Kapitalismi ja skitsofrenia

Kuinka monta kertaa kirjoitetaan:

Jos on olemassa niin sanottu ”jälkistrukturalistinen” sukupolvi, French Theorya ja postmodernismia äidinmaitonaan imenyt sukupolvi [- -], on Anti-Oidipus yksi tämän sukupolven aapisista. Se on yksi niistä kirjoista, joita ilman tähän sukupolveen kuuluva ei ole voinut oppia lukemaan ja kirjoittamaan comme il faut.

(Olli Sinivaara, Nuoren voiman pääkirjoitus 6/2007)

ja samalla valitetaan, ettei Deleuzen ja Guattarin tekstistä saa mitään tolkkua. Pitäisi lukea, mutta kun en ymmärrä! Vaikeita käsitteitä raskaat sivut täynnä, eikä mitään selitetä. Nuoren voiman Anti-Oidipus-teemanumero, jonka pääkirjoitusta juuri siteerasin, on tässä mielessä oireellinen, koska se ei auta juuri lainkaan ymmärtämään Deleuzea ja Guattaria. Lehdessä on muutama lyhyt perusjohdatus Deleuzeen (ei niinkään kyllä Guattariin, mikä on myös oireellista) ja yksi mielenkiintoinen soveltava polemiikki (Eetun EuroMayDayhin liittyvä kirjoitus vasemmiston vanhuudenvaivoista), mutta muu on apinoivaa pullistelua. Kirjoittajat matkivat Deleuzen ja Guattarin tyyliä sillä nololla tavalla, josta tuli vanhentunutta 80-luvun lopussa, tai pyörittävät peniksiään – sillä he ovat yhtä lukuunottamatta miehiä – osoitellen elintensä kokeneisuutta (ks. Janne Kurjen artikkeli, jossa hän kehuu kuinka kova tohtori hän on verrattuna Deleuzeen ja Guattariin).

Olen lukenut suomeksi yhden tekstin, jossa on onnistuneesti käsitelty Deleuzea ja Guattaria heidän omalla tyylillään, ja se on Janne Toivoniemen Skitsoanalyysia keltanokille (julkaistu Vastarintaa nykyisyydelle -kokoelmassa). Jos näen jonkun muun yrittävän samaa, todennäköisesti viivan kirjoittajan nimen yli. Vain kaksi asiaa auttavat tarttumaan Deleuzeen ja Guattariin, eikä kumpikaan niistä ole matkiminen:

  1. kuiva ja selkeä selostaminen, sen selvittäminen, mistä on kyse ja mitä siitä on seurannut, vanha kunnon akateemisen kirjanpitäjän työ
  2. Deleuzen ja Guattarin soveltaminen nykyisiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja kapitalismin muotoihin.

Yritän tässä ja myöhemmin gradussa ensimmäistä vaihtoehtoa. Jälkimmäistä on toteutettu vanhassa verkkolehti Megafonissa, Hedelmäblogissa ja Uusissa barbaareissa.


Anti-Oidipus

Deleuzen ja Guattarin teokset Anti-Oidipus (1972) ja Mille plateaux (Tuhat tasankoa, 1980) muodostavat kokonaisuuden, jota tekijät kutsuvat Kapitalismiksi ja skitsofreniaksi. Ensimmäisenä julkaistu Anti-Oidipus on tutkimus erilaisista tavoista organisoida yhteiskunnallisia muodostelmia, joilla kontrolloidaan sosiaalisia haluja. Kirja on myös manifesti halun vapauttamiseksi valtion, puolueen, ydinperheen, kirkon ja kapitalismin kaltaisista instituutioista. Teoksen lähtökohtana on psykoanalyysin kyvyttömyys ymmärtää osallisuuttaan kapitalistiseen yhteiskuntaan. Tätä voi verrata siihen, että Marxin mukaan poliittinen taloustiede ei myöntänyt ”porvarillisuuttaan” eli tukahduttavaa ja kapitalismia luonnollistavaa luonnettaan. Marx arvostelee Pääomassaan Adam Smithin ja David Ricardon taloustiedettä, joka ymmärtää porvarilliset omaisuuden ja tuotannon käsitteet epähistoriallisiksi ja luonnollisiksi kategorioiksi. Vastaavasti psykoanalyysi Deleuzen ja Guattarin mukaan käsittää halun perheen sisäiseksi ja yksilökeskeiseksi puutteeksi. Niin kuin porvarillinen taloustiede aloittaa vaihdon konkreettisesta piiristä eikä selitä miten konkreettinen tuli sellaiseksi kuin se on, siten psykoanalyysi aloittaa halun konkreettisesta piiristä eikä selitä miten halu lukittiin niihin kohteisiin, joihin se suuntautuu porvarillisessa yhteiskunnassa. Niin kuin porvarillinen taloustiede päätyy puolustelemaan ja luonnollistamaan kapitalistista yhteiskuntamuotoa keskittymällä yksityisomaisuuden esitysmuotoihin, siten psykoanalyysi päätyy luonnollistamaan ja puolustamaan ydinperheen kaltaisia instituutioita – ja sitä kautta koko kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää – keskittymällä yksityisen ja yksilökeskeisen halun esitysmuotoihin.[1] Psykoanalyysi, kuten suuremmassa mittakaavassa kapitalismi, on ”fantastinen hanke halun houkuttelemiseksi umpikujiin”. Oidipuksen hahmo (isä, mestari, pappi, pomo, johtaja, kenraali jne.) on halun kaappaamisen mekanismi, jota sekä psykoanalyysi että kapitalismi käyttävät.

Jos psykoanalyysin kritiikki vaikuttaa nykyään epäolennaiselta, Deleuzen ja Guattarin projektia voi yrittää ymmärtää sijoittamalla psykoanalyysin tilalle kulloinkin hallitsevan asetelman, esimerkiksi uusklassisen taloustieteen, evoluutiopsykologian, ydinperheopin, työmoraalin, kristillisen fundamentalismin tai nationalismin, ja kysyä, toimiiko Deleuzen ja Guattarin analyysi sen kanssa. Millä tavalla asetelma kanavoi ihmisten haluja? Mikä on sen yhteys kapitalismiin?

Anti-Oidipuksen keskeinen väite on, että psykoanalyysi toimii kuin kapitalismi siinä mielessä, että molempien rajana on skitsofrenia. Deleuze ja Guattari ymmärtävät skitsofrenian jatkuvaksi jakautumisen, hajoamisen ja psykoosin prosessiksi eli tietynlaisen tapahtumisen malliksi, eivät kliiniseksi käsitteeksi. Psykoanalyysi ei pysty käsittelemään psykootikkoja, koska heissä ei ole mitään tulkittavaa. Psykoanalyysin lähtökohtana on aina neuroosi, jonka oireita on mahdollista tulkita, ja analyytikko näkee skitsofrenian vain neuroosin läpi. Psykoanalyyttinen viitekehys löytää tiedostamattoman, halujen virrat ja fantasiat, mutta päätyy aina sitomaan nämä voimat oidipaalisiin kaappausmekanismeihin. Esimerkiksi Freud löytää jokaisen neurootikon oireista aina metaforan isään tai äitiin kohdistuvalla halulle, ja Melanie Kleinille lapsen puhe tunneliin menevästä junasta tarkoittaa isän penistä, joka menee äitiin. Psykoanalyysi palaa aina perhenäyttämölle eikä kykene käsittelemään halua yhteiskunnallisella, historiallisella ja sosiaalisella tasolla.[2] Vastaavasti kapitalismissa vallitsevat diskurssit (taloustiede) eivät pysty käsittelemään skitsofreenista jakautumista, hajoamista ja pakenemista, vaikka tämä skitsoprosessi on kapitalismin lähtökohtana siinä mielessä, että se elää vallankumouksista, työväen kamppailuista, pakolinjoista, innovaatioista, kokeiluista ja laajentumisyrityksistä.

Yhtäältä kapitalismi vapauttaa tuotannon potentiaalin (työvoiman ja koneet) hävittämällä vanhoja hierarkioita ja muodostelmia sekä tarjoamalla väestölle ”vapauden magiaa”. Toisaalta kapitalismi kiinnittää vapauttamansa voimat uusiin kiinnioton mekanismeihin, kuten palkkatyöhön, finanssimarkkinoihin ja loputtomaan velkaan. Kapitalismi vapauttaa tuotannon ja samalla tukahduttaa sen palkkatyöllä, tehtaalla ja yrityksellä – kontrollin ja riiston muodoilla – niin kuin se apurinsa psykoanalyysin kanssa tukahduttaa psykootikot psykiatrian ja mielisairaalan keinoin. Sama vapautuksen/hajottamisen (deterritorialisaation) ja kiinnioton/koostamisen (reterritorialisaation) välinen jännite vaikuttaa sekä psykoanalyysissa että kapitalismissa.

Deleuze ja Guattari eivät kannata deterritorialisaation ja reterritorialisaation välistä tasapainoa. Päinvastoin he haluavat kiihdyttää kapitalistista prosessia ja suistaa sen raiteiltaan:

Skitsofreniapitoisesta virtojen teorian ja käytännön näkökulmasta virrat eivät kenties nimittäin vielä ole kyllin deterritorialisoituja, kyllin dekoodattuja. Prosessista ei pidä vetäytyä, vaan on mentävä pitemmälle, ”kiihdytettävä prosessia”, kuten Nietzsche sanoi: todellisuudessa emme ole vielä nähneet mitään.

(Deleuze & Guattari 2010, 274.)

Deleuzen ja Guattarin antiautoritaarinen kirjoitustyyli tulkittiin ilmaisuksi vuoden 1968 työläisten ja opiskelijoiden kapinasta. Anti-Oidipuksesta tuli juhlittu underground-kirja, joka ”kaikkien” oli pakko lukea ja tuntea. Niinpä Deleuze ja Guattari saatettiin nostaa pienten oidipus-hahmojen asemaan ja korottaa postmoderneiksi teoriaguruiksi, vaikkei heidän ajattelunsa ole sisällöltään erityisen ”postmodernia” (kirjoitustyyliltään se varmasti on).


Tuhat tasankoa

Kahdeksan vuotta myöhemmin julkaistu Mille plateaux on Anti-Oidipusta varovaisempi kirja, joka sai ilmestyessään laimeamman vastaanoton. Psykoanalyysi on korvattu siinä kielitieteellä, ja deterritorialisaation ja kapitalismin kiihdyttämisen julistaminen on vaihtunut ehdotuksiin kokeellisesta ja ”minoorisesta” politiikasta. Antonio Negri ehdottaa Deleuzelle eräässä haastattelussa, että kirja on ” luettelo ratkaisemattomista ongelmista, erityisesti poliittisen filosofian alueella”. Kyseessä on erittäin rikas ja heterogeeninen kokoelma käsitteitä ja ajattelun malleja ympäristöineen, jotka vaihtelevat biologiasta ja geologiasta taloustieteeseen, politiikkaan antropologiaan, kuvataiteisiin ja musiikkiin. Se on yritys rakentaa avoin systeemi eli kokoelma käsitteitä, jotka ovat yhteydessä erilaisiin olosuhteisiin.

Milla plateaux jatkaa Anti-Oidipuksessa aloitettua marxilaista kapitalismianalyysia soveltamalla siihen monimutkaisia järjestelmiä tutkivien luonnontieteiden ajattelumalleja. Deleuze ja Guattari käsittelevät kapitalismia ”dekoodattujen virtauksen aksiomatiikkana”. Tämä vaatii hieman avaamista. Virtaus tai virta viittaa siihen, että Deleuzelle ja Guattarille yhteiskunta koostuu liikkeistä ja suuntauksista. Raha ja tavarat virtaavat markkinoilla, väestö virtaa kaupungeissa, sähkö virtaa johdoissa, hiustyylit ja muodit virtaavat ihmisryhmissä ja niiden välillä. Kapitalismia edeltävät yhteiskuntajärjestelmät perustuivat tällaisten yhteiskunnallisten virtojen ”koodaamiseen” eli rakenteistamiseen ja rajoittamiseen. Koodaaminen ei täysin häviä kapitalismissa – täysin koodaamaton eli vapaana virtaava yhteiskunta on mahdoton ajatus – mutta kapitalismin perustendenssi on kuitenkin Deleuzen ja Guattarin analyysissa dekoodaus eli virtausten vapauttaminen, purkaminen ja abstrahoiminen. Kapitalismi dekoodaa avioliiton, omaisuuden ja työn kaltaisten instituutioiden määritelmiä ja tyhjentää niitä merkityksistä. Avioliiton se purkaa yleiseksi seksuaalisuuden virraksi, omaisuuden abstraktiksi rahaksi eli pääomaksi ja työn yleiseksi potentiaaliksi eli työvoimaksi. Ilman dekoodausta ei olisi mahdollista käsitellä esimerkiksi ananasta, hiustenleikkuuta ja lentotukialusta toisiinsa verrattavina kauppatavaroina. Näistä dekoodatuista virtauksista muodostuu kapitalismissa aksiomaattinen järjestelmä, joka tekee kaikista virtauksista keskenään verrannollisia alistamalla ne rahan arvomuodolle.

Aksiooma on matematiikassa peruslause, jonka avulla todistetaan tuloksia päättelemällä. Mikä tahansa lausejoukko, joka on keskenään ristiriidaton, voidaan asettaa aksiomaattiseksi järjestelmäksi. Tällainen järjestelmä on looginen eli se perustuu muotoihin eikä sisältöön tai merkitykseen. Deleuzen ja Guattarin mukaan kapitalismi toimii aksiomaattisesti, koska se uuttaa lisäarvoa yhdistelemällä merkityksettömiä (dekoodattuja) virtauksia. Periaatteessa siis mitkä tahansa yhteiskunnalliset virrat voidaan asettaa lisäarvon lähteiksi (aksioomiksi), koska kapitalismi on nimenomaan muodollinen eikä sisältöön tai merkitykseen perustuva yhteiskuntamuodostelma. Aksioomaksi käy niin liberaali parlamentarismi kuin Kiinan autoritaarinen suunnitelmatalous. Kapitalismin elinvoimaisuus johtuu siitä, että se kykenee lennossa lisäämään aksioomia ja liittämään uusia dekoodattuja virtoja voimanlähteekseen. Ja koska kapitalismi ei perustu niinkään rajoittamiseen kuin purkamiseen, sillä ei järjestelmänä ole muita rajoja kuin se itse, ja tätä rajaa se lakkaamatta siirtää ja määrittelee uudestaan.

Deleuzen mukaan Mille plateaux’n poliittinen ajattelu osoittaa erityisesti kolmeen tärkeään suuntaan. Ensiksi siinä tarkastellaan yhteiskuntaa jatkuvasti kaikkialle pakenevana prosessina. Yhteiskuntaa määrittävät erilaiset pakolinjat, eivätkä esimerkiksi luokkien väliset vastakkainasettelut. Toiseksi Deleuze ja Guattari korvaavat luokan käsitteellä operoivan ajattelun vähemmistöjen käsitteellä. Vähemmistö ei ole heille lukumäärän mukaan määrittyvä käsite, vaan kyse on normeista ja malleista. Globaalisti tarkasteltuna valkoinen keski-ikäinen ja keskiluokkainen heteromies kuuluu lukumääräisesti vähemmistöön, mutta koska häntä pidetään vakiona ja mallina, johon kaikkia muita verrataan ja suhteutetaan, hän kuuluu itse asiassa enemmistöön. Kolmas suunta rakentuu ”’sotakoneiden’ aseman etsimisestä”. Tässä Deleuzen ja Guattarin käsitteistö hämää helposti. He kirjoittavat ”sotakoneesta”, ja haastattelussa Deleuze sanoo, että sotakoneen käsite ei ”määrity lainkaan sodan kautta vaan tietyn miehitystavan kautta” ja antaa esimerkiksi Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n tavan käyttää aikaa ja tilaa. Tämän perusteella voisi ajatella, että sotakone viittaa jonkinlaiseen militanttiuteen ja aggressioon. Kyse on kuitenkin pikemminkin organisoitumisen tavasta. Kun esimerkiksi valtiokoneisto organisoi yhteiskuntaa uurtamalla, kanavoimalla ja juovittamalla tilaa (vrt. shakkilauta), sotakoneen organisoitumismuoto on avoin, sileä, ulkoinen ja perustuu liikkuville suhteille (vrt. go-pelilauta).

Deleuzen ja Guattarin mukaan vähemmistöjen tehtävä on ”kapitalismin murskaaminen, sosialismin uudelleenmäärittely, sotakoneen perustaminen”. Kysymys kapitalismin tuhoamisesta tai ylittämisestä jää kuitenkin auki molemmissa Kapitalismin ja skitsofrenian teoksissa. Tämä johtuu siitä, että kapitalismin ylittävä perspektiivi vaikuttaa utopistiselta kapitalismin sisältä katsoen, eivätkä Deleuze ja Guattari halua esittää minkäänlaista utopiaa, koska sellainen olisi idealismia, toisten puolesta ajattelemista ja hierarkian asettamista.


[1] Marxin ja Deleuzen ja Guattarin projekteja voi rinnastaa pitemmällekin. Marxin mukaan tavaroiden vaihtoa selittämään tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat Smithin ja Ricardon poliittisen taloustieteestä. Siksi Marx abstrahoi pääoman prosessina irti sen konkreettista ilmentymistä ja käsittelee sitä ikään kuin itsenäisenä subjektina. Vastaavasti Deleuzen ja Guattarin mukaan halun muodostelmien selittämiseksi tarvitaan abstraktioita, jotka puuttuvat psykoanalyysista. Siksi he abstrahoivat halun prosessina ja itsetuotantona irti sen konkreettisista ilmentymistä ja käsittelevät sitä ikään kuin yhteiskunnan metafyysisenä pohjavirtana.

[2] Deleuze ja Guattari pitävät Wilhelm Reichia myönteisenä poikkeuksena psykoanalyysin valtavirrasta ja viittaavat hänen vuonna 1933 julkaistuun teokseensa Fasismin massapsykologia, jossa Reich etsii syitä siihen, miksi iso osa saksalaisista äänestäjistä todella halusi natsien nousevan valtaan. Frankfurtin koulukunta on toinen ilmeinen poikkeus. Esimerkiksi Herbert Marcuse ja Erich Fromm sovelsivat psykoanalyysia yhteiskunnallisella tasolla ja marxilaisesta taustasta. Frankfurtilaiset eivät kuitenkaan tiettävästi vaikuttaneet ranskalaiseen keskusteluun 1960- ja 70-luvuilla, eivätkä Deleuze ja Guattari viittaa heihin.

Advertisements

8 thoughts on “Kapitalismi ja skitsofrenia

  1. Päivitysilmoitus: Teoksia | Teoriapiikki

  2. Minustakin AO on sietämätöntä tekstiä, jos sitä yrittää lukea hermeneuttisesti ymmärtäen alusta loppuun. Lineaarisena lukukokemuksena kirja on huono.

    Tämä liittyy siihen, että D&G tarkoituksella miinoittivat kirjan, jotta sitä ei voisi kohottaa taas yhdeksi suureksi ja juhlituksi teoriaksi. Siksi kirja vastustaa ”ymmärtämistä”, siis tulkintaan perustuvaa käsittämistä. Onhan sellainen sukua psykoanalyysille.

    Ehkä ymmärtämisen voisi määritellä D&G:n lähtökohdista funktionaalisesti: jos osaat käyttää sitä, olet ymmärtänyt sen. Tässä mielessä D&G:n soveltajat, kuten Hardt ja Negri, ymmärtävät heitä paremmin kuin suurin osa D&G-tutkijoista.

  3. Janne Toivoniemen kirjoitus on tosiaan todella hyvä (vaikka joskus kutsuinkin häntä ”kikkaratukkaiseksi gigoloksi” vain koska hän pölli itselleen Tabasco-mausteen). Toinen mainitsemisen arvoinen on Vesa Oittisen väitöskirja (varsinkin sen johdanto, voit sitten päätellä kannattaako jatkaa), jossa D&G:n ja Spinozan suhdetta analysoidaan varsin syvällisesti!

    Tätä vastakkainasettelua pidän erityisen ohuena:
    ”Ensiksi siinä tarkastellaan yhteiskuntaa jatkuvasti kaikkialle pakenevana prosessina. Yhteiskuntaa määrittävät erilaiset pakolinjat, eivätkä esimerkiksi luokkien väliset vastakkainasettelut.”

    Yhteiskunnissa on varmasti aina monenlaisia pakolinjoja, mutta uusintamisen ehtojen takia, nuo pakolinjat tuppaavat usein palaamaan luokkien vastakkainasetteluihin – ei edes munkaltainen harmaa marxisti siis väitä että aina tai välttämättä edes useimmiten (mutta pitkällä aikavälillä varmaankin).

    Vähemmistö/enemmistö dialektiikan ankaraa analyysiä (ja kriitikkiä) kannatan ehdottomasti.

  4. Olen lukenut Oittisen väikkärin lektion. Oittinen syyttää Deleuzen Spinoza-kirjaa hämäryydestä, mutta joku voisi vahingossa lausua jotain sen suuntaista Oittisestakin. Ainakin tällaista on lausuttu.

    En saanut sitä vaikutelmaa, että Oittinen haluaisi tajuta Deleuzea kovin syvältä. Tuskin edes pinnalta. Niin vihamielinen O. on, ja sama viha ulottuu Negriä kohtaan (ks. Etiikan suomennoksen esipuhe).

    ”Deleuzilaisittain ymmärretty differenssin tila ihmisten välillä ei Spinozan näkökulmasta olisi mitään muuta kuin äärimmäistä passioiden valtaa” ja ”lisäksi differenssifilosofia vaatii yksilöiden monadinomaista riippumattomuutta toisistaan”, tällaiset heitot Deleuzesta vastaavat jotakuinkin sitä, mitä kuulemme porvarillisten kansantaloustieteilijöiden puhuvan Marxista. Deleuze ei ole kiinnostunut ”differenssin tilasta ihmisten välillä” eikä muutenkaan yksilöistä, ja siellä missä hän puhuu ainutlaatuisista yksilöistä, hän nimenomaan korostaan niiden määrittyvän suhteidensa ja suhdekykyjensä mukaan. Tähänhän koko Deleuzen ja Guattarin (halu)koneen käsite viittaa. Ei ole mitään yksilöä tai monadia, on vain koneita, jotka tuottavat erilaisia seurauksia sen mukaan, mihin ne kytketään, kuten Spinozan modukset toimivat eri tavalla sen mukaan, missä suhteissa ne kohtaavat toisia kappaleita ja miten nämä kappaleet affektoivat niihin. Oittinen myös viittaa lektiossaan harhaanjohtavasti yksilöihin puhuessaan Deleuzen nietzscheläisestä tulkinnasta Spinozan immoraalista eettisestä ajattelusta. Deleuze ei käsittele esimerkiksi yli-ihmistä yksilön kaltaisena hahmona, vaan jonakin epä-inhimillisenä, jonakin, mikä tulee ihmisen jälkeen. (Kun Nietzsche tutkii ihmisen jälkeistä maailmaa, Spinoza tutkii ihmistä edeltävää maailmaa, sitä, minkä syiden seurauksena ihmisestä tulee sellainen kuin hänestä tulee, ehkä Spinozan kohdalla pitäisi puhua siis ali-ihmisestä…)

    En epäile sitä, etteikö Oittisella ole Spinozat, Kantit ja Hegelit hyvin hallussa. Mutta mitä sitten? Olen kiinnostunut lukemaan, jos hän tekee niillä muutakin kuin polisoi toisten ajattelua.

    Pakolinjoista ja vastakkainasetteluista: ei kai niiden välillä ole kyseessä uuden tason vastakkainasettelu edes vitsinä. Kapitalismi tuottaa yhä uudelleen absurdeja vastakkainasetteluita historian hämäräistä, yksi niistä on luokkajako, ja tässäpä on yksi suuri yhteiskunnallisen toiminnan ongelma. Kapitalismi ei kuitenkaan ole ainoa järjestelmä, joka yrittää muurata rivit suoriksi, kyllä vasemmistopuolueilla ja menneiden aikojen marxisteilla on siinä ollut oma osansa. Ei nyt kuitenkaan mennä siihen…

    Itseäni kiinnostaa luokkia enemmän se, miten ne muodostuvat. Suhde ennemmin kuin elementti, jonka välillä suhde vallitsee. Ero ennemmin kuin asiat, joiden välinen ero se on. Mistä eroista ja silppurin jätteistä luokat kursitaan kokoon ja kuka ompelukonetta kulloinkin ajelee.

  5. Tein joku nelisen vuotta sitten AO:n kääntäjän kanssa sellaisen aika ymmärrettävän haastattelun Kulttuurivihkoihin. Voin lähettää sen raakatekstin sullekin, jos se kiinnostaa. Pist viestiä: poraut at utu piste fi.

  6. Petri: kiitti muistutuksesta. Muistan lukeneeni tuon silloin joskus, oli mielenkiintoinen. Pistän mailia piakkoin.

  7. Päivitysilmoitus: Olen ennakoinut kaiken, kaikki on vain alaviitteitä minuun | Teoriapiikki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s