Joko-tai

Kaikista metafysiikan parjatuista kaksiarvoisista vastakkainasetteluista vaikeimmalta vaikuttaa kysymys subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhteesta. Loputtomasta dekonstruktiosta ja postmodernismin 30-vuotisesta valtakaudesta huolimatta erityisesti ensisijaisuuden ongelma pulpahtelee pinnalle vieläkin: kumpi tulee ensin, subjekti vai objekti. Kumpi on ensisijainen ja edellyttää toisen? Sekä poliittinen filosofia että yleinen ontologia jakautuvat yhä tämän kysymyksen mukaan.

Nykyinen marxismin ja liberalismin välinen köydenveto asettuu juuri näille linjoille. Liberalistit korostavat yksilökeskeistä subjektiivisuutta: yhteiskunta koostuu erillisistä yksilöistä, jotka toteuttavat intressejään ja käyvät kauppaa keskenään. Valtion rooli on sitten sovitella yhteen näistä lähtökohdista syntyviä konflikteja. Marxilaiset nauravat ajatukselle erillisistä yksilöistä ja huomauttavat, etteivät liberalistit kerro, mistä nämä yksilöt tulevat (puhumattakaan siitä, että yhteiskunnan monimutkaisuuden voisi palauttaa tietynlaisiksi oletettujen yksilöiden haluihin ja pyrkimyksiin). Yksilöt tulevat rakenteista, historiasta ja kamppailuista. Marxilaiset itse eivät kuitenkaan tavallisesti käsittele yksilön roolia. Erityisesti he jättävät käsittelemättä marxilaisen itsensä roolin: miten yksilö voi teoreettisesti hyökätä yksilökeskeisyyttä vastaan ja puhua yhteiskunnasta abstraktisti? Miten ja miksi marxilaiseksi päädytään? Mikä rooli ihmisten kokemuksilla on marxismissa?

Puhtaamman ajattelun eli yleisen ontologian puolella jakolinja voidaan piirtää esimerkiksi subjektiivisuutta korostavan mannermaisen filosofian ja objektiivisuutta korostavan spekulatiivisen ajattelun välille. Mannermainen ajattelu – erityisesti fenomenologia, eksistentialismi ja jälkistrukturalismi – on erikoistunut osoittamaan, miten kaiken inhimillisen toiminnan taustalla on aina tietoisuuden (tai tiedostamattoman, mutta joka tapauksessa jokin subjektiivinen) toiminta. Spekulatiivisella ajattelulla viitattiin 1800-luvulla Hegelin filosofiaan, mutta 2000-luvulla se viittaa lähinnä spekulatiivisen realismin nimellä tunnettuun uuteen suuntaukseen, joka arvostelee nykyfilosofian ihmiskeskeisyyttä ja pyrkii ylittämään subjektiivisuuden joko keskittymällä objekteihin (Graham Harman, Levi Bryant, Ian Bogost) tai lähestymällä kysymystä luonnontieteen avulla (Iain Hamilton Grant, Quentin Meillassoux, Ray Brassier).

Vanhat kritiikit pätevät molempiin suuntauksiin. Mannermainen filosofia ei kerro, mistä subjekti eli tietoisuus (tai tiedostamaton) tulee. Voimme myöntää Husserlille, että luonnontieteenkin taustalla on aina inhimillinen elämismaailma rikkaine subjektiivisuuksineen, mutta mistä nämä subjektiivisuudet syntyvät? Yksi Husserlin selkeimmistä vastauksista kuuluu muistaakseni: ”Subjekti on oman itsensä absoluuttinen jälkeläinen…” Subjekti ei osaa selvittää oman itsensä syntyprosessia, koska siihen tarvitaan juuri sitä luonnontiedettä, jonka syntyprosessin taustalla subjekti itse väittää olevansa. Syntyy loputon ketju taaksepäin.

Spekulatiivisen realismin perusongelma on siinä, että se puhuu ikään kuin luonnon äänellä (vaikka ”todellisuudessa” puhujana on esimerkiksi nuorehko ja partainen miesprofessori – siis käsittääkseni subjekti). Suuntauksen päämäärä – eli objektien välisten suhteiden ajattelu ilman etuoikeutettua ihminen-maailma-suhdetta – on mielenkiintoisinta, mitä ”puhtaasta filosofiasta” näinä vuosina löytyy, mutta fenomenologiassa kastetulle filosofian seuraajalle ei selviä, miten tähän ikinä voidaan päästä. Voimme toki ajatella objekteja objekteina, hummereita, kiviä tai galakseja, mutta emme voi ajatella itseämme pois tästä ajattelun teosta. Olemme aina itse jossakin suhteessa ajateltuun objektiin. Spekulatiiviset realistit sanovat, ettei subjektiivisuus ole mikään ongelma, kunhan sitä ei aseteta kaiken olevan mittariksi. Lähimetsän lehmäntatilla ja vieressä kasvavalla katajalla on keskinäinen suhde myös ilman minkäänlaisen subjektin väliintuloa. Tämä pitää paikkaansa, mutta miten voimme sanoa sen olematta subjekteja? Miten voimme ylittää subjekti-ei subjekti -suhteen asettamatta sitä kuitenkin ”aina jo” taustalla olevaksi ehdoksi? Miten voin puhua galakseista olematta inhimillinen subjekti joka on subjektiivisessa suhteessa galakseihin?

Tiedän, että spekulatiiviset realistit kutsuvat tätä argumenttia ”korrelationistiseksi kehäksi”: kaikki huomio kiinnittyy subjektin ja objektin väliseen korrelaattiin ja siinä sitten kierretään ikuisesti. Olen samaa mieltä, että tämä on vakava ongelma. En vain näe, miten tästä kehästä voidaan murtautua ulos.

Ongelma on siis sama kuin jo Hegelillä ja Kierkegaardilla. Kierkegaard ihmetteli, miten ihminen voi eliminoida itsensä ja oman roolinsa pois ajattelusta, ikään kuin ajattelija muuttuisi ”objektiiviseksi spekulaatioksi ja puhtaaksi olemiseksi”. Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa (2005, s. 93) esitetty kritiikki soveltuu yhtä hyvin Hegeliin kuin nykyiseen spekulatiiviseen ajatteluun:

Spekulatiivinen lopputulos on sinä mielessä illusorinen, että eksistoiva subjekti haluaa ajattelemalla abstrahoida itsensä eksistenssinsä ulkopuolelle ja olla sub specie aeterni.

Hegel väsää suuren järjestelmän olemisesta ja historiasta, mutta mikä on hänen oma roolinsa järjestelmän väsääjänä ja mistä se on syntynyt? Miten olemista koskeva järjestelmä voi tulla maailmaan yksittäisen historiallisen ihmisyksilön kautta? Tai Kierkegaardin suurin kysymys: miten maailmaa itseään koskeva kristinuskon ikuinen totuus voi tulla maailmaan historiallisen ilmiön (Jeesus) ja historiallisen tekstin (Raamattu) kautta?

Miten objekteihin keskittyvä ajatusjärjestelmä voi tulla maailmaan subjektin kautta?

Näiden kysymysten vuoksi en itse voi täysin sydämin halailla spekulatiivista realismia tai objekti-orientoitunutta ontologiaa. Tuntuu siltä, että Deleuzen, Guattarin ja Foucault’n tapa tarkastella erilaisten elementtien – olivat ne subjektiivisia tai eivät – yhteenkietoutumia, asetelmia, kerrostumia ja rakentumisia on edelleen hedelmällisin tie ja ainoa, joka ei johda ikivanhaan ”muna vai kana” -umpikujaan. Nämä ajattelijat eivät pyri osoittamaan, että ”kaiken takana on subjektiivisuus” tai että ”kaiken takana on objektien muodostama järjestelmä”, vaan heille maailma on moninaisten asetelmien sommitelma, jota kuitenkin lähestytään aina tietystä näkökulmasta, historiasta ja valtakentästä käsin. Tämä ei tietenkään ole mikään ratkaisu kysymykseen, vaan pikemminkin tässä sivuutetaan koko kysymys.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s