Kaksi eroa, kaksi toistoa

Yleensä Deleuzen (ja Derridan) pääidea käsitetään jotenkin näin:

Maailmassa on valtavasti eroja. Kaikkialla on eroja. Ihmiset eivät vain tajua sitä. Lisäksi vallanpitäjät ovat tukkineet erot homogeenisillä identiteeteillä. Meidän tehtävämme on vapauttaa nämä erot villeiksi ja anarkkisiksi purskeiksi. Alas vakaat objektit, eläköön ero!

Tämä ei ole ollenkaan jälkistrukturalismin pihvi, tuskin minkään muunkaan filosofisen suuntauksen. Toinen ongelma koskee niitä, jotka kyllä ymmärtävät mistä strukturalismissa on kyse, mutta eivät kykene siirtymään strukturalismin jälkeiseen aikaan. Strukturalistien mukaan ero on ensisijainen ja kaikki, minkä havaitsemme ja mistä voimme puhua, syntyy erotteluista. Meillä täytyy olla sääntö, joka erottaa kaksi objektia, jotta voimme ylipäänsä puhua erillisistä objekteista. (Tällainen sääntö on esimerkiksi Levi-Straussin kuuluisa ”binaariset oppositiot”.) Palikkastrukturalistinen näkemys siis katsoo, että erojen juhliminen ei riitä, vaan tarvitaan sääntö, joka synnyttää eron ja sitä kautta varsinaiset objektit. Strukturalistit eivät kuitenkaan yleensä kerro, mistä itse nämä säännöt syntyvät.

Molempiin kantoihin täytyy vastata samalla tavalla: Deleuzen ajattelun pihvi on siinä, että paljon puhuttuja ja ylistettyjä asioiden välisiä eroja edeltää ero itsessään. Ero itsessään tarkoittaa eroa, joka ei ole kahden asian välinen ero, vaan jakautumisen ja eriytymisen prosessi. Tätä eroa ei voi representoida, koska se ei ole aktuaalinen ja näkyvä, vaan virtuaalinen. Aina kun tavoitamme dynaamisen eron ja representoimme sen, se jähmettyy ja lakkaa olemasta ero.

Sitten teknistä jargonia. Ero itsessään on virtuaalisen jakautumisen ja aktualisoitumisen prosessi, joka eriytyy itsestään ja tuottaa sekä identiteetit että näkyvät erot. Erojen tuottumista ehdollistavat virtuaaliset säännöt, joita Deleuze kutsuu ”ideoiksi”. Toisin kuin strukturalismissa, nämä ideat eivät ole universaaleja, vaan ne ovat itse ehdollisia aistimelliselle. Siksi Deleuze kutsuu ajatteluaan ”transsendentaaliseksi empirismiksi”. Ajatteluamme – ja olemista itsessään – kyllä ehdollistaa transsendentaalisten elementtien sekalainen ja pirstalainen joukko, mutta tämä ehdollistava rykelmä on itse muuttuva, tuotettu ja ehdollinen.

Ajatellaan esimerkiksi geenejä. Ne ovat virtuaalisia ehtoja suhteessa aktuaaliseen organismiin. Geenit kuitenkin ovat itse evoluution tuotteita, eivätkä ne millään tavalla ”muistuta” eriytynyttä kokonaista organismia. Emme myöskään voi täysin ennustaa geenien aktualisoitumista, koska kyseessä on ainutlaatuinen ja ympäristöstä riippuvainen prosessi. Organismi syntyy geeneistään eriytymällä ympäristöstään riippuen. Tästä eriytymisen prosessista Deleuzen ero kertoo, ei valmiiden olioiden välisestä erosta.

Lämpötilaero

Sama ymmärtämisen rakenne toistuu toiston käsitteen kanssa. Olen monesti törmännyt käsitykseen, että Deleuzen Ero ja toisto -teoksen idea olisi jotakuinkin:

Toistoa luullaan samuudeksi, mutta oikeasti jokainen toisto tuottaa eron. Toisto synnyttää eroa, kuten jo Hegel dialektiikallaan osoitti.

Tämä ei ole ollenkaan kirjan pointti. Mekaaninen saman toisto ei tuota eroa Deleuzen eron käsitteen mielessä. Saman toisto tuottaa vain näkyvän ja pinnallisen asioiden välisen eron – ellei toistolle sitten tehdä jotakin. Ajatellaan teollista keittopurkkien massatuotantoa. Se on saman toistoa. Sitten tulee Andy Warhol ja toistaa sen pop-taiteessaan. Tämä on toistoa erolla: toistoa, joka uuttaa toistosta eroa. Huumori ja ironia ovat myös toiston muotoja, joiden idea on erossa (ne ottavat etäisyyttä ja perversoivat toistettavan objektin). Tai jos joku on lukenut Judith Butleria, niin voi ajatella ”toisin toistamista” taktiikkana – ei mahtipontista dialektista negaatiota tai ristiriitaa, vaan pieniä variaatioita ja perversioita.

Deleuzella on siis kaksi toiston käsitettä ja kaksi eron käsitettä:

  1. dynaaminen ero ja eron toisto (intensiivinen tuotantoprosessi)
  2. staattinen ero ja saman toisto (ekstensiivinen näkyvä tuote).

Jälkimmäinen taso eli aktuaalisen, näkyvän ja tuotetun taso ei ole sen vähempää todellinen kuin sitä edeltävä geneettinen taso. Mutta se ei kerro mitään tuotantoprosessistaan. Niin kuin Marx kirjoitti kapitalismista: vehnänjyvästä ei voi maistaa sen alkuperää, emme voi tietää leipää syömällä että minkälaisissa riiston olosuhteissa se on tuotettu.

Olioiden välisiä eroja ja ristiriitoja on siis todella olemassa, mutta vain toissijaisina pintaefekteinä. Sama pätee identiteetteihin ja kaikkeen, mikä on vakaata – tai mikä näyttää vakaalta ihmisen mittakaavassa. Geologian mittakaavassa vuorikin on vain hieman hitaammin eriytyvä prosessi…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s