Ongelma, ajatusgeneraattori

Ajattelijoita voidaan luokitella sen mukaan, mitä he väittävät. Kant väittää, että transsendentaalisen subjektin muodot ja kategoriat mahdollistavat ja ehdollistavat tietoamme. Spinoza väittää, että maailma on yksi substanssi eli luonto ja me olemme sen muunnelmia. Hegel väittää, että maailma on hengen itsetiedostuksen prosessi. Tai filosofeja voidaan luokitella metodin mukaan. Kantin transsendentaalinen metodi etenee ilmiöstä sen välttämättömiin ehtoihin, Spinozan metodi johtaa väitteitä määrittelyistä ja aksioomista, Hegel näyttää, miten jokainen käsite kumoaa itsensä dialektisesti. Voidaan kirjoittaa ajattelijagalleria myös käsitteiden perusteella: Kant keksi ylevän, Spinoza on äärimmäinen substanssin ajattelija ja Hegel on absoluutin filosofi.

Väitteet tai ratkaisut eivät missään nimessä pidä filosofiaa hengissä, niihin rajoittuminen on alkeellisinta ajattelua. Ajattelijan esittämät väitteet (”maailma on Jumala eli luonto”) ovat lopputuotteita eikä niiden sanominen tarkoita juuri mitään. Seuraava askel ajattelussa on yleensä metodin oppiminen, ja siihen liittyy ajattelijaa elävöittävän ”hengen” tai tyylin omaksuminen. Halutaan ymmärtää väitteiden tuotantoprosessi eli metodi ja motiivi niiden taustalla ja oppia tekemään filosofiaa kantilaisittain tai hegeliläisittäin (spinozalainen ajattelu on valitettavan harvinaista). Metodiin keskittyminen vie kuitenkin usein silkkaan apinointiin ja pakkomielteiseen toistamiseen tai puhtauden vaalimiseen: olemme analyyttisia filosofeja ja haluamme pysyä sellaisina, siksi meidän laitoksellamme täytyy tehdä filosofiaa ensisijaisesti kieleen, logiikkaan ja argumentaatioon huomiota kiinnittävin keinoin. Vielä yksi askel: metodifetisismin ohittaminen ja käsitteiden ymmärtäminen ja käyttäminen laajempiinkin tarkoituksiin kuin niihin, mihin ne keksinyt ajattelija on niitä alun perin käyttänyt.

Jotenkin näin etenee filosofia niin kuin sitä yleensä opiskellaan ja opetetaan, tunnollisena kehitysprosessina. Hyvä ajattelu voi seurata tätä kulkua tai olla seuraamatta, se ei tässä ole ongelma. Pikemminkin ongelma on juuri itse ongelma tai sen puuttuminen. Miksi ajattelija ylipäänsä ajattelee? Koska hänellä on jokin ongelma, joka riivaa häntä. Miksi ajattelija kehittää metodin? Koska ongelmaa täytyy käsitellä jotenkin. Miksi ajattelija väittää jotakin ja luo käsitteitä? Koska nämä pyrkivät vastaamaan ongelmaan. Filosofia lähtee ongelmasta.

Usein tämä huomioidaan ja sanotaan esimerkiksi, että Kantin lähtökohtana on tieteellisen tiedon mahdollisuuden ongelma Humen jälkeisessä tilanteessa tai että Hegelin ongelma on filosofian kehittäminen viisauden rakastamisesta itse viisaudeksi tieteellisen järjestelmän muodossa. Alun jälkeen ajattelijoiden esittelijöillä on kuitenkin tapana jättää ongelma sen ratkaisuyritysten varjoon, ikään kuin ongelma olisi toissijainen ja ratkaisuksi esitetyt metodit, käsitteet ja väitteet ensisijaisia.

Voisi kokeilla lukea filosofian historiaa uudestaan ongelmien valossa. Kun jokin klassikko aloittaa koko elämänsä ajan uudelleen ja kirjoittaa tuhansia sivuja variaatioita, ongelma on se, joka generoi tätä tuotantoa. Ajattelun jatkumisessa ei ole niinkään kyse siitä, että edellinen ratkaisuyritys epäonnistui ja nyt täytyy yrittää ongelmaa uudelleen kunnes se selviää. Ongelman idea on siinä, ettei sitä ole keksitty ratkaistavaksi vaan luovaksi. Ongelma on ajattelua tuottava kone, ja mahtava kone se onkin, kun kyseessä on oikea ongelma.

Ongelmakeskeisyys on niitä asioita, joita ihailen analyyttisessa filosofiassa. Ei ole pakko kirjoittaa ensin 300-sivuista Heidegger-kommentaaria, jotta saa puhua ongelmista ja yrittää puuttua niihin itse. Tässä suhteessa analyyttinen filosofia on antiautoritaarisempaa kuin klassinen mannermainen filosofia, jossa ajattelu tarkoittaa isukki-mestareiden kommentoimista hieman kuten keskiaikaisessa teologiassa. En kuitenkaan ole varma, ovatko analyyttisen filosofian tarjoamat ongelmat oikeita ongelmia. Ne vaikuttavat usein teennäisiltä ja ennalta asetetuilta. Ne ovat liian ready made.

Otetaan esimerkiksi analyyttisen yhteiskuntafilosofian ainaisesti vatvoma ongelma: mikä on yksilön ja yhteisön suhde? Tämä on huono ongelma, koska se asetetaan vastakkainasettelun muodossa, koska se olettaa jo valmiiksi tietynlaiset yksilön ja yhteisön käsitteet ja koska se on täysin abstrakti. Liberaali yhteiskuntafilosofia ei minusta ole kiinnostavaa, koska se perustuu oletukseen alkuperäisestä ja olemuksellisesti vapaasta yksilöstä jota yhteisö – pahimpana muotonaan valtio – rajoittaa. Hegeliläinen yhteiskuntafilosofia kiinnostaa vielä vähemmän, siinä kun oletuksena on olemuksellinen kansa tai yhteisö ja lähtökohtana on yhteisön itsehallinnan ongelma. Parempi ongelma poliittisen filosofian generaattoriksi on esimerkiksi Spinozan, Reichin ja Deleuzen & Guattarin muotoilema kysymys:

”Miksi ihmiset taistelevat orjuutensa puolesta kuin kyse olisi heidän pelastuksestaan?” Mikä oikein panee huutamaan: Vielä enemmän veroja! Vähemmän leipää! Kuten Reich sanoo, hämmästyttävää ei ole se, että jotkut ihmiset varastavat ja toiset menevät lakkoon, vaan pikemminkin se, etteivät nälkiintyneet varasta aina eivätkä hyväksikäytetyt ole aina lakossa: miksi ihmiset ovat vuosisatojen ajan sietäneet hyväksikäyttöä, nöyryytystä ja orjuutta niin pitkälle, he ovat halunneet niitä ei vain muille vaan myös itselleen?

Anti-Oidipus, 2010, s. 42-43.

Koulufilosofia kysyy: mitä on tieto? Kysymyksessä on kyse olemuksesta, ja olemuksen määrittämisen ottaminen perusongelmaksi vie ajattelua tietyn abstraktin ja universalistisen radan mukaisesti. Minusta on mielenkiintoisampaa asettaa ongelmaksi Foucault’n tapaan: miten valta tuottaa tietoa? Tai Butlerin tavoin: mikä on feminismin subjekti ja miten se tuotetaan?

Husserlin ongelmana on kuvailla asioiden itsensä ilmenemistä. Deleuzen ongelmana on ajatella eroa itsessään ja tuoda filosofiaan ei-dialektinen liikkeen käsite. Itselleni tärkeä kysymys post-mannermaisessa ajattelussa kuuluu: miten ylittää subjekti? Miten ajatella subjektin ulkopuolelta? Miten kehittää ei-inhimillistä ja ei-ihmiskeskeistä ajattelua? Miten murtautua ulos Meillassoux’n määrittelemästä korrelationismin kehästä?

Täytyy kysyä: mikä ongelma koskettaa juuri sinua? What, exactly, is your problem?

Riittävätkö nykyiset ongelmat? Aseta joku niistä omilla termeilläsi, muotoile siitä uusi, tee sillä jotain. Eivätkö nykyiset ongelmat riitä? Luo uusia. Uusi ongelma on shokki, joka mahdollistaa erilaisia elämänmuotoja ja pakottaa muuttamaan ajattelua.

Ehkä tosi ja epätosi koskevatkin ongelmia. Eivät siis vastauksia. Totuuden etsimisen täytyy silloin tapahtua jo ongelmien tasolla. Vastauksien totuuden arvioiminen on täysin toissijaista: miksi tuhlata lyijyä vastauksen etsimiseen, jos vastausta edeltävä ongelma on huono.

Vallankumouksen hedelmiä: Ongelma ja ratkaisu

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s