Sain gradusta kesäkuussa hyvin myönteisen lausunnon. Niin kuin kaikki akateemiset asiat, tämäkin on lähinnä ryhmätyön ansiota. Lukemaan, kirjoittamaan ja ylipäänsä ajattelemaan opitaan ryhmässä, vaikka oppimisen seuraukset ilmenisivätkin vasta kun on yksin läppärinsä äärellä. Yhteisestä oppimisesta huolimatta tulokset tavataan aina kiinnittää yksilöön. Menestyksestäkin tehdään yksilön eikä laajemman prosessin ominaisuus.
Itseäni auttoivat erityisesti viiden tai kuuden ihmiset gradukäsikirjoitusta koskevat kommentit. Ajattelin loppukesän aikana lämpimikseni esitellä muutamia kommentteja ja ajatella niitä parissa postauksessa, vaikka se onkin vähän turhamaista ja kiinnostaa luultavasti aika harvaa.
Kursivoidut kohtaukset näissä kommentaarijutuissa ovat lukijoiden esittämiä pointteja.
Mikä on pääoman, kapitalismin, aksiomatiikan, pääoman kaavan ja elimettömän ruumiin käsitteiden suhde?
Nähdäkseni (ks. gradun luvut 5 ja 6) Deleuzella ja Guattarilla kapitalismin järjestelmäluonteeseen kuuluu kaksi puolta: kiihdyttävä elementti (abstrakti kone/diagrammi eli pääoman arvonlisäys R-T-R’) ja jarruttava/kontrolloiva elementti eli kapitalismin aksiomatiikka. Kiihdytys ja jarru, abstrakti kone ja aksiomatiikka, liike ja kiinniotto: toisin sanoen deterritorialisaatio ja reterritorialisaatio. Kapitalismiin järjestelmänä kuuluu siis sekä pyrkimys loputtomaan laajentumiseen ja purkamiseen että pyrkimys purkavien virtauksien kontrolloimiseen ja hidastamiseen. Ilman kiihdyttävää puolta kapitalismi ei olisi dynaaminen, ja ilman kontrolloivaa puolta kapitalismi hajoaisi pakolinjoihinsa. Molemmat tarvitaan: tästä kapitalismin ristiriitaisuus ja skitsofrenisuus.
Kapitalismi ei siis ole yksi. Nostan gradussa pääoman kaavan kapitalismin moninaisia tendenssejä yhdistäväksi tekijäksi, mutta se ei tarkoita, että kaava ”määräisi” kapitalismia. Kapitalismi on heterogeeninen, vuotava ja äärimmäisen monimutkainen järjestelmä. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: kapitalismin toimintaa kokonaisuutena on käytännössä mahdoton ennustaa kovin tarkasti (vulgaarimarxilainen determinismi on siis heti ongelmissa), mutta kuten muitakin monimutkaisia järjestelmiä myös kapitalismia voidaan kuvata käsitteellisesti.
Pääoma on Deleuzelle ja Guattarille kapitalismin ”elimetön ruumis”, mutta kapitalismi ei ole yhtä kuin pääoma. Kapitalismia ei pidä tarkastella vain pääoman näkökulmasta, vaikka pääoma ilmeneekin kapitalismin maagisena ehtona, niin kuin D&G yrittävät sanoa elimettömän ruumiin käsitteellään. Pääoma peittää työn, tuotannon ja väkivallan pintansa alle.
Kaavan ja aksiomatiikan suhteesta elimettömään ruumiiseen laajasti ottaen en osaa sanoa. Minulle corps sans organes on aina ollut Deleuzen ja Guattarin vaikeimpia käsitteitä, se kun ei rajoitu pelkästään pääomaan, despoottiin tai maahan. Elimetön ruumis suhteutuu halukoneisiin, mutta Mille plateaux’ssa Deleuze ja Guattari pudottavat halukoneet ja muun psykoanalyyttisen käsitteistön ja silti jatkavat elimettömästä ruumiista puhumista. En ole aivan varma käsitteen yleisemmästä käyttökelpoisuudesta. Kapitalismin kontekstissa käsite on kuitenkin ihan mielekäs, jos sitä ajattelee Anti-Oidipuksen tavoin pääomana, joka on “antituotantoa” ja kuolemaa mutta joka silti ilmenee kaiken elämän ehtona.
Metodologinen tarkennus: jos historia ja sen tapahtumat ovat satunnaisia ja katkoksellisia, niin miten virtaavia tendenssejä voidaan löytää muuten kuin satunnaisina kehkeytymisinä? Miten ”tendenssi” sopii yhteen satunnaisen kanssa? Liittyykö virtaaviin tendensseihin lainalaisuuksia ja jos liittyy niin miten niistä voi tietää, ja jos ei liity niin voiko puhua tendensseistä ylipäätään?
Satunnaisuus tai aleatorisuus ei tarkoita sitä, että vallitsisi hyperkaaos, jossa kaikki on absoluuttisen sattumanvaraista merkityksessä ”yllättävää tai koko ajan vaihtuvaa”. Eikö satunnaisuudella, siis kontingenssilla, tarkoiteta filosofiassa yleensä (niin kuin tässäkin) sitä, mikä ei ole välttämätöntä eikä mahdotonta. Toisin sanoen sattuman korostaminen poistaa historian ajattelusta välttämättömyyden ja toisaalta teleologian.
Nähdäkseni Deleuzen ja Guattarin kanta on melko hyvin linjassa nykyään tavallisenakin pidetyn ”luonnontieteellisen” ontologisen ajattelun kanssa: järjestelmiä syntyy ja tuhoutuu moninaisista syistä, mutta ei ole välttämätöntä, että juuri tällaiset järjestelmät syntyivät juuri tällä hetkellä juuri siellä missä sattuivat syntymään. Kun esimerkiksi kapitalismi kerran käynnistyy, se tuottaa tendenssejä ja suhteellisia lainalaisuuksia (joita vaikkapa Marx tutki), mutta ei ole mitenkään välttämätöntä, että kapitalismi syntyy juuri 1400-luvulla Euroopassa tai että kapitalismi romahtaa tällä vuosikymmenellä voiton suhdeluvun laskutendenssin lain voimasta.
Nuori Marx muuten tutki väitöskirjassaan sitä, miten sattumassa on aina välttämättömyyttä (koska täydellinen sattuma olisi kaiken ulkopuolella). Marx hakee epikurolaisilta juuri kontingenssin korostusta, josta Althusser sitten myöhemmin kehittää oman aleatorisen materialisminsa.
Yksi pointti vielä: havaittu olioiden vakaus riippuu tarkastelun mittakaavasta. Kosmologian aikakäsityksessä vuoristot on aika ohimenevästi virtaava ilmiö. Sama pätee yhteiskuntahistoriaan: erilaiset virrat näyttäytyy eri tavalla juoksevina tai hyytyneinä mittakaavasta riippuen. Deleuze ja Guattari tunsivat hyvin Braudelin ja muiden annalistien materialistisen historiantutkimuksen, joka käsittelee pitkiä kestoja ja suhteellisen hitaasti muuttuvia prosesseja; se ei sulje pois prosessiontologiaa.
Ovatko Deleuze ja Guattari sosiaalisia konstruktionisteja?
Sosiaalisella konstruktionismilla ei taida olla paljon tekemistä D&G:n ajattelun kanssa, koska konstruktionismi ylikorostaa sosiaalista ja semioottista ja ei juuri ajattele materiaa, kun taas Deleuze ja Guattari korostavat voimakkaasti myös aineellisia virtauksia (esim. geenien, pääomien, metalliesineiden jne. virtaukset). Konstruktionismi on myös hyvin ihmiskeskeinen näkökulma. Deleuzen ja Guattarin ajattelua on mahdollista perustella ontologisen realismin kulmasta, toisin kuin sosiaalista konstruktionismia. (Tästä Deleuze-tutkijat eivät tietystikään ole yksimielisiä, ja aina on joku Peter Hallward, joka väittää Deleuzea idealistiksi ja mystikoksi.)
Jos on kiinnostunut ontologisista ja metodologisista kysymyksistä kapitalismin tutkimuksessa, osoittaisin kahteen suuntaan:
- Manuel DeLandan kirjat, joissa kehitellään D&G:n ajattelun avulla materialistista historiaa (A Thousand Years of Nonlinear History) ja luonnontieteellis-matemaattista virtuaalisuuden ontologiaa (Intensive Science and Virtual Philosophy).
- takaisinkytkeytymistä, emergenssiä ja kaaosta tutkivat kompleksisuusteoriat (esim. tästä kirjasta lähtien) – olen ollut viime aikoina vaikuttunut kompleksisuuden tutkimuksesta, mutta en mitenkään pysty pureksimaan kuin ihan pienen osan kaikesta tästä. Kiinnostaisi miettiä enemmän kompleksisuusteoreettisen lähestymistavan seurauksia yhteiskuntatieteiden ontologialle.
Mistä abstraktit koneet tulevat?
D&G eivät varsinaisesti selitä, mistä mikin käsite tulee, ja toki D&G:n esitystapa on usein kaoottinen ja elitistinen sekasotku, mutta abstrakteihin koneisiin sinänsä ei liity mystiikkaa. Esimerkki käyttämäni Carnot’n kierto syntyy materiaalisesti, kun saavutetaan olosuhteet, joissa se voi toteutua, ja abstraktina koneena se on sitten löydettävä empiirisesti. Abstrakteja koneita voi ajatella niin kuin Foucault’n panopticon-diagrammia: mistä se on syntynyt?
Onko D&G:n ontologiassa eroa ns. luonnonlain ja puhtaasti ihmisen toiminnassa esiintyvän funktion välillä?”
Mitä eroa noilla on? Miten ”luonnonlaki” käsitetään? Jos puhutaan esimerkiksi fysiikasta, niin senhän lait ovat (sikäli kuin tiedämme) kosmologisessa skaalassa historiallisia ja siinä mielessä suhteellisia. Oli miten oli, en näe miten on enää mahdollista ajatella ihmistä muista maailmankaikkeuden monimutkaisista järjestelmistä irrallisena.
Jos kapitalismista abstrahoidaan muotoja, joilla ei ole materiaalista olomuotoa ts. jotka eivät ilmene funktioina meteriaalisissa prosesseissa, niin eikö se ole Marxin ontologiassa/metodologiassa ongelma, koska sehän johtaa olettamaan jonkin ylimateriaalisen olemassaolon. Kuuluuko ”virtuaalinen tendenssi” perus vai ylärakenteeseen?
Perus- ja ylärakenteen metafora on huono ja Marx ja Engels käyttävät sitä tietääkseni vain alkupuolella uraansa, Engels itsekin valittelee että tulipa valittua paska analogia – paska siksi, että rakennuksessa perusta voi olla olemassa ilman yläkertaa, mutta yhteiskunnalla ei voi olla materiaalista perusrakennetta ilman ylärakennetta eli vähintään jotain sääntöjä, kulttuuria, normeja jne. (tästä ks. Koivisto & Lahtinen kirjassa Klassiset poliittiset ajattelijat).
Marx on tosiaan materialisti, mutta ei ollenkaan sellainen materialisti mitä vähän oudosti esimerkiksi oppikirjoissa edelleen opetetaan. Marxin yleinen esitysmetodihan nimenomaan alkaa mahdollisimman abstraktista asiasta ja etenee siitä konkretisaatioihin (kuten D&G tekee, ja kuten muuten myös Hegel tekee). Esimerkiksi Pääoma ei suotta ala tavaran esityksestä: tavara ei suinkaan ole mikään konkreettinen materiaalinen asia vaan – niin kuin Marx piruilee – täynnä metafysiikkaa, magiaa ja kaikenlaista outoa abstraktia väreilyä. Tavara on kapitalismissa äärimmäisen abstrakti asia, mikä tahansa voi olla tavara, ja juuri abstraktiuden vuoksi siitä täytyy aloittaa. Pääomassa ensin tulee abstraktiot (tavara, arvo, rahan looginen historia jne), myöhemmin vasta seuraa historiallinen taso.
Todellisuudessa abstraktioita, edes Marxin reaaliabstraktioiksi kutsumia asioita (kuten rahaa), ei tietysti ole olemassa ilman materiaa. Tässä kohdin D&G painaa kaasua ja väittää, että aivan kaikki on materiaa ja samalla todellista: ääni (ääniaallot), merkitykset (voisi ajatella esim. biologian ja kemian ja materiaalisen emergenssin kautta)… Joka tapauksessa aineen/materian käsite ei ole ollenkaan selvä asia, yleiskielessähän sillä tarkoitetaan lähinnä kiinteitä kappaleita tai jatkuvaa homogeenisuutta (ja kaipa tällainen ennakkoluulo on myös uuden ajan alun filosofiassa tai ainakin sen oppikirjaesityksissä), mutta nykyluonnontieteen tavoin D&G korostaa materian itsensä luovuutta ja heterogeenisuutta ja kykyä itseorganisaatioon.
Eikö tässä ole ristiriita: a) väestöryhmille löydetään omat aksioomansa ja b) vähemmistöjä ei voi aksiomatisoida.
D&G:llä ristiriitaa ei ole, koska väestö ja väestöryhmät ovat molaarisia, kun taas vähemmistöt pakenevat molaarisuutta ja aksiomatiikkaa. Tietysti vähemmistöjä voi yrittää representoida väestöryhminä, mutta silloin niitä konvertoidaan molaarisiksi ja väistämättä niistä leikataan käsitteeseen vain jokin jähmettyvä palanen. Vähemmistö on D&G:lle laadullinen eikä väestötieteellinen tai sosiologinen käsite.
Deleuzen ja Guattarin ehdottama kiihdyttäminen tarkoittaa väistämättä myös lisää ihmiskauppaa, sortamista, paskatyöhön pakottamista, siirtolaisten mielivaltaista kohtelua, luonnon ja eläimien raiskaamista ja ehkä myös avointa sotaa kapitalismin turvallisuuskoneistojen ja niitä pakenevien ihmisten välillä. Toisaalta eihän syövästäkään pääse irti leikkaamatta tiettyä osaa ruumiista pois, mutta tämä on kuitenkin aika dystooppinen näkemys.
Mahdollisesti! Tästä tulee helposti suuri ongelma. Tosin kapitalismia voi kiihdyttää erilaisiin suuntiin ja eri tavoin, nythän kiihdyttäminen tarkoittaa finanssipankkiireille nannaa ja meille muille lisää velkaa ja töitä. Tästä kiinnostaisi työstää lisää tekstiä, accelerationism (”kiihdytysoppi”) on ollut mannermaisen filosofian etulinjassa puhuttu aihe taas parin vuoden ajan.
Teoriapiikki 