Historiasta maantieteeseen

Siirtymää ”uuden ajan ajattelusta” (esim. moderni) ”nykyaikaiseen ajatteluun” (esim. postmoderni) käsitteellistetään usein tällaisilla tavoilla:

  • ensimmäinen ajattelu pyrkii löytämään puhtaan ytimen tai alkuperän, toinen ajattelu käsittelee loputtomia kerrostumia ja tasoja ilman oletusta vakaasta pisteestä
  • ensimmäinen ajattelu tekee kaksiarvoisia jaotteluita kuten perusta-pinta tai sisäpuoli-ulkopuoli ja arvottaa toisen toista ensisijaisemmaksi, toinen ajattelu kiinnittää huomiota tähän liikkeeseen ja pyrkii luopumaan siitä
  • ensimmäiseen ajatteluun liittyy eksistentiaalinen ahdistus, negatiivisuuden korostaminen, traagisuus ja kokemus vieraantumisesta, toiseen ajatteluun liittyy keveys, leikki, ilo, nautinto ja myöntäminen.

Hieman vähemmälle huomiolle on jäänyt siirtymä historiallisesta ja ajallisesta ajattelusta maantieteelliseen ja tilalliseen ajatteluun. Siirtymä on tapahtunut eri aloilla filosofiasta taloustieteeseen ja psykoanalyysista marxismiin. En usko, että siirtymä on yhdelläkään alalla täydellinen tai edes millään tavalla hegemoninen, mutta uskon, että alan sisällä siirtymän toteuttaneet ajattelijat ovat tällä hetkellä kaikkein hedelmällisimpiä lähtökohtia.

Uuden ajan ajatteluun ja täsmällisemmin modernismiin kuuluu voimakas historiallisuuden painottaminen. Modernit ajattelijat kuten Hobbes, Locke ja Rousseau esittävät loputtomia historiallisia ajatuskokeita ja tietoisen satumaisia kertomuksia yhteiskunnan alkuperästä. 1800-luvulle tultaessa historia astuu modernismiin täydellä voimalla Hegelin, Comten ja Marxin ajattelussa. Syntyy nykyaikainen historiatiede ja sosiologinen teoria yhteiskunnan kehitysvaiheista. Lopulta Heidegger vie historiallisuuden ja ajallisuuden itse olemiseen; ennen modernia ontologiaa olisi ollut erittäin outo ajatus kirjoittaa teos nimeltä Oleminen ja aika.

Historia joutui 1900-luvun puolivaiheilla pahaan kriisiin. Natsien toiminta kyseenalaisti sekä hegeliläisten että liberaalien humanistien käsityksen kehityksestä. Kommunististen vallankumousten seuraukset tekivät saman marxilaisille. Teorian kentällä Foucault osoitti yhteiskuntahistorian epäjatkuvuuden, ja Kuhn teki saman tieteenhistorialle. Tieto-opin alueella Feyerabend, Lyotard ja Derrida hyökkäsivät modernia tietokäsitystä vastaan, ontologiassa Deleuze kyseenalaisti modernin historia-ajattelun hellimät identiteetin ja representaation käsitteet. 1980-luvulla historiantutkimuksessa tultiin paikoittain tilanteeseen, jossa ei nähty mahdolliseksi kirjoittaa muuta kuin vaatimattomia, epävarmoja ja tarkasti rajattuja esityksiä tietystä ajallisesta näkökulmasta.

Vaikuttaa siltä, että 1970-luvulta alkaen ihmistieteissä on käsitteellistetty ongelmia yhä enemmän paikan ja alueen kautta samalla, kun historian käsite on ongelmallistunut. Historiallinen materialismi on korvattu maantieteellisellä materialismilla. Sosiolingvistiikka tutkii kielen alueellisia eroja. Kirjallisuustieteessä jälkikolonialistiset tutkimukset ovat avanneet kirjaimellisesti uuden tutkimusalueen. Edward Said kiinnitti orientalismi-kirjassaan huomiota ”itään” kohdistuviin fantasioihin. Ekologia ja muut järjestelmiä tutkivat tieteet operoivat sekä ajan että paikan käsitteillä, mutta niiden mielikuvituksen rekisteri on ensisijaisesti tilallinen, ei historiallinen.

Osittain (mutta vain osittain) kyse on samankaltaisesta siirtymästä kuin minkälainen tapahtui modernin ja postmodernin ajattelun välillä. Siirtymä nimittäin näkyy erityisen vahvana sellaisissa ajattelijoissa, jotka ovat käsitelleet postmodernin käsitettä tai jotka liitetään postmoderniin esimerkiksi ajattelun muotonsa tai kirjoitustyylinsä vuoksi. Saattaa kuitenkin olla, että jotkin postmodernit ajattelijat toteuttavat tunnustettua tai väitettyä postmodernismiaan juuri historiallisuuden korostamisen kautta. Jako historian ja maantieteen välillä ei siis välttämättä ole suoraan jako modernin ja postmodernin välillä.

Omassa perinteessäni siirtymä historiasta maantieteeseen ilmenee ainakin neljässä
tärkeässä ajattelijassa. David Harvey on marxilainen maantieteilijä, joka tutkii pääoman logiikan tilallisia ja maantieteellisiä seurauksia. Marxismissa kapitalismia lähestytään yleisesti ottaen edelleen historiallisesti. Prekarisaatio- ja postfordismikeskusteluissa ei ole kuultukaan maantieteestä, vaan keskustelu pyörii oireenomaisesti kapitalismin vaiheiden ympärillä. Milloin siirryttiin fordismista postfordismiin? Mikä aiheutti tämän historiallisen siirtymän? Kuka on vielä fordisti ja mikä on prekarisoitunein väestönosa? Mitä uusin talouskriisi tarkoittaa pääoman kasautumisjärjestelmien historiassa? Silloin kun tässä keskustelussa on puhuttu maantieteestä, kyse on ollut joko historiasta (viittaukset proletariaatin pakenemiseen Amerikan rajaseuduille 1800-luvulla) tai sitten täysin abstraktista ja mitäänsanomattomasta puheesta (Hardtin ja Negrin Imperiumi-teesi, jonka mukaan kapitalismin uusin vaihe tarkoittaa globaalia aterritoriaalista koneistoa, joka on kaikkialla ja jota vastaan voidaan hyökätä kaikkialla). Harveyn kapitalismin maantiede on raikas tuulahdus tässä historiallisten abstraktioiden mahtipontisessa diskurssissa.

Nigel Thrift on toinen tärkeä kapitalismia käsittelevä maantieteilijä. Hän eroaa Harveysta siten, että kun Harvey vaikuttaa vähintään epäsuorasti sitoutuvan uuden ajan tai modernin ajattelun tieto-oppiin, niin Thrift tekee maantiedettä jälkistrukturalismista käsin. En osaa sanoa hänestä paljon muuta kuin mitä Wikipedia tarjoaa: Thrift on kiinnostunut ei-representatiivisesta ja ei-tulkinnallisesta teoriasta, joka tutkii ruumiillisia käytäntöjä, subjektifikaatiota, teknologioita ja tilojen tekemistä loputtoman merkkien vatvomisen sijaan. Joka tapauksessa Thriftin teos Knowing Capitalism on lukulistallani.

Deleuze ja Guattari tekevät siirtymän historiasta maantieteeseen kaikkein puhtaimmalla ja intensiivisimmällä tavalla. Siirros näkyy jo heidän metodissaan. Hegeliläinen ja marxilainen ajattelu pyörii dialektiikan ympärillä ja dialektiikka on ensisijaisesti kytköksissä aikaan, vaikka molemmat perinteet käyttävät sitä myös paikan ajatteluun. Dialektiikassa on kyse vaiheista ja kehityksestä. Deleuzen ja Guattarin territorialisaatio-deterritorialisaatio-reterritorialisaatio-triadi ei ensisilmäykseltä eroa dialektiikasta. Triadissa on kuitenkin kyse ensisijaisesti alueesta, vaikka D&G ajattelevat sillä myös historiaa. Alueet ja vyöhykkeet ovat tärkeitä ja kaikki on niissä yhtä aikaa olemassa, kaikki jakautuu alueisiin ja alueille, kun taas historia – niin kuin dialektiikka – on alueellisten prosessien kiinniottamisen näkökulma. Historia on todellista ja siitä voidaan puhua, niin kuin dialektiikasta, mutta se on pysähtymisen ja kiinnioton perspektiivi.

Olisi juuri modernin ajattelutavan (vaikkakaan ei sen sisällön) mukaista hylätä historia ja ajallisuus ja nostaa alue tai maantiede jalustalle. Sellainen ei ole kiinnostavaa, ja totta kai aika ja paikka ovat suhteessa toisiinsa: yhtäältä tila on jähmettynyttä aikaa, toisaalta (mennyt) aika on jähmettynyttä tilaa; aika ja tila vaihtelevat erilaisten juoksevien ja kiinteiden olomuotojen välillä tavoilla, jotka riippuvat toisistaan. Siirtymää historiasta maantieteeseen kannattaa kuitenkin seurata. Siinä pakenee jotain hyvin kiinnostavaa, jotain, jonka uusiksi ajatteleminen saattaa auttaa uudistamaan myös poliittista filosofiaa.

Advertisements

4 thoughts on “Historiasta maantieteeseen

  1. Moikka,

    Kiinnostava postaus. Pari kommenttia.

    Viimeisessä kappaleessa nostat olennaisen pointin esiin modernin ajattelutavan ja historia-maantiede -dikotomian yhteydestä. Sinänsä hauskaa että nostat juuri Harveyn ja Triftin esiin kiinnostavina maantieteilijöinä, sillä kumpainenkin on tehnyt paljon työtä tämän dikotomian purkamiseksi tai ainakin analysoimiseksi. Harvey kutsuu usein omaa projektiaan nimellä ”historical-geographical materialism” ja pääoman aika-tilalliset liikkeet ovat hänen analyysinsä keskiössä. Esim. ”spatial fix”, yksi Harveyn keskeisimmistä käsitteistä joka tarkoittaa pääoman tarvetta paeta ylikasautumistaan sijoittumalla konkreettisiin tilallisiin hankkeisiin kuten rakennusprojekteihin, on myös perustavanlaatuisesti ajallinen. Ja homma lähtee jo pääoman määrittelystä, Harvey korostaa tavan takaa että pääomaa ei ole ilman liikettä, kiertokulkua. Eli hän on ehkä oikeammin pyrkinyt monimuotoistamaan aika-tilallista ajattelua kuin siirtymään historiallisesta maantieteelliseen. Ja Triftin yksi tunnetuimmista ansioista taas on työ aika-tila -maantieteen parissa, joka myös etsiskelee tapoja ymmärtää tilaa ja aikaa yhdessä, erottamattomina. Eli tarkoitan sanoa että tieteenalana maantieteelle on parin viime vuosikymmenen ajan ollut hyvin keskeistä löytää suhde aikaan ja miettiä tämän aika-tila -dikotomian syitä ja seurauksia — ja pääsemään tästä hiukan etiäpäin.

    Kantsii muuten tsekata Noel Castreen ja Derek Gregoryn toimittama kirja ”David Harvey: A Critical Reader”, löytyy aaaaarghista. Siinä on monia hyviä reflektointeja vanhan jermun aikaansaannoksista, sinua ehkä vois kiinnostaa eritoten Bruce Braunin artikkeli joka pyörittelee Deleuzea ja Guattaria suhteessa Harveyyn aika oivallisesti.

    Hardt&Negri –viittauksesi on hauska, olen itsekin tätä pohdiskellut viime aikoina luettuani kaikenkarvaisia autonomistisia tarinoita. Tuntuu siltä että H&N ovat ottaneet projektikseen ei vain tilallisten vaan myös kehollisten ulottuvuuksien unohtamisen. ”Immateriaalitalous”, joopajoo. Kun analyysia apdeitataan D&G:lla, niin saadaan jo jotain konkreettisempaa, kuten Viren & Vähämäki osoittavat. Mutta johtavatko paon viivat johonkin? Onko niillä tila? Vai jäikö se sinne 1800-luvun Pohjois-Amerikan preerialla? Odotan innolla gradusi etenemistä!

  2. Tänks, Tuomo. Olen erikoistunut tuomaan dualismeja takaisin sinne, missä on nähty kovasti työtä niiden poistamiseksi. (Voisi itse asiassa kirjoittaa artikkelin siitä, miten ajatteluun aina palaa voimakkaasti nimenomaan se, mikä siitä on yritetty poistaa: kun eurooppalaisessa filosofiassa on viimein saatu ajettua läpi prosessiontologia ja päästy eroon vakaista objekteista, syntyy objekti-orientoitunut ontologia; kun viimein on postmodernin ja eksistentialismin avulla päästy eroon ihmisen olemuksesta, niin tulevat autonomifilosofit ja sanovat että ihminen itse ja ihmisen kyvyt sinänsä astuvat yhteiskunnan ja tuotannon keskiöön…)

    Harveyltä olen lukenut vain marxilaisia töitä (Uusliberalismin historia, Enigma of Capital, Companion to Capital ja joitakin esseitä ja luentoja), en tarkemmin maantieteeseen perustuvia tai sellaisia, joissa hän ottaisi kantaa metodeihinsa tarkemmin. Thrift taas oli pelkkä namedrop, koska en tunne häntä Wikipediaa enemmän. Kuulostaa kuitenkin hyvin mielenkiintoiselta huomio siitä, miten maantiede on viime vuosikymmeninä avautunut aikaan. Tieteenalat vuotavat toisiinsa ja varmasti siitä voi kirjoittaa valikoivia kertomuksia. Itse luen kaikkea täysin D&G-linssien läpi…

    Ehkä maantieteen ja ajan käsitteitä käytetään tässä postauksessa vain posiitivisesti syrjien eli ne nostetaan esille voimakkaasti, koska niitä on hyljeksitty niin pitkään.

    Mutta tsekkaan tuon Harvey Readerin, kiitos vihjeestä.

  3. ”Marxismissa kapitalismia lähestytään yleisesti ottaen edelleen historiallisesti. Prekarisaatio- ja postfordismikeskusteluissa ei ole kuultukaan maantieteestä, vaan keskustelu pyörii oireenomaisesti kapitalismin vaiheiden ympärillä.”

    Maailmanjärjestelmäteoria ja marxilainen riippuvuusteoria omaa ainakin suht maantieteellisiä avainkäsitteitä: metropoli ja periferia

    Postfordismissa tuotannon siirtäminen paikasta toiseen ja kansallisvaltion rajojen pienentynyt merkitys on niin keskeistä, että niitä tuskin on voitu ohittaa.

  4. Maailmanjärjestelmäteoria onkin hyvä esimerkki tässä mainitusta siirtymästä. Wallerstein kehitti sen juuri 1970- ja 80-luvuilla.

    Postfordismikeskustelua arvioin lähinnä suomeksi käytettyjen puheenvuorojen ja käännettyjen teosten osalta. Teollisen tuotannon siirtäminen 3. maailmaan mainitaan, mutta yleensä vain mainitaan, eikä sitä tutkita tarkemmin. Esimerkkejä teksteistä, jotka ovat minusta hyviä mutta lähestyvät kysymystä nimenomaan historiallisesti:

    http://www.megafoni.org/fordismin-kriisista-globaaliin-talouskriisiin-2/

    http://www.megafoni.org/luokka-kriisissa-2/

    http://megafoni.kulma.net/index.php?art=387

    http://megafoni.kulma.net/index.php?art=311

    Askeleita alueen ja maantieteen ajattelun suuntaan on otettu juuri metropolia ja siirtolaisuutta käsittelevissä liikkeissä, jotka tuntuvat olevan hyvillä jäljillä teeman suhteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s