Psyykkisten siirtymien sarja: Ehrenberg

120503-M-9426J-001

Alain Ehrenbergin La Fatigue d’être soi on tutkimus masennuksen diagnosoinnin historiasta ja yleisemmin mielenhäiriöiden luokitusten ja psykiatrian suhteesta. Yksi tapa lukea kirjaa on hahmottaa se kahdeksan psyykkisen siirtymän sarjaksi. Luin kirjan erästä negatiivisia affekteja käsittelevää artikkelia varten. En saanut mahdutettua luentaani tekstiin, joten laitan sen nyt tähän (luenta on myös tämän tekstin pohjalla).

Mielenhäiriöihin ja niiden diagnosoimiseen ja hoitamiseen liittyvät siirtymät ajoittuvat suurin piirtein 1970-luvulle eli samaan ajanjaksoon, johon sijoitetaan esimerkiksi postfordismin ja kontrolliyhteiskunnan nousu. Siirtymien tarkastelu auttaa ymmärtämään, miten ”uudet oireet” eroavat erityisesti psykoanalyysin käsittelemistä neuroottisista oireista.

1. Neuroosista masennukseen. Masennus tunnettiin tietenkin ennen 1970-lukua, mutta tuolloin siitä tuli yleisin mielenhäiriö. Kun se yhdistettiin aikaisemmin surullisuuteen ja alakuloon, 70-luvulla siitä tuli sairaus, joka alettiin liittää toimintakyvyn puuttumiseen ja aloitekyvyn laskemiseen. Ehrenbergin mukaan masennus kokoaa yhteen modernin yksilön kaikki jännitteet. Se on suuruudenhulluuden patologia, jossa autonomiaan liittyvät arvot (henkilökohtainen valinta, itsensä omistaminen, yksilöllinen aloitteellisuus) yleistetään kaikkialle urheilusta uraan ja sosiaaliturvaan. Neuroottiset oireet, kuten pakkomielteet, fobiat, toisteinen tai impulsiivinen käytös, ilmenivät toimintana. Masennus taas ilmenee toiminnan ja sen aloittamisen puutteena. Masennus on kontrolliyhteiskunnan sairaus: se nousee samalla, kun kielletyn ja sallitun rajoista (kuriyhteiskunta) siirrytään mahdollisen ja mahdottoman rajoihin (kontrollit). Masennus irtaantuu uuden talouden hyveistä, kuten aloitekyvystä ja motivaatiosta; masennus on niiden vastakohta ja sellaisena opettaa meille arvoista ja normeista. On huomionarvoista, että masennuksesta tuli kansantauti juuri suuren talouskasvun, hyvinvoinnin lisääntymisen ja optimismin aikana. (Ehrenberg 2010, xx, 108.)

2. Konfliktista tyhjyyden ja puutteen kokemukseen. Freudin mukaan neuroosin lähteenä on aina psyyken sisäinen konflikti, ja konfliktista muodostui psykoanalyysin perusmalli. Psykoanalyysi ei ollut kiinnostunut mielialasta ja oletti, että oireiden taustalla on aina tiedostamaton psyykkinen konflikti. Tämän vuoksi analyysi joutui 1970-luvulla ongelmiin masentuneiden ja itsensä tyhjäksi tuntevien potilaiden kanssa: potilaat eivät älylllistäneet tai representoineet ongelmaansa, toisin kuin neuroosipotilaat. Esimerkiksi riittämättömyyden kokemuksella ei ole mitään tekemistä konfliktin kanssa. Sitä luonnehtii puute, niin kuin masennus luonnehtii tyhjyys ja merkityksen poissaolo. Riittämätön ihminen ei ole ristiriidassa ympäristönsä tai halujensa suhteen, hän ei vain kykene saavuttamaan vaadittua. Hän on riittämätön suhteessa toiminnan normeihin. Tässä mielessä Freudia nykyaikaisempi opas saattaa olla hänen aikalaisensa Pierre Janet, joka käsitti masennuksen syyksi juuri puutteen. (Mt., xvi, 11-12, 21, 122-123.)

3. Syyllisyydestä häpeään. Kuriyhteiskunta perustui syyllisyyteen, käskyihin ja kieltoihin. Nykyajan normeja ovat aloitteellisuus ja vastuu. Avainsanoja ovat sisäinen “draivi”, motivaatio, kommunikaatio ja jatkuvat projektit, joissa epäonnistuminen synnyttää häpeää. “Masentunut yksilö kokee häpeää, koska perustavassa suurudenhulluudessaan hän ei voi kykene myöntämään riittämättömyyksiään; hän ei myönnä tuntevansa todellisuuden rajoittavan häntä…” (Mt., 129.) Kiellettyihin haluihin liittyvä syyllisyydentunto on korvautunut häpeällä siitä, ettei kykene “pysymään tahdissa” tai yltämään normiin. Yliminä rankaisi väärästä käytöksestä syyllisyydellä. Häpeä puolestaan syntyy vastuuntunnosta: yksilö kokee epäonnistuneensa henkilökohtaisesti ja omasta syystään. Masennus on vastuullisuuden sairaus (mt., 4). Kyseessä ei ole täydellinen siirtymä, koska syyllisyys ei kokonaan häviä: “Yksilöä ahdistelevat kysymykset: Miksi minä? Miksi en minä? Vastaanko vaatimuksia? Yksilön riittämättömyys saa hänet tuntemaan syyllisyyttä, ja hän alkaa epäillä kykyjään.” (Mt., xvi.)

4. Ahdistuksesta addiktioon. “Masennus ja riippuvaisuus ovat riittämättömyyden patologian kaksi puolta.” (Mt., 221.) Yksilö lääkitsee riittämätöntä ja kykenemätöntä itseään addiktioilla, kuten nettipornolla, shoppailulla, päihteillä ja viihteellä. Addiktion voi käsittää eräänlaiseksi antisubjektiudeksi, jossa “itsenä olemiseen” väsynyt yksilö orjuuttaa itsensä merkityksettömälle toistolle päästäkseen eroon pakosta päättää ja toimia itse. (Mt., 10-11, 220. Ks. myös ylempänä linkattu Larval Subjects -blogin kirjoitus.)

5. Vieteistä ja haluista riittämättömyyteen eli voimasta impotenssiin. Psykiatrian ja psykoanalyysin syntyaikojen porvarillinen yhteiskunta pelkäsi eläimellisiä viettejä, järjestystä uhkaavia haluja ja seksuaalisuutta. Jos yksilö oireili, kyse oli voiman väärästä kanavoitumisesta tai sen sääntelyn ongelmasta. Vaarana oli virheellinen käytös. Postfordistinen yhteiskunta korostaa haluamista positiivisessa mielessä, ja yksilön oireilussa on kyse enemmän voimattomuudesta kuin “viettien” liiallisesta tai virheellisestä ilmenemisestä. “Yksilö kohtaa ennemmin riittämättömyyden patologioita kuin virheeseen liittyviä patologioita.” (Mt., 9.) Moderni egalitaarinen ajattelu ilmoittaa, että jokainen voi olla poikkeusyksilö. Tästä on ei ole pitkä matka taipumukseen ajatella, että jokaisen tulee olla poikkeusyksilö. Entä kun yksilö ei koe itseään tarpeeksi poikkeukselliseksi? Hän tuntee riittämättömyyttä ja voimattomuutta. Yksilön paheita ja ongelmia ovat nykyään estyneisyys, päättämättömyys, epäröinti, välttely ja jumittaminen. (Mt., xxx.)

6. Yliminästä minäideaaliin. Vanha käsitys yliminästä kiertää sääntelyn ja rajoittamisen ympärillä. Yliminä kertoo, mikä on hyväksyttävää toimintaa ja mikä on velvollisuus. Sen perusfunktio on kieltäminen. Minäideaali päinvastoin kannustaa tekemään ja toimimaan kohti ihannetta, joksi yksilön pitäisi tulla. Ehrenberg tulkitsee narsismia siirtymänä minäihanteeseen, jossa ihminen on idealisoidun itsekuvan vankina, mikä johtaa voimattomuuteen ja halvaantumiseen; tällainen yksilö kaipaa jatkuvasti kannustusta toisilta ja päätyy helposti riippuvaiseksi heistä. (Mt., 126.)

7. Rooliin samastumisesta identiteettiin ja itseaffirmaatioon. Yksilön tehtävä ei ole enää samastua tiettyä funktiota täyttävään rooliin instituutiossa, vaan omasta elämästä on tehtävä projekti ja taideteos. Aikaisemmin riitti, että totteli. Toiminnan yksilöllistyminen tarkoittaa, että jokaisen on nyt valittava ja päätettävä “itse”, oltava itsevarma, joustava, nopea ja energinen sekä ennen kaikkea nähtävä vaivaa jatkuvasti ja oma-aloitteisesti. Lääketeollisuus kehittää avuksi tähän tehtävään psyykenlääkkeitä eli kemikaaleja, jotka auttavat modernia yksilöä toteuttamaan autonomian, itsensä toteuttamisen ja itsenäisen toiminnan ideaaleja. Yksilöä lääkitään tuntemaan itsensä riittäväksi, aivan kuten yksilöt itse lääkitsevät itseään addiktioilla. (Mt., xv.)

8. Parantamisesta jatkuvaan muunteluun ja laaduntarkkailuun. Mielenterveyden hoidossa huomio siirtyy potilaan “lopullisesta” parantamisesta toiminnan ylläpitämiseen, elämänlaadun tarkkailuun ja mielen muunteluun terapian ja sosiaalipolitiikan lisäksi erityisesti lääkityksellä, joka ei enää niinkään helpota terapiaa vaan usein korvaa sen kokonaan (mt., 165). Psykiatria on valinnut masennuksen vertauskuvaksi diabeteksen: masennuslääkitystä verrataan insuliinilääkitykseen. Näin on hyväksytty sairauden kroonisuus ja luovuttu parantamisen ideasta. Vertauskuvaksi olisi voitu valita muukin häiriö, esimerkiksi psykoosi, mutta tällä olisi saavutettu huonompi imago kuin diabetekseen vertaamisella. “Kaikesta tulee masennusta, koska masennuslääkkeet vaikuttavat kaikkeen. Kaikkea voidaan hoitaa, mutta enää ei tiedetä, mikä voidaan parantaa.” (Mt., 189.)

Advertisements

3 thoughts on “Psyykkisten siirtymien sarja: Ehrenberg

  1. Eikö Freud, joka ilmeisesti keksi osan tapauskertomuksistaan, ja jonka analyyseilla ei ylipäänsä ole tieteellistä arvoa, pitäisi jo kokonaan unohtaa mielenterveydestä puhuttaessa? Ja jos masennus kiinnostaa, niin eikö jopa Freudin aikalaista Janetakin nykyaikaisempi opas saattaisi olla vaikkapa 2010-luvulla julkaistu alan tutkimuskirjallisuus?

    Vastaus varmaan kuuluu, että tässä tehdään yhteiskuntafilosofiaa eikä psykiatriaa. Siinä taas on se ongelma, että aineellista ilmiötä, masennusta, ei voi mielekkäästi tutkia pelkästään diskurssitieteen keinoin, vaan lisäksi pitäisi nojautua nojatuolin selkänojan sijaan myös oikeaan empiriaan. Esim. minkälainen yhteys eri maissa on vallinnut masennuksen prevalenssin ja talouskasvun kanssa (jos hallitsee jotain muitakin kuin diskurssianalyyttisiä menetelmiä voi tutkia tuota kysymystä esim. erilaisin paneeliregressiomenetelmin), tai mikä nyt tarkemmin ottaen on yhteys kontrolliyhteiskunnan ja masennuksen välille? Nyt siteerattu filosofi on huomannut ajallisen yhteyden (joka sekin on mitä sattuu, puhutaan vaikeasti mitattavista muutoksista kymmenien vuosien ajalla ja perustellaan sillä että ”kyllä nyt suunnilleen samaan aikaan tapahtui, ainakin vähän niinku samalla vuosikymmenellä”), ja rakentanut koko teorian sille pohjalle vaivautumatta tarkastelemaan kriittisesti viritelmäänsä. Tai en kyllä lukenut alkuperäistä tekstiä, ehkä oon täysin väärässä ja se kirja on täynnä systemaattista empiiristä analyysia. Uskon kuitenkin että kertoimet on puolellani kun veikkaan että ei.

  2. Ehrenbergin kirja pyrkiikin osoittamaan, miten hukassa klassinen freudilainen analyysi on uusien psyykkisten oireiden kanssa. Klassinen psykoanalyysi pystyy käsittelemään psyykkisiin ristiriitoihin liittyviä (lähinnä neuroottisia) oireita, mutta päätyy helposti ongelmin, kun kyseessä on anoreksian, addiktioiden tai yleisen riittämättömyyden tapaisia oireita.

    Ehrenberg ei missään nimessä ole mikään yhteiskuntafilosofi. La Fatigue d’être soi on paksu psykiatrista käsitteistöä pullollaan oleva alan tutkimuskirjallisuutta kampaamalla rakennettu tutkimus masennuksen diagnosoinnin ja hoidon historiasta. Mitä itse teen tällä kirjalla, se voi sitten olla eri asia. Joka tapauksessa osa näistä psyykkisistä siirtymistä on ainakin diagnosoinnin tasolla hyvin helposti osoitettavissa jo lukemalla esimerkiksi DSM-manuaaleja.

    Nykyinenkin tutkimuskirjallisuus käsitteineen ja ennakko-oletuksineen tulee jostain, sillä on tietty institutionaalinen historia, ja ei varmasti ole ainakaan haitaksi tuntea sitä, kun mietitään nykytilannetta.

    Olen täysin samaa mieltä siitä, ettei masennuksen kaltaisia ilmiöitä voi tutkia pelkästään diskursseja käsittelemällä. Mutta ei niitä voi tutkia myöskään ilman diskursseja, eivätkä diskurssit ole irrallaan yhteiskunnallisten sommitelmien muista komponenteista.

    Jos halutaan tutkia esimerkiksi taloustilanteen yhteyttä masennukseen, täytyy tietenkin olla käsitys siitä, mitä kummallakin käsitteellä edes suurin piirtein tarkoitetaan. Olen kahden viime vuoden aikana ollut jonkin verran tekemisissä ammattipsykologien kanssa ja huomannut, että osa heistä kyseenalaistaa ihan vakavissaan masennuksen käsitteen täydellisesti, koska käsite on niin valtava ja sen soveltamisella esimerkiksi potilaisiin voi olla huonoja vaikutuksia (potilas saattaa esimerkiksi omaksua masentuneen normatiivisen roolin, masennuksesta puhutaan nykyään niin paljon; tai masennuksesta saattaa tulla vain nimilappu, jolla piilotetaan tarkemmat ongelmat). Tällaisessa tilanteessa ei päästä eteenpäin pelkällä ”empirian” vaatimisella.

  3. Niin mitä Freudiin tulee, ajattelin että voisi koko roskan jo unohtaa, tai että freudilaisen teorian ongelmat ei suinkaan rajoitu siihen että addiktioiden ja masennuksen yhteydessä hoitotulokset on huonoja ja teoriat episyklejä.

    Oikeastaan en yrittänyt vastustaa teoreettista ajattelua sinänsä. Kirjoitin tähän sivun verran tieteenfilosofiaa mutta ei tullut oikein hyvää ja pitäisi mennä lukemaan tenttiin joten annetaan sen puolen nyt olla.

    Enemmänkin näin tässä esimerkin laajemmasta taipumuksesta muodostaa teorioita ilman niiden kriittistä tarkastelua empirian avulla, joka on kiusallisen leimallista nykypäivän yhteiskuntatutkimukselle. ”Masennus on kontrolliyhteiskunnan sairaus: se nousee samalla, kun kielletyn ja sallitun rajoista (kuriyhteiskunta) siirrytään mahdollisen ja mahdottoman rajoihin (kontrollit). Masennus irtaantuu uuden talouden hyveistä, kuten aloitekyvystä ja motivaatiosta; masennus on niiden vastakohta ja sellaisena opettaa meille arvoista ja normeista. On huomionarvoista, että masennuksesta tuli kansantauti juuri suuren talouskasvun, hyvinvoinnin lisääntymisen ja optimismin aikana.” Se tarvitaanko masennuksen käsitettä on toinen kysymys (toki tärkeä sellainen), mutta oli miten oli niin yllä olevassa lainauksessa esitetään teoria siitä mistä ”masennus” kumpuaa.

    Kontrolliyhteiskuntahomma on aivan uskottava teoria, mutta enemmän tai vähemmän uskottavia tulkintoja voi muodostaa vaikka kuinka paljon: Ehkä jonkun mielestä masennus johtuu ylipäänsä anonyymista kaupunkiyhteiskunnasta ja siihen liittyvästä juurettomuudesta. Tai ehkä masennus johtuu ”informaatioähkystä”, siitä että kaikkialta tulee niin paljon tietoa jota ihminen ei pysty käsittelemään. Vaan mitäpä jos masennus onkin puhtaasti aivokemiallinen ilmiö, joka johtuu sähkösäteilystä? Tai ehkä joku amerikkalainen miesasia-aktivisti liittyy keskusteluun, ja kertoo että masennus oikeastaan johtuu sukupuolten tasa-arvosta ja luonnollisen perheen hajoamisesta (huomaa teoriaa erinomaisesti tukeva ajallinen yhteys). Tai sitten Schumpeterin haamu kertoo meedion välityksellä masennuksen johtuvan siitä, että yliopistoon otetaan liikaa ihmisiä, jotka eivät sitten opi mitään hyödyllistä vaan saavat vain turhia kuvitelmia ja turhautuvat, kun eivät pääsekään akateemisiin töihin.

    Riippuen ideologisista ja muista mieltymyksistä noista osa on hyvinkin uskottavan kuuloisia tai sitten ei (ja noihan nyt keksin päästäni minuutissa, varmasti voi rakentaa paljon hienostuneempia kehitelmiä). Jos haluaa päästä johonkin johtopäätökseen tollaisia virityksiä arvioidessaan, pitäisi kyetä arvioimaan miten ne sopii selittämään masennusta eri yhteiskunnissa. Tai ei riitä sanoa että vaikkapa yllä oleva miesaktivistin tulkinta ”on esimerkki uuskonservatiivisesta diskurssista, joka johtuu maskuliinisuuden kriisistä post-fordistisessa tuotannossa”, lisäksi pitäisi katsoa miten se sopii yhteen todellisuuden kanssa (tai jos korrespondenssiteoria ärsyttää niin ”pitäisi katsoa, miten se sallii meidän sovittaa yhteen todeksi oletettuja havaintoja”).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s