Strukturalismi ja ihminen Foucault’n Sanoissa ja asioissa

(Esseeluonnos 9/2013.) Foucault’n Sanat ja asiat (Foucault 2010, jatkossa SA) ilmestyi strukturalismin huippuaikaan 1966, samana vuonna kuin esimerkiksi Barthesin Critique et vérité, Greimasin Strukturaalista semantiikkaa, Todorovin Théorie de la littérature, Communications-lehden strukturalismia esittelevä kahdeksas numero ja Lacanin Ècrits. Vuosi on taitekohta strukturalismin historiassa, jonka Dosse (2011, 16) jakaa yhdistävän strukturalistisen ohjelman kehittely- ja nousukauteen (1950-1966) sekä strukturalismin purkamisen aikaan (1967-).

Foucault’n teos on avainasemassa tässä taitteessa. Sanat ja asiat on yritys hahmottaa ihmistieteitä yhdistävä strukturalistinen ohjelma tutkimalla tieteellisten diskurssien historiallisia ehtoja ja kartoittamalla ihmisen hahmon ilmaantumista yhtäältä ihmistieteiden kohteeksi ja toisaalta oman olemassaolonsa transsendentaaliseksi ehdoksi. Teoksen alaotsikoksi piti alun perin tulla ”Strukturalismin arkeologia” (Dosse 2011, 386). Tästä näkökulmasta Foucault kuului strukturalisteihin. Hänen teostaan pidettiin synteesinä strukturalistisesta ajattelusta, ja hän itse käytti strukturalismi-termiä puhuessaan ”ajattelumme taivaasta” (SA 201) ja vitsaili haastattelussa olevansa ”strukturalismin kuoripoika” (Eribon 1993, 216). Dosse (2011, 397) puolestaan kirjoittaa: ”Foucault’n vuoden 1966 näkökulma oli täysin osa strukturalismia ympäröivää teoriainnostusta, johon hän antoi filosofisen vastauksen etuoikeuttamalla puhtaan järjen ja kokemusrakenteiden representaation yhdistettyinä epistemologisten objektien muodostamiseen.”

Foucault’n tutkimuksesta puuttuvat kuitenkin strukturalistien hakemat universaalit rakenteet. Hän ei yritä selittää ihmistieteiden tutkimia ilmiöitä esimerkiksi ihmismielen (Levi-Strauss), kieliopin (semiologia) tai tiedostamattoman (Lacan) vakioisilla muodoilla vaan ”episteemeillä”, jotka ovat historiallisia diskursiivisia muodostelmia. Foucault purkaa historian monimutkaiseksi ja epälineaariseksi asetelmaksi, mutta ei rakenteiden hyväksi vaan relativistisesti kontingenssin, epäjatkuvuuksien ja murtumien hyväksi. Näistä syistä Sanoja ja asioita on kutsuttu ”strukturalismiksi ilman rakenteita” (Dosse 2011, 386). Foucault otti myöhemmin tietoista etäisyyttä strukturalismiin ja jopa väitti Sanojen ja asioiden englanninkielisen laitoksen esipuheessa, että hän ei ole ”käyttänyt mitään menetelmiä, käsitteitä tai avainsanoja, jotka ovat luonteenomaisia strukturaaliselle analyysille” (SA 12).

Sanat ja asiat on jännitteinen kirja. Sitä voi pitää yhteenvetona strukturalismin hankkeesta. Samalla sitä voi pitää tuon hankkeen murenemisen alkuna. Tarkastelen tätä jännitettä ja Foucault’n asemaa strukturalismin vedenjakajalla. Paljon teoksessa riippuu ihmisen hahmon asemasta. Foucault analysoi strukturalismia edeltänyttä modernia ajattelua kriittisesti ja pyrki osoittamaan, että se antropologisoi tiedon asettamalla ihmisen kaiken tietämisen transsendentaaliseksi ehdoksi. Pääsikö Foucault kuitenkaan itse eroon tästä ihmiskeskeisyydestä?

Strukturalismi

Kun puhutaan ranskalaisesta ajattelusta, strukturalismi näyttäytyy siirtymänä eksistentialismin ja fenomenologian tietoisuuden filosofiasta rakenteelliseen käsitteen ja järjestelmän filosofiaan. Systeemi korvasi subjektin. Rakenne korvasi tietoisuuden, ja käsite korvasi eletyn kokemuksen. Jos fenomenologeille taide oli keskeinen viittauskenttä (ja jos jotkin eksistentialistit toimivat itsekin taiteilijoina Sartren tavoin), strukturalistit puolestaan kiinnittyivät tieteeseen. Hegel, Husserl, Heidegger, Sartre ja Merleau-Ponty vaihtuivat Lévi-Straussiin, Barthesiin, Jakobsoniin, Althusseriin, Lacaniin ja tietenkin Foucault’hon, jotka viittasivat laajasti muun muassa antropologiaan, kielitieteisiin, psykoanalyysiin, historiaan ja lääketieteeseen.

Strukturalismin keskeinen alkuhahmo on Lévi-Strauss, joka toi antropologiaan kaksi tärkeää strukturalistista teemaa. Ensiksi hän asetti tavoitteeksi etsiä vakioita muunnelmien ja toistojen takaa. Toiseksi hän piti subjektia ja sen tietoisuutta toissijaisena. Rakenteet ja tiedostamattomat ilmiöt tulivat ensisijaisiksi. Tieteellisen tutkimuksen tuli selvittää, miten erilaiset elementit saavat merkityksen vasta yhdistyessään järjestelmien osiksi. Merkitys syntyy hajautetuista suhteista, ei yhtenäisestä subjektista. (Dosse 2011, 52.) On kuitenkin tärkeä huomata, että niin Lévi-Straussilla kuin muillakaan strukturalisteilla ei ollut tavoitteena subjektiviteetin hävittäminen, vaan sen hajauttaminen erilaisiin järjestelmiin. Tällaisena strukturalismi asemoitui ymmärtämään pyrkivien ja merkityksiä tulkitsevien ihmistieteiden ja lakeja kartoittavien luonnontieteiden välimaastoon.

Vuonna 1967 kirjoittamassaan artikkelissa ”Kuinka tunnistaa strukturalismi?” Deleuze (2004) määrittelee strukturalismille seitsemän kriteeriä: 1) symbolisen rekisterin tunnustaminen, 2) tilallinen eli relationaalinen ja topologinen ajattelu, 3) differentiaalisten suhteiden ja singulaaristen pisteiden etsintä, 4) virtuaalisen ja aktuaalisen suhde, 5) sarjallisuus, 6) paradoksaalisen tai tyhjän elementin tarve, 7) siirtymä subjektista käytäntöön. Kuten yleensä, Deleuze kirjoittaa yhtä aikaa sekä tekstin julkilausutusta kohteesta että hahmottelee omaa ajatteluaan (tekstin voi nähdä Deleuzen väitöskirjan Différence et répétitionin esityönä). Luonnostelen seuraavaksi vastausta kysymykseen siitä, miltä osin Foucault’n Sanat ja asiat kytkeytyy sekä Lévi-Straussin että Deleuzen esittelemiin strukturalistisiin teemoihin ja kriteereihin.

Episteemi tiedon rakenteena

Sanat ja asiat on ihmistieteiden mahdollisuuden ehtojen kartoitus, ei niiden aktuaalisen historian esitys. Se luotaa tieteiden tiedostamatonta aluetta monitieteellisesti ja historiallisesti. Se on länsimaisen järjen itsekritiikkiä kantilaisessa hengessä, historiallista transsendentaalifilosofiaa, joka vetää suuria linjoja ja luotaa käsitteellisiä jäsennyksiä. Teoksen tutkimusongelma on kysymys asioiden järjestyksestä. Miksi ja miten asiat asetetaan juuri tietynlaiseen järjestykseen? Mikä on se yhdistävä tausta, jolle asiat voidaan jaotella samanlaisiksi ja erilaisiksi? ”Mistä historiallisesta a priorista käsin on ollut mahdollista määritellä erilaisten identiteettien suuri ruudukko, joka muodostuu erojen sekavalle, rajoittamattomalle, kasvottomalle ja ikään kuin välinpitämättömälle taustalle?” (SA 21.) Tätä yhtenäisyyttä ei määrää mikään kokemusta edeltävä välttämätön kytkös eivätkä välittömät aistisisällöt (mt. 17). Kun jaottelemme asioita esimerkiksi eläviin ja elottomiin tai kissoihin ja koiriin, olemme aina tekemisissä käsitteellisten järjestysten ja kulttuuristen koodien kanssa. Esimerkiksi elämän kategoria puuttui Foucault’n mukaan 1700-luvun tieteellisestä diskurssista. Niinpä nykyisten historioitsijoiden on tolkutonta yrittää kirjoittaa ”1700-luvun biologian” historiaa, koska biologiaa ei ollut silloin olemassa, eihän sen tutkimuskohdekaan eli ”elämä” ollut vielä olemassa. ”Oli ainoastaan eläviä olentoja, jotka näyttäytyivät luonnonhistorian muodostaman tiedon kehikon läpi.” (Mt. 132.) Siksi on ”hyödytöntä analysoida” tiedon alueen ”eri käsitteitä [–] ottamatta huomioon järjestelmää, josta ne ammentavat varmuutensa” (mt. 164).

Kyse ei ole vain siitä, että erilaiset käsitejärjestelmät jakavat maailman eri tavoin, vaan siitä, että itse käsitejärjestelmiä – esimerkiksi kielitiedettä, taloustiedettä tai biologiaa – edeltää järjestyksen muotojen järjestelmä, episteemi eli epistemologinen kenttä, tiedon ”positiivinen tiedostamaton” (mt. 9), joka yhdistää aikakauden hajallaan olevia representaatioita. ”Kulttuurissa on annetulla hetkellä ainoastaan yksi episteemi, joka määrittelee kaiken tiedon mahdollisuusehdot, ilmaistiinpa tämä episteemi sitten teoriassa tai vaikuttipa se sitten kaikessa hiljaisuudessa jossain käytännössä.” Episteemi on järjestyksen tila, jossa tieto muodostuu (mt. 19). Foucault luonnehtii sitä ”historialliseksi a prioriksi”:

Tämä a priori muotoilee tiettynä aikakautena kokemukseen mahdollisen tiedon kentän, määrittää siinä näyttäytyvien objektien olemisen tavan, varustaa arkihavainnon teoreettisilla kyvyillä ja määrittää ehdot, joissa voidaan harjoittaa todeksi tunnustettavaa diskurssia asioista. (Mt. 159.)

Historiallisen a priorin käsite tulee Husserlilta, joka pohdinnoissaan geometrian alkuperästä kuvasi sillä historiallisuuden edellyttämää tietoisuuden merkitysrakennetta (Koivusalo 2010, 389). Episteemin ja historiallisen a priorin käsitteillä on ajallisesti ja maantieteellisesti läheisempiäkin edeltäjiä. Cavailles’n ja Bachelardin epistemologisessa ajattelussa katsottiin, että tieteellinen tieto määrittää totuuden rajat kullakin aikakaudella. Molemmat korostivat järjen radikaalia avoimuutta sekä tiedon katkoksellisuutta, mutatoituvuutta ja murtuvuutta. Edelleen Foucault’n voi nähdä jatkavan Canguilhemin ”epäjatkuvuuksien työtä ”. Ideana on, että tieto ei välttämättä edisty tai kehity, vaan muuttuu. ”Kyse ei ole järjen kehityksestä vaan siitä, etttä asioiden ja ne tiedolle jaottelussaan tarjoavan järjestyksen olemisen tapa muuttui perustavasti.” (SA 19.) Foucault’n ilmaisuissa näkyy yleisemmin poststrukturalismiin liitetty epävakauden alleviivaaminen: ”Yritän tuoda päivänvaloon tämän länsimaisen kulttuurin syvän kerrostuman ja näin palautan hiljaiselle ja näennäisen liikkumattomalle maaperällemme sen murtumat, epävakauden ja siirtymät, ja sama maaperä järkkyy jalkojemme alla taas kerran.” (Mt. 21.)

Renessanssi, klassinen ja moderni ihmisen syntykertomuksena

Foucault’n teos käy historiallisessa järjestyksessä läpi kolme episteemiä: renessanssin, klassisen kauden ja modernin kauden. Lopuksi Foucault käsittelee uudempia ”tiedostamattoman tieteitä” eli psykoanalyysia, etnologiaa ja kielitiedettä sekä näille yhteistä strukturalismia.

Renessanssin eli 1500-luvun tiedollista järjestystä ohjaa Foucault’n mukaan analogisuuden eli vastaavuuden periaate. Samankaltaisuus ja representaatio esittäytyvät toistona (mt. 36). Maailma nähdään itseensä kääriytyneenä, ”maailma on asioiden yleispätevä ’yhteensopivuus’” (mt. 37). Kieli ja maailma kuuluvat perinpohjaisesti yhteen. Sanat ja asiat ovat yhdessä. Kirjoitus on maailmassa itsessään, sitä pitää vain osata lukea (mt. 59). Lukeminen tapahtuu löytämällä asioiden pinnasta merkkejä kätketyistä samankaltaisuuksista. Esimerkiksi ihmisen kasvojen uurteista löydetään merkki hänen suhteestaan johonkin planeettaan tai ukonhatusta löydetään silmämäisiä kohtia, jotka ovat merkkejä kasvin silmäsairauksia parantavista ominaisuuksista (mt. 44-55). Maailma on täynnä hieroglyfejä, joita tulkitaan etsimällä analogioita. ”Merkki merkitsee sikäli kuin se on samankaltainen ilmaisemansa asian kanssa” (mt. 46).

Seurauksena tieto on löyhää, liiallista ja rajoittamatonta, koska se liittyy samankaltaisuuksiin, jotka kytkeytyvät aina uusiin samankaltaisuuksiin. Yhtäältä tietoa on liikaa. Toisaalta tieto tuomitsee ”itsensä tuntemaan aina vain saman asian” (SA 48). Tieto on jo valmiina maailmassa Jumalan asettamana ja esimerkiksi antiikin viisaiden tulkitsemana, se pitää vain kerätä. Tieto on asioissa itsessään.

Sanojen ja asioiden mukaan 1600-luvun alussa tapahtuu episteeminen murtuma. ”Kaikenlaiset rajat ovat kenties pelkkiä keinotekoisia katkoksia rajattomasti liikkuvassa kokonaisuudessa”, Foucault pohtii, mutta määrittää silti katkoksen renessanssin ja barokin rajalle. Silloin analogian aikakausi loppuu. Samanlaisuutta ei pidetä enää tiedon muotona vaan ennemmin mahdollisuutena virheeseen, niin kuin Descartes ja Bacon varoittavat (mt. 66-67). Uuden ajan symboli on Cervantesin Don Quijote, koska siinä ”identiteettien ja erojen julma järki loputtomasti pilkkaa merkkejä ja samankaltaisuuksia” (mt. 64). Don Quijote sotkee sanat ja asiat, hän sekoittaa kirjan sivujen tekstin luontoon.

Merkkien ja samankaltaisuuden erottaminen toisistaan tuottaa uusia ajattelun muotoja, kuten ”todennäköisyys, analyysi, yhdistely, järjestelmä ja universaalikieli” (mt. 77). Kaltaisuuden periaate vaihtuu ”identiteetin ja erojen mukaan suoritettuun analyysiin” (mt. 69). Rationalistinen ajattelu analysoi ja vertailee yksiköitä ja perusosia. Tällä ei pyritä paljastamaan itse maailman järjestystä, vaan tavoitteena on toteuttaa vertailu ”ajattelun järjestyksen mukaisesti” etenemällä yksinkertaisesta monimutkaiseen (mt.). Ajattelun tehtävä ei ole enää lähentää asioita toisiinsa analogisesti, vaan päinvastoin erotella asiat ja sitten osoittaa niiden välttämättömät yhteydet. Tiedon ylenpalttinen liiallisuus muuttuu mahdollisuudeksi luetella tarkasteltavan kokonaisuuden kaikki perusosat täydellisesti. Matemaattinen analyysi, taksonomia ja synnyn analyysi artikuloivat uuden tiedon järjestyksen, jonka keskus on taulukkomuoto: kielioppi, ensyklopedia, eliöiden taksonomia, varallisuuden taulu.

Klassisella kaudella sanat ja asiat eriytyvät toisistaan. ”Kieli vetäytyy olevien keskuudesta astuakseen läpinäkyvyyden ja neutraaliuden aikakauteensa.” (Mt. 71.) Kielen tehtäväksi tulee totuuden ilmaiseminen. Tähän pyritään erityisesti matemaattisen analyysin metodilla. Kieli ei enää puhu maailmasta vaan analysoi. Huomio kiinnittyy järjestykseen ja mittaamiseen. ”Suhde järjestykseen on klassiselle aikakaudelle yhtä olennainen kuin suhde tulkintaan oli renessanssille.” (mt. 72.) Tieto järjestetään hierarkkisesti ja analyyttisesti, asiat pyritään nimeämään selvästi ja kirkkaasti. ”Tieteet ovat hyvin muodostettuja kieliä, aivan kuten kielet ovat kesannolla olevia tieteitä.” (Mt. 99.) Klassisen kauden kielikäsityksen mukaan kieli toteuttaa nimeämisen tehtävää vanhimmista ja alkeellisimmista äänteistään alkaen. Itse tavut ja kirjaimet nimeävät äänteitä, elimiä ja tekoja. Kun diskurssi antaa jokaiselle asialle sopivan nimen ja laskee ”representaation koko kentän päälle hyvin tehdyn kielen verkon” (mt. 129), se on tiedettä, ja tiede käsitetään juuri nimiluetteloinniksi ja luokitteluksi. Jopa sanojen ja asioiden väliseen juopaan syntynyttä luonnonhistoriaa lähestytään matemaattisesti; arveltiin, että kasvitieteen ongelmat voitaisiin ratkaista jonain päivänä täsmällisen matemaattisesti (mt. 140).

Matematiikan tärkeys ei tarkoita, että matematiikka olisi kaiken tiedon perusta, sillä klassisella ajalla syntyy joukko uusia empiirisiä tieteitä, joiden metodina ei ole algebra vaan representoivien merkkien järjestelmä: yleinen kielioppi, luonnonhistoria ja varallisuuden analyysi. Yleinen kielioppi ei kuitenkaan ole sama asia kuin 1800-luvulla syntynyt filologia, samoin kuin luonnonhistoria ei ole sama asia kuin elämän tiede (biologia) eikä varallisuuden analyysi vastaa poliittista taloustiedettä. Filologiaa, biologiaa ja taloustiedettä ei vielä ole olemassa, koska klassisen ajan episteemissä ei ole elämän tai tuotannon (tai työn) yleisiä kategorioita. (Mt. 164.)

Episteemin luonne historiallisena a priorina näkyy koko laajuudessaan Foucault’n vetäessä yhteen klassisen kauden tiedon järjestelmää. Foucault pyrkii osoittamaan, että vaikka varallisuuden analyysi, luonnonhistoria ja yleinen kielioppi ovat eri tieteitä, joilla on omat kohteensa, ne noudattavat yhteistä hahmotusmuotoa. Esimerkiksi varallisuuden analyysin arvon käsite vastaa funktiota, joka verbillä on yleisessä kieliopissa ja joka rakenteella on luonnonhistoriassa. Rahallisten hintojen teoria puolestaan vastaa kieliopin analyysia kantasanojen ja toiminnan kielestä sekä merkitysten liukumista; luonnonhistoriassa hintateorian vastine on teoria ominaisuuksista. Tieteitä yhdistää taksonomia, merkkijärjestelmä ja taulukon idea. (Mt. 195-197.) Näin episteemi määrää aikakauden ihmisten käsitteet ja metodit sekä ”määrittelee perusteellisemmin tietyn olemisen tavan kielelle, luonnon yksilöille sekä tarpeen ja halun kohteille. [–] Tämän tuloksena nousee esiin kokonainen yhteinen maaperä, jossa tieteiden historia esiintyy pintailmiönä.” (Mt. 201.)

Klassinen episteemi alkaa muuntua 1700-luvun lopussa. Kant kääntää klassisen kysymyksen erilaisuuksien määrittämisestä moderniksi kysymykseksi, joka koskee erilaisuuden synteesiä. Elämästä itsessään tulee tiedon kohde, samoin työstä ja kielestä. Näitä tutkimaan syntyvät biologia, taloustiede ja filologia. Uudet tieteet eivät korvaa luonnonhistoriaa, varallisuuden analyysia ja yleistä kielioppia näiden hallussa pitämillä paikoille, vaan syntyvät ”sinne, missä näitä tiedonaloja ei ollut olemassa, niiden tyhjäksi jättämään tilaan, syviin uurteisiin, jotka erottivat niiden suuria teoreettisia segmenttejä toisistaan ja jotka ontologisen jatkuvuuden humina täytti” (mt. 200).

Moderni kausi puhkeaa varsinaisesti 1800-luvun alussa. Klassisen kauden etsimä taulukollinen järjestys näyttäytyy nyt ”ainoastaan pinnallisena välkkeenä syvyyden yllä”: eurooppalainen kulttuuri ”keksii itselleen syvyyden”, jossa on kyse ”suurista kätketyistä voimista, jotka kumpuavat alkuperäisestä ja luoksepääsemättömästä ytimestään, alkuperästä, kausaalisuudesta ja historiasta” (mt. 237). Tieto ei enää järjesty taulukon vaan sarjan ja ketjun muotoon. Aika, kerrostuneisuus ja äärellisyys tulevat keskeisiksi tiedon järjestämisen tavoiksi. Kun renessanssin ajattelussa asioiden olemisen tila oli analogisuus (samankaltaisuus, vastaavuus) ja klassisessa ajattelussa se oli järjestys (ryhmittyminen, säännöllisyys, symmetria), modernissa ajattelussa asioiden olemisen tilaksi tulee historia (mt. 208). Esimerkiksi talous aletaan nähdä historiallisena muodostelmana, ihminen nähdään äärellisenä niukkuuden olosuhteissa elävänä ja työtä tekevänä olentona ja itse historiakin – ja sen mukana aika – muuttuu äärelliseksi historian lopun, utopian ja alkuperän käsitteillä.

Elämä biologiassa, työ taloustieteessä ja kieli filologiassa toimivat modernissa episteemissä kvasitranssendentaaleina, jotka vastaavat Kantin hahmottelemaa transsendentaalista kenttää ja yhdistävät ilmiöiden moninaisuuden johdonmukaisesti (mt. 231). Syntyy ihmisen hahmo: ”Ennen 1700-luvun loppua ihmistä ei ollut olemassa sen enempää kuin elämän voimaa, työn tuottavuutta tai kielen historiallista syvyyttäkään. Ihminen on aivan viimeaikainen luomus, jonka tiedon demiurgi omin käsin loi alle 200 vuotta sitten.” (Mt. 288.) Kun renessanssin keskeinen käsite on samankaltaisuus ja klassista kautta hallitsee representaation käsite, modernilla ajalla ihmisen käsitteestä tulee tärkeä. Ihminen on kahdentuma, yhtä aikaa empiirinen ja transsendentaalinen hahmo. Yhtäältä hän on oleva, siis empiirinen. Toisaalta hän on kaiken tiedon välttämätön ennakkoehto ja mahdollistaja, siis transsendentaalinen. Tämän kahdentuman edellytyksenä oli tiedostamattoman eli ei-ajateltavan keksiminen. Tiedostamaton on ikään kuin ihmisen varjo, ”sokea piste jonka perustalta hänet on mahdollista tietää” (mt. 305), Hegelin oleva-itsessään, Schopenhauerin Unbewusste, Marxin vieraantuminen tai Husserlin epäaktuaalinen. Foucault’n mukaan ”modernin ajattelun läpäisee ei-ajateltavan laki – on [–] nostettava Tiedostamattoman huntu, syvennyttävä sen hiljaisuuteen tai höristettävä korvansa kohti sen epämääräistä mutinaa” (mt.).

Ihminen muodostaa nyt kaiken tiedon yhtenäisyyden, aivan kuten Kant vihjasi yhdistäessään kolme suurta kritiikkiään kysymykseksi ”mitä on ihminen”. Ajattelu herää Kantin arvostelemasta dogmaattisesta unesta. Samalla se vaipuu Foucault’n sanoin antropologiseen uneen, jossa tutkimuksesta tulee ”kaiken sen analytiikkaa, mikä ylipäätään voi olla annettuna ihmisen kokemuksessa” (mt. 319). Antropologia jäsentää filosofiaa Kantista alkaen. Ihmisen hahmo asettaa nyt tiedon rajat ja ehdot.

1800-luvulla syntyvät varsinaiset ihmistieteet psykologiselle, sosiologiselle ja kielelliselle alueelle. Ihmistiede ei tarkoita Foucault’n mukaan vain sitä, että ihminen on tutkimuksen objekti, vaan myös sitä, että analysoidaan tiedostamattomia ”normeja, sääntöjä ja merkityskokonaisuuksia, jotka paljastavat tietoisuudelle sen muotojen ja sisältöjen ehdot” (mt. 140). Ihmistieteisiin sisältyy refleksiivinen ja representatiivinen kahdentuma, joka mahdollistaa esimerkiksi ”sosiologian sosiologian” ja ”psykologian psykologian” siinä, missä ei ole olemassa vaikkapa ”biologian biologiaa” (Koivusalo 2010, 396).

Aluksi ihmistieteitä hallitsee biologinen malli (Comte; toiminnon käsite), sitten taloudellinen malli (Marx; konfliktin käsite) ja lopuksi filologis-lingvistinen malli (Freud; tulkinnan ja merkitysjärjestelmien rakenteellistamisen metodit). Neljäntenä vaiheena voidaan pitää psykoanalyysia, etnologiaa ja kielitiedettä. Nämä eivät Foucault’n mukaan kuitenkaan ole ihmistieteitä muiden joukossa, koska ne pystyvät kattamaan koko tieteiden alueen ja koska ne tiedostamattoman tieteinä suuntautuvat tiedon halkeamiin, jakoihin ja ajattelua pakeneviin edellytyksiin (SA 353). Psykoanalyysi, etnologia ja kielitiede ovat ”vastatieteitä”, koska ne häivyttävät ihmistä ja perustavat toisilleen yhteistä kenttää.

Sanojen ja asioiden kuuluisin väite liittyy tähän vastatieteiden vaiheeseen. Foucault esittää, että strukturalismin nousu on hajottamassa ihmisen hahmon tuoman antropologisen järjestyksen. Jumalan kuoleman jälkeen ihminen on seuraavana tappolistalla, ainakin tiedon perustan muodostavana hahmona ja transsendentaalisena subjektina. Foucault spekuloi, että ”ihminen pyyhkiytyisi pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta” (mt. 361), mutta sanoo samalla, että toistaiseksi kantilaisen analytiikan filosofian tehtäväksi asettama ihmisen äärellisyyden ajattelu muodostaa edelleen tilan, jossa ajattelemme (mt. 358). Foucault ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka ennusti ihmisen kuolemaa. Kojève oli ajatellut tätä jo 1930-luvulla, ja strukturalisteista Althusser ja Lèvi-Strauss hylkäsivät ihmisen käsitteen. Foucault kuitenkin kytki ihmisen kuoleman eksplisiittisemmin uusiin tieteisiin, kielen merkityksen korostumiseen ja tiedostamattomaan.

Näin Foucault on tullut esittäneeksi strukturalistisen tiedon mahdollisuushistorian ja samalla oman teoksensa transsendentaaliset ehdot. Mikä on tämän esityksen oma suhde strukturalismiin?

Strukturalismin vedenjakajalla

Vaikka Foucault yritti teoksensa englanninkielisessä esipuheessa kieltää käyttäneensä koskaan strukturalistisia metodeja tai käsitteitä, Sanat ja asiat on läpikotaisin strukturalistinen tutkimus. Ensinnäkin siinä on lähtökohtana merkkien järjestelmän ensisijaisuus yksiköllisiin pisteisiin nähden. Jo 1500-lukua käsitellessään Foucault kirjoittaa ”välttämättömyyksien ainutlaatuisesta verkostosta”, joka tekee mahdolliseksi tietyt yksilöllisyydet, kuten esimerkiksi Hobbesin, Berkeleyn, Humen ja Condillacin (mt. 77). Suhteiden verkosto on ensin, yksilö tulee niiden jälkeen ja niiden mahdollistamana. Toiseksi Foucault seuraa Lévi-Straussin pyrkimystä löytää muunnelmien takaa vakioita ja pysyvämpiä järjestelmiä. Kunkin aikakauden moninaisia tieteitä yhdistää tiedostamaton taustamuoto, episteemi, joka yhtä aikaa mahdollistaa ja rajoittaa tiedon kenttää. Kolmanneksi muiden strukturalistien tavoin Foucault pitää tietoista subjektia aivan toissijaisena suhteisiin, rakenteisiin ja tiedostamattomaan nähden. Kirjan englanninkielisen laitoksen esipuheessa Foucault kysyy retorisesti, ”eivätkö tieteellisestä diskurssista vastuussa olevat subjektit ole heitä hallitsevien ja heidät jopa alleen hautaavien olosuhteiden määrittämiä tilanteessaan, tehtävässään, kyvyssään havainnoida ja käytännön mahdollisuuksissaan” (mt. 11). Tieteen diskurssissa olosuhteet siis ”hautaavat puhuvat subjektit alleen”. Järjestelmän kokonaisuus on yksittäisiä ilmentymiä tärkeämpi.[1]

Myös Deleuzen (2004) esittämät strukturalismin kriteerit pätevät Sanoihin ja asioihin aivan suoraan, mikä toki selittyy silläkin, että Deleuze kirjoitti artikkelinsa Foucault’n teoksen ilmestyttyä ja käyttää sitä esimerkkinä strukturalismista. Ensinnäkin Foucault’n episteemin käsite sijoittuu strukturalisteille ominaiseen symbolisen rekisteriin: kyse on merkkien tutkimuksesta, ei imaginaarisesta tai reaalisesta. Toiseksi Sanat ja asiat käsittelee tiedon jäsentymistä topologisesti ja suhteiden kautta. Kuten mainittu, järjestelmän sisäisten suhteiden muodostamat paikat ovat tärkeämpiä kuin paikkoja hallussaan pitävät yksilöt. Kolmanneksi Foucault’n esityksessä todelliseksi subjektiksi nousee järjestelmä differentiaalisine suhteineen ja singulaarisine pisteineen. Neljänneksi tiedon kentän rakenteet ovat tiedostamattomia ja virtuaalisia. Ne mahdollistavat ja rajoittavat aktuaalista todellisuutta, joka syntyy erottautumalla rakenteista. Viidenneksi Sanoissa ja asioissa esitetty liikkeen muoto on strukturalisteille tyypillinen sarjallisuus: kielelliset, taloudelliset ja biologiset sarjat, episteemien peräkkäiset sarjat ja niin edelleen. Kuudenneksi strukturalisteja kiehtoo paradoksaalinen tyhjä elementti tai objekti: Lacanin tutkiman Poen novellin kirje, Zizekin esittelemä Hitchcockin MacGuffin tai Lévi-Straussin ”mana”. Foucault’n teoksesta löytyy tämäkin elementti. Nollapiste on Velasquezin maalauksessa oleva kuninkaan (eli katsojan) paikka, jota ihminen tai edes Jumala ei pysty täyttämään (mt. 186). Seitsemänneksi – ja Deleuze kirjoittaa, että tämä on kritereereistä ”hämärin” – strukturalismia leimaa siirtymä subjekteista hajautettuihin käytäntöihin. Deleuzen (mt. 191) mukaan Foucault’n kohdalla tämä tarkoittaa rakenteellisia ”mutaatioita”, joissa episteemi vaihtuu toiseen. Mutaatiopiste määrittää käytäntöä tai on tila, jossa käytännön on tapahduttava. Seitsemäs kriteeri on Sanoissa ja asioissa vaimein ja vaikeaselkoisin. Foucault’n poliittisella ja nietzscheläisellä 1970-luvun kaudella se taas nousee kaikkein tärkeimmäksi.

Sanat ja asiat sisältää myös strukturalismille tyypillisiä ongelmia. Kun strukturalismin vahvuus näkyy Foucault’n kyvyssä osoittaa eri tieteiden noudattavan samaa episteemiä, niin suuntauksen heikkous näkyy teoksen kyvyttömyydessä selittää siirtymää yhdestä episteemistä toiseen. Foucault toistuvasti kutsuu siirtymää ”arvoitukselliseksi” (esim. SA 206). Uusi episteemi vain ”ilmaantuu” (mt. 163).  Siirtymä klassisesta moderniin episteemiin on ”hieman arvoituksellinen tapahtuma” (mt. 225). Jos siirtymässä on kyse niinkin vaikutusvaltaisesta muutoksesta, että ”kulttuuri joskus muutamassa vuodessa lakkaa ajattelemasta siten kuin se oli ajatellut siihen saakka, ja alkaa ajatella jotakin muuta ja toisin” (mt. 66), eikö tällaisen siirtymän syitä pitäisi selvittää tarkemmin?

Foucault’n teoksessa sanat ajavat asioiden edelle. Dokumentit korvaavat tapahtumat, ja Foucault suhtautuu teksteihin itsenäisinä monumentteina. Teoksen esittämällä historialla ei ole juuri yhteyttä talous- ja sosiaalihistoriallisiin tai vaikkapa maantieteellisiin tapahtumiin, vaan Foucault tarkastelee tieteenalojen sisäistä muutosta. Episteemit näyttäytyvät jokseenkin suljettuina järjestelminä. Foucault sanoo itse pitäneensä ”perinteisiä selityksiä” ”enemmän maagisina kuin todellisina” ja jättäneensä syiden ongelman tarkoituksella sivuun (mt. 11). Tästä juuri seuraa, että Foucault’n esittämä kertomus näyttää selittämättömältä siirtymien sarjalta.

Toinen ongelma on episteemin käsitteen massiivisuus ja epätarkkuus; Deleuze ja Guattari puhuisivat käsitteen molaarisuudesta. Foucault kirjoittaa esimerkiksi ”länsimaisen kulttuurin episteemin kahdesta suuresta epäjatkuvuudesta” (mt. 19). Kun puhutaan tiedon kentistä, onko mielekästä käyttää niin jättimäistä käsitettä kuin ”länsimaisen kulttuurin episteemi”? Mitä niin laaja käsite tarkoittaa?

Episteemin käsite joutui näiden syiden vuoksi välittömästi niin kovan kritiikin kohteeksi, että Foucault luopui sen käytöstä myöhemmissä teoksissaan. (Dosse 2011, 393-396.)

On tullut tavalliseksi syyttää strukturalismia jähmeydestä ja rakenteiden ylivallasta. Dossen mukaan strukturalismi ajautui umpikujaan, koska se kielsi sekä historian että subjektin (mt. 22). Sikäli kun Sanat ja asiat on yksi strukturalismia yhteen vetävistä teoksista, ajautuuko se myös näihin ongelmiin? Vain osittain. Teos on strukturalismia, mutta on se muutakin. Foucault todella esittää, että tiedon subjektit ovat olosuhteiden kieliopin armoilla. Toisaalta nämä ”olosuhteet” eivät ole jähmeitä tai totaalisia, ja sitä paitsi kyse on koko ajan vain tieteellisen tiedon jäsentämisestä, vaikka Foucault’n retoriikka välillä luiskahtaakin esittämään väittämiä kokonaisesta ”kulttuurista”. Foucault pyrkii nimenomaan osoittamaan järjestelmien ”rikkovan epäjatkuvuuden” (SA 206), muutoksen ja murtuman, vaikkei pystykään selittämään, mistä nämä epävakauden ja siirtymän ilmiöt johtuvat. Sanat ja asiat heilahtelee episteemin yhtenäisyyden ja epävakauden välillä; Foucault korostaa sekä aikakauden koherenttia tiedonjäsennystä että tiedon kenttien epävakautta ja pettävyyttä. Tässä mielessä teos on strukturalismin rajamailla ja osoittaa murtumien ja historiallisuuden kielellä kohti poststrukturalismia. Samaan suuntaan viittaa myös Foucault’n kieltäytyminen universaaleista rakenteista, joihin Lévi-Straussin ja Lacanin kaltaiset strukturalistit tukeutuivat.

Dossen strukturalismin historiassa haastateltu Francois Ewald arvelee, että Foucault vastusti rakenteen ajatusta poliittisista syistä. ”Rakenne on yksi suurten historiallisten subjektien ja historian läpäisevän identiteetin muodoista, ja Foucault selittää tarkasti, että juuri sen hän haluaa tuhota.” (Dosse 2011, 388.) Tämä saattaa selittää, miksei Foucault kirjoita rakenteista tai universaaleista Sanoissa ja asioissa. Teos ei kuitenkaan millään tavalla näyttäydy itse poliittisena. Foucault’n poliittisuus korostuu vasta 1970-luvulla hänen geneologisessa vaiheessaan. Vuonna 1966 Foucault on pikemminkin vihamielinen aikansa poliittisia keskusteluja kohtaan, mikä ilmenee esimerkiksi Sanojen ja asioiden kiistellyissä väitteissä, joiden mukaan ”marxilaisuus on 1800-luvun ajattelussa kuin kala vedessä: se ei voisi hengittää missään muualla” ja vallankumouksellisen ja porvarillisen tieteen käymät kiistat olivat ”pelkkiä myrskyjä vesilasissa” (SA 247).

Lopuksi: Antropologinen uni rakoilee

Sanat ja asiat käsittelee ensisijaisesti tieteellisen tiedon muuttuvia kenttiä, mutta niin tekivät muutamat muutkin samoihin aikoihin, esimerkiksi Canguilhem käsitehistoriassaan ja Kuhn teoriallaan tieteen paradigmoista. Nähdäkseni Foucault’n suurin omaperäisyys on hänen tavassaan kytkeä episteemin käsite ihmisen hahmoon. Foucault esittelee sekä ihmisen syntymisen 1700-luvun lopulla kantilaisessa ajattelussa että ihmisen mahdollisen hajoamisen 1900-luvun loppupuolella. Ihminen on Foucault’lle tiedon hahmottamisen muoto, joka yhdistää esimerkiksi vastakkaisina pidettyä positivismia ja fenomenologiaa: molemmat korostavat tiedon äärellisyyttä ja asettavat inhimillisen kaiken tiedon ehdoksi. Jos Hume herätti Kantin dogmaattisesta horroksesta, niin Foucault’ta mukaillen voisi sanoa, että viimeisen 230 vuoden ajan olemme ajatelleet kantilaisessa horroksessa.

Horrosta voisi kutsua Meillassoux’n (2008) tavoin ”korrelationismiksi”, koska Kantin jälkeen filosofian mielenkiinto on ollut ajattelun ja ajattelun kohteen välisessä korrelaatiossa. Kant katsoi osoittaneensa, että maailmaa koskeva tietomme on aina subjektiivisuuden välittämää. Tietomme voi koskea vain meille ilmenevää maailmaa, ja oleva sinänsä jää tiedon ulkopuolelle. Sitä on mahdollista vain ajatella. Fenomenologia, post/strukturalismi ja analyyttinen kielifilosofia ovat jatkettua kantilaisuutta, koska niiden mukaan ajattelumme on täysin tietoisuuden rakenteiden (tai kielen, Daseinin eksistentiaalien, historiallisen a priorin, merkkien, erojen leikin tai esimerkiksi heteroseksuaalisen matriisin) välittämää. Ajattelun päätehtäväksi on tullut ajattelun rajojen osoittaminen, mikä huipentuu postmodernissa. Postmodernin filosofian perusliike on osoittaa, miten kaikki ajattelu ja toiminta on loputtomasti välittynyttä ja sitä kautta helposti paradoksaalista, illusorista, vaikeaa, pettävää tai mahdotonta. Kaikki ajattelun muodot ja diskurssit suodattuvat erilaisten merkkijärjestelmien läpi.

Kantilaisuuden radikalisoimisen seurauksena nykyaikainen filosofia on joutunut noloihin ongelmiin (ks. mt. 9-27). Yhtäältä uskonnolliset fundamentalistit ja kreationistit saavat riehua vapaasti, koska korrelationistit eivät pysty haastamaan heidän väitteidensä totuusarvoa. Kantilaisuus siis tekee tilaa uskolle. Toisaalta filosofia näyttäytyy epäuskottavana tieteen silmissä, koska korrelationismiin jumiutunut ajattelu suhteellistaa tieteellisen tutkimuksen tai päätyy kokonaan kieltämään tieteen tulokset. Myös Foucault’a on syytetty tästä, ja tämä relativismin ongelma herättää kysymyksen myös siitä, miten yhden episteemin sisältä on mahdollista tarkastella aikaisempia episteemejä (ks. Canguilhem 1994, 78).

Foucault itse jatkaa kantilaisuutta ja transsendentaalista ajattelua hajauttamalla sen transsendentaalisesta subjektista inhimillisen episteemin anonyymiin subjektiviteettiin. Kuten toisilla strukturalisteilla, ajattelun ihmiskeskeisyys säilyy. Kyse ei vain ole enää humanistisesta yksilökeskeisyydestä.

Foucault kirjoittaa fenomenologiasta: “Ei ole varmastikaan mahdollista antaa transsendentaalista arvoa empiirisille sisällöille eikä siirtää niitä konstituoivan subjektiviteetin suuntaan tekemättä vähintäänkin kaikessa hiljaisuudessa tilaa antropologialle [–].” (SA 234-235.) Eikö Foucault itse toimi juuri näin? Kyllä, ja hän jossain määrin myöntää tämän kirjoittaessaan, että kantilaisuus muodostaa sen tilan, missä hänkin ajattelee (mt. 358). Sanat ja asiat on vielä antropologisen, inhimillisiä suhteita keskeisimpänä pitävän tiedonjäsennyksen sisällä. Siitä huolimatta Foucault kykenee näkemään säröjä omassa episteemissään: ihmisen hahmo murenee ja järkkyy.

Toimijaverkkoteorian, ympäristötieteiden, verkostoajattelun, spekulatiivisen realismin, biotieteiden ja  kemian tarjoamien muokkausmahdollisuuksien voi nähdä toteuttavan sitä humanistisen ihmisen kuoleman, jota Foucault ennakoi. Diskurssien aikakausi alkaa olla ohi, samoin kuin kielellinen käänne. Nykyään on pakko huomioida sanojen lisäksi asiat, myös ei-inhimilliset asiat. Epäelolliset oliot rasvahapoista tietokoneisiin ja leppäkertuista moottorisahoihin ovat toimijoita siinä missä ihmiset, dokumentit ja episteemit.

Kirjallisuus

SA = Foucault: Sanat ja asiat.

Canguilhem, George (1994): The Death of man, or exhaustion of the cogito? Kääntänyt Catherine Porter. Teoksessa Gary Gutting: The Cambridge Companion to Foucault. Cambridge UP.

Deleuze, Gilles (2004): How Do We Recognize Structuralism? Teoksessa Desert Islands and Other Texts. Kääntänyt Michael Taormina. New York: Semiotext(e), 170-192.

Dosse, Francois (2011): Strukturalismin historia I. Suomentanut Anna Helle. Helsinki: Tutkijaliitto.

Eribon, Didier (1993): Michel Foucault. Suomentaneet Päivi Järvinen ja Pertti Hynynen. Tampere: Vastapaino.

Foucault, Michel (2010): Sanat ja asiat. Suomentanut Mika Määttänen. Helsinki: Gaudeamus.

Koivusalo, Markku (2010): Ihmistieteet vailla ihmistä. Teoksessa Foucault 2010, 374-413.

Meillassoux, Quentin (2008): After Finitude. An Essay on the Necessity of Contingency. Kääntänyt Ray Brassier. Lontoo: Continuum.


[1] Poliittisissa kannanotoissaan Foucault provosoi vielä jyrkemmin. ”Foucault ylisti skandinaavista, välttämättömyyden sanelemaa ankaraa hiljaisuutta antihumanistiseksi politiikaksi, jossa järjestelmän toimivuus oli tärkeämpää kuin ihmisonnen hämärä päämäärä. Hän sanoi kenties juuri Ruotsissa saaneensa tuon kauhean antihumanistisen tartunnan, jonka levittämisestä häntä Ranskassa syytettiin.” (Koivusalo 2010, 403.) Provokaatioista huolimatta Foucault sitoutui henkilökohtaisesti poliittisiin kamppailuihin. Canguilhem (1994, 89) huomauttaa kuivasti, että jo vastarintaliikkeessä toiminut ja natsien ampuma Jean Cavaillès osoitti vääräksi syytteet siitä, että strukturalismi lietsoo passiivisuutta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s