Kommentaareista: DeLanda, Virtanen, Viren & Vähämäki

Alla luonnostelua gradun johdannon kirjallisuusosuuteen. En laita koko settiä johdantoon enkä käytä näitä alaotsikoita, vaan tiivistän tekstiä ja hajautan sitä materiaalia alaviitteiksi ja myöhempiin lukuihin. Enkä oikeasti ole näin kriittinen, gradusta jää pois luultavasti ainakin Perinnöttömien perinteen kritiikki, joka on tässä vähän väkinäistä. Tulkoon tässä silti näin auki spekuloituna.

Ensisijaisena aineistona käytän Deleuzelta ja Guattarilta Anti-Oidipuksen lukuja 1 ja 3 ja Mille plateaux’n lukua 13 sekä Marxilta Pääoman ensimmäisen osan lukua 4 sekä muutamia kohtia teossarjan kolmannesta osasta. Menen suoraan Deleuzen ja Guattarin esittämään tulkintaan ja joskin kommentoin kriittisesti sen väitettyjä uutuuksia ja poliittista soveltuvuutta, niin en aio puuttua kysymykseen siitä, esittävätkö Deleuze ja Guattari Marxin ajattelun ”oikein”. Olen kiinnostunut siitä, miten he käyttävät Marxia, en siitä, onko heidän tulkintansa tarkka tai reilu Marxille. En siis tee Marx-tutkimusta. Näin saan pidettyä fokuksen Deleuzessa ja Guattarissa ja kapitalismikeskustelussa, jota käydään heidän vanavedessään.

Viitekehykseni kulmakivinä toimivat kolme kommentaaria, jotka käsittelevät Deleuzen ja Guattarin Marx-suhdetta.


DeLanda

Tunnettu deleuzelaisen ajattelun kehittäjä Manuel DeLanda arvostelee Deleuzen ja Guattarin kapitalismin käsitettä ja marxilaisia vaikutteita useissa teksteissään (DeLanda 1997, 331; DeLanda 2008; DeLanda 2009). Esimerkiksi artikkelissaan “Molar Entities and Molecular Populations in Human History” DeLanda (2009, 235) esittää, että 1) Marxin poliittinen taloustiede on ”konkurssissa”, 2) että “Marxin lumous” houkuttelee Deleuzen ja Guattarin olettamaan ”turhan molaarisen entiteetin nimeltä kapitalismi” ja 3) että Marxin huonon vaikutuksen vuoksi Deleuze ja Guattarin nojautuvat liiaksi periaatteisiin – kuten ”voiton suhdeluvun laskutendenssiin” – joihin ei DeLandan mukaan liity historiallista todistusaineistoa.

DeLanda arvostelee muissakin teksteissään Deleuzen ja Guattarin tukeutumista Marxiin. Mielestäni DeLanda ei ota huomioon erottelua kapitalismin konkreettisen ja ideaalisen (Deleuzen käsitteillä: aktuaalisen ja virtuaalisen) tason välillä. Käsittelen hänen kritiikkiään avaamalla tätä erottelua. DeLandan artikkeli toimii esimerkkinä negatiivisesta suhtautumisesta Deleuzen ja Guattarin Marx-tulkintaan. DeLanda ei vaikuta alkuunkaan ymmärtävän, mitä Deleuze ja Guattari hakevat Marxista.


Virtanen

Toinen tärkeä kommentaari on Akseli Virtasen väitöskirja Biopoliittisen talouden kritiikki, jossa tutkitaan “taloudellisen arvonmuodostuksen ja kapitalistisen tuotantotavan mutaatiota käsitteellisellä tasolla” (Virtanen 2006, 9). Kirja referoi systemaattisesti Deleuzen ja Guattarin kapitalismianalyysia, sen taustoja Marxin poliittisen taloustieteen kritiikissä ja Louis Hjelmslevin semiotiikassa sekä sen kytköksiä italialaiseen postfordismikeskusteluun. Teos on toistaiseksi laajin suomenkielinen yhtenäinen esitys Deleuzen ja Guattarin Kapitalismista ja skitsofreniasta. Erityisen tärkeää kirjassa on panostaminen akateemisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle jääneeseen Guattariin ja hänen merkkijärjestelmien teoriaansa. Toinen tärkeä anti on Suomessakin käydyn postfordismi- ja prekarisaatiokeskustelun teoreettisen taustan esittely.

Virtasen kirjan ongelmana on abstraktius ja läpitunkemattomuus, jota lisää esimerkkien vähyys. Toisin kuin teoksessa paljon käytetyt Foucault, Deleuze ja Guattari tekevät, Virtanen ei juuri ”kuvita” tekstiään historiallisilla tapaustutkimuksilla. Virtanen myös lainaa Deleuzelta moton “yhdelläkään kirjalla jotain asiaa vastaan ei ole koskaan merkitystä” (mt.). Ehkä juuri moton noudattaminen johtaa siihen, että Virtanen ei arvioi tai kehitä Deleuzen ja Guattarin kapitalismianalyysia, vaan esittää sen ikään kuin pakettina, joka sellaisenaan kuvaisi nykyaikaisen talouden räjähtänyttä ja mielivaltaista muotoa.


Viren & Vähämäki

Kolmanneksi käyn keskustelua Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen Perinnöttömien perinteen (2011) kanssa. Jos Virtasen Biopoliittisen talouden kritiikki on esimerkki järjestelmän näkökulmasta lähtevästä D&G-kapitalismianalyysista, niin Virenin ja Vähämäen kirja ottaa subjektiivisemman kulman samaan analyysiin ja käsittelee kapitalismia yhteiskunnallisten liikkeiden, kokeilujen ja konfliktien kautta. Viren ja Vähämäki (2011, 9-10) sanoutuvat irti marxismista ja muistuttavat, että Marx asetti tehtäväksi maailman muuttamisen. Kapitalismin kuvaaminen ja sen kriisien tulkitseminen ei riitä, eikä Marx ollut kiinnostunut siitä, vaan vallankumouksesta. Virenin ja Vähämäen mukaan on hylättävä marxismin perintö ja löydettävä Marxin ajattelun vallankumouksellisuus, kommunistinen “perinnöttömien perinne”. Siihen he liittävät situationistit ja feministit, italialaisen autonomia-liikkeen sekä sellaiset marxismin tuolle puolen tutkimusmatkailleet ajattelijat kuin Deleuze, Guattari ja Foucault. Deleuzessa ja Guattarissa kirjoittajia kiinnostaa “vallankumous molaarisia mausoleumeja ja muureja vastaan, heidän näkemyksensä kapitalismista virtojen ja venttiilien järjestelmänä” (mt., 23) ja analyysinsa ”työhön pakotetun työläissubjektin aktiivisesta luomisesta” eli ”subjektiivisuuksien tuotannosta” (mt., 33).

Virenin ja Vähämäen teos kiinnostaa minua erityisesti, koska sen esikuvana vaikuttaa olevan Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus. Anti-Oidipuksen julkaisun aikaan psykoanalyysi, strukturalismi ja marxismi olivat virallisia vastarinnan ajattelutapoja Ranskassa (Foucault 2007). Deleuzen ja Guattarin tavoite oli osoittaa niiden hierarkkisuus ja ravistella ne oikosulkuun rajulla kritiikillä. Viren ja Vähämäki halusivat mahdollisesti synnyttää kirjallaan samankaltaisen efektin suomalaisessa akateemisessa vasemmistossa.

Pidän kirjan analyysia taitavana ja ajankohtaisena Deleuzen ja Guattarin Marx-tulkinnan sovelluksena. Varsinkin kirjan alkuperäistä kasautumista ja kapitalismin reunaehtojen uusintamista koskeva toinen luku on tärkeä ja omaperäinen tiivistys koko Marxin kapitalismikriittisestä analyysista ja sen merkityksestä nykyisessä metropoliin ja yhteiseen tuotantoon perustuvassa elämänmuodossa. Voi kuitenkin kysyä, mihin kirjassa esitetyn kapitalismianalyysin korostettu antisystemaattisuus johtaa. Viren ja Vähämäki (2011, 22) kirjoittavat, että ”teoria ei ole globaali eikä kaikenkattava, vaan paikallinen ja käytännöllinen”. Periaate käy yksiin sen kanssa, mitä Deleuze sanoo keskustelussaan Foucaul’tn kanssa vuonna 1972, mutta Deleuze ja Guattari eivät missään nimessä noudata periaatetta Kapitalismissa ja skitsofreniassa. Anti-Oidipuksen kolmannessa luvussa he esittävät globaalin teorian yhteiskuntamuodostelmien universaalihistoriasta, ja Mille plateaux’ssa esitetään sekä globaalin yhteiskuntaverkoston teoria (kolmastoista luku) että kirjaimellisesti ”teoria kaikesta” (kolmas luku) eli Hjelmslevistä kehitetty ontologis-semioottinen viitekehys, jolla on mahdollista käsitellä kaikkea mannerlaatoista DNA:han ja geologisista kerrostumista yhteiskuntaluokkiin. Kaikkialla Deleuzen ja Guattarin teksteissä näkyy pyrkimys kohti mahdollisimman abstraktia ajattelua, joskin tähän pyritään eksplisiittisesti historiallisen kapitalismin olosuhteiden näkökulmasta eikä jostakin kuvitellusta ikuisuuden näkökulmasta, aivan kuten Marx uuttaa Pääoman kategoriat porvarillisen ajattelun ja kapitalistisen yhteiskuntamuodon tutkimuksesta eikä ikuisesta universaalihistoriasta.

Deleuze ja Guattari ovat myös ankaran systemaattisia kirjoittajia, ja Deleuzen filosofian historiaa käsitteleviä kirjoja on jopa syytetty filosofien ylisystematisoimisesta siihen pisteeseen, ettei teoksilla ole enää juuri mitään tekemistä kohteena olevan filosofin kanssa. Vastaavasti voisi sanoa, että Viren ja Vähämäki epäsystematisoivat Deleuzea ja Guattaria siihen pisteeseen, että viimeksi mainittujen ajattelusta häviää kompleksisuuden huomioimisen elementti.


Alaviitemateriaalia

[x]. DeLanda esittää myös Marxia itseään kohtaan kritiikkiä, joka ei edes yritä ymmärtää Marxia tämän omista lähtökohdista. DeLandan (2006, 150) mukaan vanhempi Marx katsoi, että yhteiskunta luo yksilön ja että ”se, mikä on todella olemassa, on kestävien yhteiskunnallisten rakenteiden maailma”. Marxin ajattelu on DeLandan mukaan ”makroreduktionismia” samoin kuin Durkheimin ja Parsonsin sosiologia, joissa kaikissa yksilöt ovat – DeLandan (mt., 150-151) sanoin – toissijaisia tai sivuasioita (epiphenomena) ja yksilön kuuliaisuus kulttuurilleen voidaan ottaa annettuna. Tämä on erittäin yksipuolinen ja kliseinen näkemys Marxin ajattelusta. Se saattaa päteä joihinkin tai moniinkin marxismin muotoihin, mutta se ei ota huomioon Marxin itsensä kirjoituksia. […]

[x]. Myös Simon Choat (2009, 21-23) panee merkille DeLandan ”oudon vihamielisen” suhtautumisen Marxiin. Choatin mukaan DeLandan sokea piste Marxin suhteen liittyy mittakaavan käsitteistöön, jota DeLanda käyttää kehittäessään Deleuzen ja Guattarin sommitelmateoriaa (assemblage theory). DeLandan mukaan kapitalismi on liian suuren mittakaavan käsite ja sellaisena liian yleinen. Deleuze ja Guattari itse kiistävät, että heidän mikropoliittinen analyysinsa liittyisi millään tavalla mittakaavaan. Sen sijaan se liittyy viitekehykseen ja yhteiskunnan erilaisiin liikelinjoihin. Niinpä heille ei tuota ongelmia käyttää valtion, kapitalismin tai feodalismin kaltaisia abstrakteja käsitteitä.

[x]. Verrattuna erityisesti DeLandan (1997) deleuzeguattarilaiseen historiakäsitykseen tai vaikkapa Hardtin ja Negrin (2005) Deleuzesta ja Guattarista ammentavaan Imperiumin teoriaan. Myös Peltokoski (2007, xx) kirjoittaa: ”…”

[x]. Reaktioista Perinnöttömien perinteeseen ks. Peltokoski 2011 ja Purokuru 2011.

[x.] Jos kaksikon työnjakoa haluaa eritellä, niin Deleuze oli systemaatikko ja ”ukkosenjohdatin”, johon Guattarin rönsyilevät ideasalamat iskivät. Guattarin omat työt ovat hajanaisia artikkeli-, muistiinpano- ja haastattelukokoelmia, kun taas Deleuze systematisoi ja jaottelee lyhyimmissäkin teksteissään. Deleuzen selkeää ja hierarkkisen järjestelmällisesti etenevää kirjoitustyyliä on tutkittu yllättävän vähän, kun ottaa huomioon, miten anarkistisena Deleuzen ajattelua pidetään.

[x.] Entä mikä on Marxin suhde systemaattisuuteen? Viren ja Vähämäki (2011, 19, alaviite) ylistävät Marxin ja Engelsin töistä tekeillä olevaa Marx-Engels Gesamtausgabea eli MEGA 2:ta, joka hajottaa Marxin tekstejä takaisin avoimiksi ja fragmentaarisiksi muistiinpanoiksi ja suunnitelmiksi. He kutsuvat Marxin sekalaista lähteiden joukkoa ”rupusakiksi” ja ylistävät ”Marxin toiminnnan ja ajattelun satunnaisia, joka suuntaan rönsyileviä” aineksia (mt., 17). Ei Marx silti pelkkiä satunnaisia fragmentteja ja mietelauseita kirjoittanut. Esimerkiksi Pääoman ensimmäisen osan juonta kuljettaa tarkka jakautumisen ja sulautumisen dialektiikka (Harvey 2010, 109). Viren ja Vähämäki vähättelevät näitä Marxin tuotannon systemaattisia piirteitä ja puhuvat niistä vain silloin, kun heidän käsittelemänsä tekstit ”rikkovat esityksen sisäisyyden ja murtautuvat ulos pääoman itseliikunnon, sen oman sisäisen logiikan ja kehityksen tilasta” (Viren & Vähämäki 2011, 31). Jokaista Marxin hajanaisuutta ja epämääräisyyttä koskevaa sitaattia vastaan voidaan myös esittää Marx-sitaatti, jossa Marx korostaa lähestymistapansa tarkkuutta ja systemaattisuutta.


Uutta kirjallisuutta, vrt. edellinen gradupostaus

DeLanda, Manuel (2006): Deleuzian Social Ontology and Assemblage Theory. Teoksessa Deleuze and the Social. …

DeLanda, Manuel (2008): …

DeLanda, Manuel (2009): Molar Entities and Molecular Populations in Human History. Teoksessa Deleuze and History. …

Harvey, David (2010): A Companion To Marx’s Capital. London/New York: Verso.

Peltokoski, Jukka (2007): …

Peltokoski, Jukka (2011): Perinnöttömäksi tuleminen. Verkkolehti Megafoni. http://www.megafoni.org/perinnottomaksi-tuleminen/

Purokuru, Pontus (2011): Kummituksen paluu. Voima 6/2011.

Virtanen, Akseli (2006): Biopoliittisen talouden kritiikki. Helsinki: Tutkijaliitto.


Poistoja

[Seuraava osuus poistettu, koska se on epäolennainen kirjakritiikkinä, mutta jätän sen tähän, koska siinä on selvennystä kapitalismin ja vastarinnan vaikeaan suhteeseen.]

Viittaan tällä Virenin ja Vähämäen omaksumaan ”ihannemetafysiikkaan”. Vähämäki ja Viren (2011, 37-38) arvostelevat vasemmistoa ”idioottimaisesta käsityksestä, jonka mukaan kapitalismi merkitsisi ihmisen repimistä irti yhteisöllisiltä juuriltaan, pakottamista liikkumaan”. Käsitys johtaa heidän mukaansa siihen, että vasemmisto yrittää taistella kapitalismia vastaan rajoittamalla liikkumista ja pysymällä juurillaan (mt., 38), vaikka nämä keinot ovat juuri kapitalistisen pääomasuhteen edellytyksiä. Liikkumattomuutta, yhteisöä ja perhettä ylistävä vasemmisto pelaa siis itse asiassa kapitalismin puolesta.

Kapitalismi ei kuitenkaan ole homogeeninen järjestelmä vaan – kuten Viren ja Vähämäki itsekin toistavat – se on pantu kokoon hyvin erilaisista osista. Deleuzen ja Guattarin mukaan kapitalismi on ensimmäinen yhteiskuntajärjestelmä, joka ei pelkästään kestä moneutta vaan itse asiassa perustuu siihen. Kapitalismi toimii hallitsemalla, kanavoimalla ja yhdistelemällä heterogeenisia virtoja sekä uuttamalla niistä ”koneellista lisäarvoa”. Miksi sitten kapitalismin kontrollimekanismit tai työläisten tavat tehdä vastarintaa kapitalismille olisivat vain yhdenmuotoisia? Eikö olisi mielekkäämpää ajatella, että yhtäällä kapitalistisen yhteiskunnan suhteet pakottavat ihmiset pysymään paikoillaan ja toisaalla ne kampeavat heidät liikkeeseen vastoin heidän tahtoaan? Voidaanko tästä kapitalismin moninaisuudesta ja heterogeenisuudesta tehdä minkäänlaisia yleisiä poliittisia päätelmiä?

Viren ja Vähämäki vaikuttavat olettavan metafyysisesti, että liikkuminen on kapitalismia vastustavaa ja paikoillaan pysyminen liittyy alistamiseen ja kontrollointiin. Deleuze ja Guattari painottavat pakolinjoja ja kirjoittavat, että yhteiskuntaa määrittää pakeneva ja vuotava liike, mutta he vastustavat taustaoletusta liikkeen automaattisesta kapinallisuudesta tai sen kapitalismin vastaisuudesta. Eikä sitä paitsi ole itsestään selvää, kuka liikkuu ja kuka ei. Deleuzelle ja Guattarille nomadeja ovat ne, jotka eivät liiku vaan pitävät kiinni avoimesta tilasta ja tekevät ”kodittomuudesta kotinsa” (Virtanen 2006, 84). Nomadien ja valtion välinen suhde on tärkeä osa Deleuzen ja Guattarin Mille plateaux’ssa esittämää yhteiskuntateoriaa, mutta tätä suhdetta ei määritä niinkään se, että nomadit liikkuisivat ja valtio pysyisi paikoillaan, vaan sitä määrittää nomadien ja valtion erilainen organisaation periaate. Anti-Oidipuksen yhteiskuntahistoriassa heimoyhteiskunta, despoottinen yhteiskunta ja kapitalistinen yhteiskunta kaikki kontrolloivat liikettä jollakin tavalla, mutta olennainen kysymys ei taaskaan ole ”liikkuuko se vai onko se paikoillaan” vaan ”miten se organisoi yhteiskunnallisia virtauksia”.

Joka tapauksessa Deleuzen ja Guattarin tavoite ei ole liikkeen täydellinen vapauttaminen, koska se johtaa tuhoutumiseen. Tarvitaan myös alueita ja rajoja, mutta ei ulkoa käsin vedettyjä, vaan uusia ja kokeiluissa syntyviä. Virenin ja Vähämäen näkemys liikkeen ja rajan merkityksestä kapitalismille soveltunee Keski-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan 1800-luvulla, joihin he kirjassaan eniten viittaavat, mutta en ole varma sen yleistämisestä.

Jos Vähämäen ja Virenin kannattamassa perinnöttömien perinteessä on kyse ”hajanaisesta, liikkuvasta, strategisesta, eklektisestä ja käytännöllisestä työkalusta vapauden ja itsenäisyyden alueiden luomiseksi”, niin eikö silloin pitäisi hyväksyä, että itsenäisyyden alueita voidaan luoda myös pysymällä paikoillaan […].

Deleuze ja Guattari ajattelevat yhteiskuntaa toisensa leikkaavien tasojen, rihmastojen ja kerrostumien heterogeenisena kompleksina, jossa ei ole luonnollista tilaa eikä minkäänlaista lukittua ihmiskuvaa. Mitä kapitalismiin tulee, käsittääkseni he Marx-luennassaan pikemminkin kannattavat kuin vastustavat Marxin ja Engelsin Kommunistisen manifestin kuuluisaa muotoilua, jonka mukaan

Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, [- -].

(s. 29 tässä pdf:ssä, lähde tarkistettava)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s