Parraton Marx ja nuoruuden materialismi

Vaikka opiskelin filosofiaa viisi vuotta putkeen, tutustuin melko harvaan ajattelijaan kunnolla alkuperäistekstejä lukemalla. Marx on yksi sellainen kohde, josta olen lukenut valtavasti kommentaareja ja jatkokehittelyjä mutta jonka omien tekstien lukeminen on jäänyt lähinnä Pääoman ensimmäisen osan, Kommunistisen manifestin, Grundrissen johdannon ja hajanaisten otteiden tasolle. Gradua kirjoittaessani kiinnostuin Marxin tuotannosta ja elämästä. Aloin lukea elämäkertoja ja jostain syystä juuri Marxin nuoruuden tuotantoa. Tuota idealistiseksi kutsuttua vaihetta voisi nimittää myös ”Marxiksi ilman partaa”, sillä tuolloin hän ei vielä ollut kasvattanut ikonista naamakarvapuuhkaansa.

Ensimmäinen isompi lukemani teksti oli Marxin materialismia ja luonnon luovuutta käsittelevä väitöskirja Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero. Kiinnostavinta suomenkielisessä laitoksessa on Jukka Heiskasen laaja esipuhe, joka selvittää muun muassa nuorhegeliläisten kiinnostusta hellenistiseen ajatteluun. Nuorhegeliläiset kokivat olevansa Hegelin laajan systeemin jälkeen samankaltaisessa tilanteessa kuin stoalaiset, epikurolaiset ja skeptikot olivat Aristoteleen jälkeisessä maisemassa. Miten tehdä filosofiaa jättiläismäisen järjestelmänrakentajan vanavedessä? Toinen syy on hellenististen ajattelijoiden käytännöllisempi ja (nuorhegeliläisten näkökulmasta) itsetietoisuutta korostava ote. Näiden suhteen nuorhegeliläisten (ja hellenistien) tilanne ei ollut aivan täysin erilainen verrattuna siihen, missä nyt elämme. Filosofiassa ei ole vieläkään toivuttu suurten järjestelmien vararikosta, ja järjestelmien jättämän tilan täyttävät nyt kaikenlaiset käytännöllisen elämänfilosofian tarjoajat.

Itse väitöskirjasta löysin neljä tärkeää juonnetta. Ensiksi on kiinnostavaa, miten Marx kiinnittää epikurolaisissa, stoalaisissa ja skeptikoissa huomiota subjektiviteettiin. Hellenistiset koulukunnat asettavat Marxin mukaan subjektiivisuuden aristoteelista järjestelmää vastaan:

Minusta näyttää, että kun aiemmat järjestelmät olivat merkittävämpiä ja kiinnostavampia kreikkalaisen filosofian sisällön kannalta, niin Aristoteleen jälkeiset järjestelmät ja aivan erityisesti epikurolaisen, stoalaisen ja skeptisen koulukunnan sykli, ovat sitä sen subjektiivisen muodon, luonnekuvan kannalta. Mutta juuri subjektiivinen muoto, filosofisten järjestelmien henkinen kantaja, on tähän asti lähes kokonaan unohdettu ja huomio keskitetty niiden metafyysiseen määreisiin. (69)

Makrotason reduktionismista syytetty Marx siis väittää subjektiivista muotoa ”filosofisten järjestelmien henkiseksi kantajaksi”. Eikä tämä ole ainoa kohta. Esimerkiksi ensimmäisessä Feuerbach-teesissään Marx hehkuttaa subjektiivisuutta, siis ”inhimillistä aistitoimintaa, käytäntöä”. Marxin näkemys subjektiivisuudesta ei näin mitenkään tyhjene Pääomasta tunnettuun kuvioon, jossa pääoman itselisäysprosessi näyttäytyy todellisena subjektina.

Toiseksi kirja kiinnostaa varhaisena, nykyaikaisia luonnontieteitä edeltävänä luonnoksena materialismista. 1840-luvulla materialismit olivat melko vähissä, joten Marxin piti hakea metafysiikalleen innoitusta kauempaa. Edes 1900-luvun alussa ei ollut mitenkään itsestään selvää ajatella, että atomeita on todella olemassa muuten kuin laskuteknisinä apuvälineinä. Siksi nykynäkökulmasta vaikuttaa oudolta, että väitöskirjaa on syytetty idealismista. Kirjan kielenkäyttö on tietysti hegeliläistä, mutta muuten Marx ottaa antiikista vauhtia uuden syntymistä korostavaan materialismiinsa.

Kolmanneksi Marx puolustaa väitöskirjassaan voimakkaasti Epikuroksen sattumanvaraisuutta Demokritoksen determinismiä vastaan. Kun Demokritoksella atomien liike on putoamista ja törmäyksestä syntyvää sinkoutumista, Epikuroksella atomit poikkeavat putoavasta liikeradastaan sattumanvaraisesti, ja tämä poikkeama (”deklinaatio”) on eräänlainen ennustamattomuuden, luovuuden ja vapauden tila. Tässä voi nähdä ituja aleatorisesta materialismista, jota Althusser kehitteli Marxin pohjalta 1980-luvulla.

Neljänneksi, toisin kuin Marxin kohdalla tavataan esittää, ainakaan Epikuros-tulkinnassaan Marx ei katso ihmisen ja luonnon olevan toisistaan erillisiä. Hyvin hegeliläisellä (zizekiläisellä?) tavalla Marx näkee ihmisen luonnon tapana havaita ja ajatella itseään:

Niinpä kuunneltaessa luonto kuuntelee itse itseään, haistettaessa se haistaa itse itseään, katseltaessa se näkee itse itsensä. Näin ihmisen aistitoiminta on keskiö, jossa luonnonprosessit heijastavat itseään kuin polttopisteessä ja leimahtavat ilmiön valoksi. (108)

Mainokset

One thought on “Parraton Marx ja nuoruuden materialismi

  1. Päivitysilmoitus: Kapitalismi ja yhteiskuntaontologia (gradukommentaari 1) | Teoriapiikki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s