko läppä kielitieteestä tähtää tähän: ylittää yksinkertainen muodon ja sisällön vastakkaisuus siinä mielessä kuin se tunnetaan kielitieteessä, mutta myös marxismissa: sekä ilmaisun että sisällön tasolla on muotonsa ja materiansa jne
Yleinen kaava on siis tietenkin olemassa, mutta se on molaarinen taso, eikä sen tarkastelu riitä.

Minusta pääoman vertaaminen Carnot’n koneeseen ei ole erityisen osuvaa, ei sikäli etteivätkö molemmat ole eri tavoin realisoituvia malleja vaan siksi että itse ”abstraktin koneen” sisäinen rakenne (en nyt keksi parempaa sanaa vaikka pääoma tietenkään nimenomaan ei ole struktuuri) on niin erilainen: pääoma on differentiaalinen relaatio keskenään heterogeenisten suureiden välillä, Carnot’n kone taas perustuu absoluuttisten lämpötilojen (ei samassa suureessa määrittyvien kvantitatiivisten absoluuttisten erojen) väliseen kvantitatiiviseen eroon.

Oleellista minusta on juuri se, että Deleuze ja Guattari tarkastelevat pääomaa relaationa: aksiomatiikan realisaatioiden isomorfisuus tarkoittaa nimenomaan sitä, että isomorfiassa relaation elementit voivat vaihdella kunhan relaatio pysyy samana.

Olen oikeastaan kaikesta kritiikin kanssa samaa mieltä, paitsi pidän kiinni pakkomielteestäni pääoman kaavaan, koska ajattelen että se ilmaisee myös kritiikissä alleviivattua pääomasuhdetta eli elävän työn alistamista arvonlisäyksen tarpeeseen: työvoima on siinä kahden rahavirran puristuksessa ja käytössä. Kaava ilmaisee perusasiat niin yksinkertaisesti, kapitalismin laajentumisen, arvonlisäyksen, työvoiman alistamisen ja niin edelleen. Siksi pidän sitä niin tärkeänä.

Tässä ei toki ole mitään uutta tai erityistä, paitsi ehkä suhteessa D&G-tutkimukseen, jos tosiaan ajattelee kaavaa virtuaalisena diagrammina, joka saa erilaisia konkretisaatioita eri aikoina ja eri paikoissa. Kaava myös selventää äärimmäisen yksinkertaisesti, miten on mahdollista kutsua sekä Kiinaa että Suomea “kapitalistisiksi”.

Pääoma tai kapitalismi ei ole Carnot’n kone, koska Carnot on vain yksi DeLandan keksimä esimerkki abstraktista koneesta. Ei siinä ole sen syvemmästä kyse.

Siitä tietenkin olen erityisen samaa mieltä, ettei yleinen kaava ole sisällä “kaikkea” eikä viittaa esimerkiksi valtioon tai kapitalismin kriiseihin ja ettei kaavan tarkastelu riitä. Mutta kaava ja aksiomatiikka virtausten säätelijänä ovat gradussani kapitalismin keskeiset kaksi juttua. Sikäli on totta, että lähestyn kapitalismia enemmän “molaarisesta” systeemikulmasta ja kontrollien kannalta kuin mikrotason työväen taistelujen ja pakojen kulmasta.

Tämä kommentaattori kiinnitti jossain määrin kielteisesti huomiota juuri systeemin ja kokonaisuuden käsitteisiin. Ne ovat selvästi ongelmallisia autonomistisessa ja ylipäätään jälkistrukturalismin jälkeisessä ajattelussa, koska ne vedetään niin herkästi Hegelin ja jonkin dialektisen materialismin kautta (eikä luonnontieteiden kautta, kuten D&G tekevät). D&G itse puhuvat avoimista järjestelmistä suoraan, mutta heille on tärkeä erottelu kuninkaallisen ja nomadisen tieteen välillä (tai totalisoivien systeemien ja problematisoivien mallien välillä), ja sitä ei ole tässä gradussa mitenkään huomioitu. Mutta voisiko olla, että tässä “systeemin vastustamisessa” on mukana paljon Frankfurtin koulukunnan perintöä ja punk-asennetta siitä, miten “systeemi” on aina hierarkkinen, valtiollinen, kiinniottava, mätä jne.

On ongelmallista asettaa vastakkain systeemi ja “ei-systeemi” (fragmentit, heterogeeniset rupusakit). Kuten Deleuze sanoo: vastakkainasettelu moneuden ja yhden välillä on väärä, vaan oikea jako on kahden erilaisen moneuden välillä (= oikea jako on erilaisten systeemien välillä).

Pidän sekä Deleuzen ajattelua että kapitalismia systemaattisina, mutta avoimina ja aina itseensä lisäävinä ja katkosten kautta kehittyvinä koneistoina.

Vielä yksi kritiikki koski sitä, ettei gradussa tehdä suurta eroa Anti-Oidipuksen ja Mille plateaux’n välille. Deleuze ja Guattari muokkasivat kapitalismianalyysiaan ja esimerkiksi pudottivat halun käsitteen jälkimmäisestä teoksesta. Eroa olisi voinut korostaa lisää, toisaalta tarkoituksenani oli tehdä jonkinlainen rekonstruktio kapitalismianalyysin “kokonaisuudesta”. Siitä kulmasta en näe, että AO ja MP olisivat varsinaisesti ristiriidassa, vaikka MP osittain hylkää AO:n käsitteet ja lisää paljon uusia käsitteitä ja korjaa edeltäjänsä ongelmia. Jatkuvuutta tukee sekin, että Mitä filosofia on -kirjassa palataan AO:n linjoille joissakin poliittisissa pointeissa, kuten ”accelerationismin” kannattamisessa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s